Lounastaen ja sotkien ravintolassa

Minä rakastan lounaita. En ole suostunut luopumaan niistä lapsen syntymän jälkeen. Käymme yhä Koison kanssa paljon lounastelemassa. Vielä viimekeväänä se oli helppoa. Lapseni istui tyytyväisenä kaukalossa ja katseli ikkunasta ulos.
Minä joko höpöttelin kavereideni kanssa tai luin iltalehteä. (Kaunistelematta; Facebookkia).

Koison tämänkertainen lounas. Sopivasti sormin ja lusikalla.

Nykyisin kuitenkin Koiso ruokailee kanssani. Paikasta riippumatta. Yritämme suosia lounaspaikkoja joissa on leikkunurkka lapsille, mutta tässä kylässä niitä on rajoitetusti.


Yleensä syömme sulassa sovussa yhtä aikaa. Ensin Koiso napsii sormin isommat sapuskat, kuten kevätrullat ja tämän jälkeen lusikalla riisinjyvä kerrallaan loput. Minä avustan välissä syöttämällä. Sotku on kaamea. Mutta sen arvoinen.

Toki tällä lounaalla maitomuki olisi saanut jäädä kaatumattakin. Välillä tunnen kanssaruokailijoiden katseet niskassani kun lapseni lappaa ruokaa suuhunsa aivan itse ja puolet putoavat lattialle. Mutta annan tuijottaa epäesteettisestä näystä huolimatta. Enhän minäkään vaadi ketään jättämään ankannokkalenkkareita ja shotrseja (yhdistettynä) kotiin vaikkei sekään silmiä hivele. Pukeutuminen on jokaisen kansallisoikeus. Niin on syöminenkin. Myös lapsen.

Yleensä etniset ravintolat suhtautuvat lapsiin suomalaisia ravintoloita ystävällisemmin. Maidon saa mukissa ilman erillistä tilaamista ja usein kun alan siivoamaan sotkuja, tullaan jo rättien kanssa avustamaan.

Pelastuksena meillä on matkakokoinen ruolalappu jonka saa taiteltua kokoon ja se sisältää siepparin.
Yleensä sotkujen siivous on syömisen haastavin osa. Riisi liimautuu lattiaan yllättävän tiukkaan.

Mutta haastavista hetkistä huolimatta mikään ei voita yhdessä syömisen iloja ja lapsen ylpeyttä aivan itse syödyn kevätrullan jälkeen. Ja KYLLÄ, siinä kuvassa on nitriittinakki! Mutta kyllähän lapsenkin täytyy joskus hieman irrotella...