lauantai 28. maaliskuuta 2015

Virpominen -Ei tule tapahtumaan!

Pääsiäinen lähestyy kovaa vauhtia, ja niin lähestyy palmusunnuntaikin. Suomessa on tapana, että oven taakse ilmaantuu lapsia pukeutuneina pääasiassa noidiksi tai noitien kissoiksi. Sitten heilutellaan koristeltuja pajunkissoja ja saadaan munia. Ihan kiva idea.

Minä en käsitä tätä ollenkaan. En sen enempää kuin Halloweeniakaan. Noidat luovat minulle negatiivisen mielikuvan. Esimerkiksi Milla Magia: Ilkeä bich josta kukaan ei tykkää. Noita-akka on yleensä juuri se vaimo joka ei päästä miestään baariin ja noitia poltettiin 1600-luvulla roviolla. 
En missään tapauksessa voisi kuvitella pukevani lapsiani noidiksi. En missään tapauksessa. Sama kuin pukisi 3 vuotiaan justiinan puliakaksi tai demoniksi. Ainiin, Halloweeninahan lapset kipittävät pirunsarvet päässä päiväkodeissa ja kerhoissa. Mutta ei mennä nyt siihen.

Koko virpomiskulttuuri on mielestäni epäiyttävä. Alunperin se lähti siitä, että naapuruston lapset kävivät toivottamassa naapureilleen onnea ja terveyttä. Ortodokseilta lähteneen perinteen mukaan pajunoksat siunattiin ja niiden uskottiin tuovan terveyttä ja karkottavan pahan. Miten noidat siihen liittyvät?
Miksi pitää pukeutua ja lähteä kerjäämään karkkia? Ajatus siitä että lapseni kipittelisi ympäri kyliä vierailla ovilla olisi epämiellyttävä. Ainahan sitä voi mennä virpomaan tuttujen oville ja mummolaan. Mutta en minä pidä siitäkään ajatuksesta. Pääsiäinen on meille kristillinen pyhä johon kuuluu tiput ja pääsiäismunat. Rairuoho ja pääsiäislammas. Pääsiäispupukin saattaa käydä piilotteemassa munasia sohvan alle. Mutta ei noidat eikä epämääräiset

munakierrokset. 

Jos palmusunnuntaina ovikellomme soi, avaan toki ja annan pikkunoidille pääsiäismunia virpomisoksaa vastaan. Olen minä sentään kohtelias. Eihän se lapsien vika ole että heidät on noidiksi puettu tai että minä ajattelen noidista ja pääsiäisestä eritavalla kuin heidän vanhempansa.

Jos yksi tämmöinen "puetaan lapsista kamalia otuksia päivä" on oltava, eikö pääsiäinen voisi riittää? Miksi on oltava myös halloween ja omituisesti suomeen saapunut trick/treat kiertely? Amerikkalaista hapatusta kerrakseen. Ja minä ihan oikeasti rakastan amerikkalaista hapatusta, sinkkuelämää, Sophiekirahvit, Raskausmahakakut... Täydellisiä. Mutta rajansa kaikella. 
Todennäköisesti tulee se päivä kun lapseni haluaa lähteä tähän noitavouhotukseen mukaan. Saatan päästää hänet mummolan ovelle sulkapajunkissojen kanssa mutta noidantamineet ei tule kysymykseenkään. Ei edes noidan kissan. Koiso saa pukeutua korkeintaan pääsiäistipuksi. Ehkä myös munakoisoksi. Sitä mieltä minä olen palmusunnuntaista. 


torstai 26. maaliskuuta 2015

Rokkikukko kiekuu! Suurperheen polttoaineenkulutus n.25L/100km

Postaussarja kohta viiden pojan värittämästä arjesta saa jatkoa! Paljonko teidän perheessä juodaan maitoa?

                                                          Rokkikukko kiekuu!
                                      Suurperheen polttoaineenkulutus n.25L/100km

Kun on pyöritettävä kohta seitsemän henkinen perhe, tulee jossain vaiheessa väkisinkin mieleen oman lehmän osto. Maitoa nimittäin kuluu ja sitä sitten kuluukin aivan sikana! Meidän perheemme maidonkulutus lukemat huitelevat tuolla 25-litran tietämillä viikossa, eli siis normaalin jenkkiauton kulutuksen verran. Voinko siis pönkittää omaa itsetuntoani ja amerikanraudan puutosta kertomalla perheemme maidon kulutuksen olevan suurempi kuin monella muulla?
Perheemme pitää myös kovempaa ääntä kuin moni pienempi perhe. On ukuleleä, kitaraa, huuliharppua, hälinää, kongo-rumpuja ja tietysti TV:n täytyy pauhata jatkuvasti. Myös tässä mielessä suurperheily on kuin Amerikanraudan omistus.

Eli käsitelty on siis jo kulutus, meteli... Mitä on vielä jäljellä? Ympäristöhaitat?

Noh... Jos ei muuten niin todellinen ilmastonmuutos ainakin syntyy kun saapuu kotiin raikkaasta ulkoilmasta ja jo eteisessä vastaan tulvahtaa valtaisa uroksellinen jalkahien haju. Välillä sitä miettii väkisinkin miten pienistä miehistä voi tulla jo niin miehekkäitä tuoksuja.
Perheemme rakastaa maitoa ja autoja! Tällä hetkellä pienin mies talossa aloittaa päivän ja lopettaa päivän sanomalla ”auto” tai vähintäänkin ”ralliauto”.

Suurperheen elämä on siis kuin Amerikan autoilu; kallista, kovaäänistä ja paljon rahaa vievää... Mutta aivan helvetin hauskaa!

Ehkä myös tässä kuten Amerikan auton omistamisessa naapurit ovat lopulta vain kateellisia.
                                               -Rokki-kukko-



tiistai 24. maaliskuuta 2015

Luonnollinen #naturel

Taikaliemeen pudonneita ihmelapsia blogista bongasin ajankohtaisen haasteen: #naturel. Tarkoituksena siis julkaista naamasta kuva joissa ei ole meikkiä. Mieleeni heräsi kysymys; Tarvitaanko todella nykyään tällaisia haasteita?

Kyllä tarvitaan. Nykyaikana on hämärtynyt kuva luonnollisuuden ja luonnollisen meikin väliltä. Nuoret tytöt näkevät jokapuolella luonnolliseksi meikattuja ihmisiä ja kuvittelevat että luonnonkauneus tarkoittaa ripsienpidennyksiä, kestopigmenttejä ja kuulasta ihoa. Ripsienpidennysten ansiosta ihmiset ovat jo herätessään meikattuja. Ajatelkaa nyt jos vaikka mies tapailee sattumalta vain naisia joilla on ripsienpidennykset, ja sitten sattuukin eksymään saunaan uuden tyttöystävänsä kanssa jolla niitä ei ole. Ihan varmasti miehen päässä saattaa vilahtaa ajatus "miksi tällä naisella on kitukasvuiset ripset?" Tai sitten minä vain ajattelen miesten ajattelevan liikaa.

Kestopigmennoinnit, ripsienpidennykset ja tatuoidut kulmat ovat kauniita. Ei sitä voi kieltää. Itsekkin haaveilen volyymiripsistä. Mutta minne on kadonnut luonnollisuus ja ajatus siitä että luonnollisuus on kaunista ja seksikästä itsessään eikä luonnollisuutta tarvitse välttämättä tehdä kaikensortin kommervenkeilla? Kuka enää kohta kehtaa lähteä uimarannalle ilman ripsienpidennyksiä ja huulien kestovärjäystä jos ilman meikkiä on valtaosalla ilman meikkiä mutta volyymiripsillä ja kestoposkipunalla.

Kuulin kerran uimahallissa pienen lapsen kysyvän äidiltään minua osoittaen "miksi tuon tädin tissit roikkuvat". Minua huvitti. Valmistauduin pitämään luennon painovoimasta mutta äiti vei nopeasti lapsen saunaan. Ehkä tulevaisuudessa lapset kyselevät miksi tällä tädillä on niin alastomat ripset.

#Naturel

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Uusi postaussarja: Rokkikukko kiekuu -Crusoe haaksirikkoutuu neljän asuttamaan kolmioon

Tiedättekö, minusta 3 litran maitokassin kantaminen kotiin on aikalailla hartioiden päälle käyvää hommaa. Yksilapsisessa perheessä 3 litraa viikossa pelkästään lapsen maidoiksi on silti ilmeisesti verrattain vähän. Suurperheessä maitoa raahataan kotiin 25 litraa. Minusta kottikärrylisessä maitoa on jotain kiehtovaa. Onnekseni sain blogiini postaussarjan suurperheen kommelluksista Ja mikä kiehtovinta; sitä kirjoittaa isä! 
Ensimmäisessä osassa suurperheen Rokkikukko kertoo kuinka kaikki oikein alkoi:

                                                  Rokkikukko kiekuu
                                          Crusoe haaksirikkoutuu neljän asuttamaan kolmioon.

Elämään mahtuu paljon sattumuksia ja joskus jopa kohtalon johdattamia tapaamisia. Itse olen aina uskonut vahvasti sattumaan. Teoriani on nyt kuitenkin romuttunut tässä vuosien saatossa kun olen ajatellut taaksepäin iltaa, joka johtaisi todelliseen elämäni muutokseen. Jopa kaikkien elämäni arvojen päälaelleen kääntymiseen. 

Saavuin takaisin Suomeen Maailmanympäri-matkalta kesällä 2009. Sinkkumies, rock-bändin laulaja ja luulin olevani maailman napa. 
Lähdinkin siis loppukesästä pienelle kulttuurimatkalle Suomen Turkuun imemään itseeni lisää rock´ n roll vaikutteita ja nauttimaan suomen parhaasta bändistä. 
Tuolla reissulla keskellä pimeintä tanssilattiaa kohtasin tulevan avovaimoni. Hän näytti taivaalliselta; rakastuin. Pian selvisi että hän on kolmen lapsen yksinhuoltaja ja minusta oli siis kovalla vauhdilla tulossa uusioperheen isä... Noh ei nyt ihan heti, koska itseään jumalana pitävän rock-kukon mieli ei tuolloin vielä ollut niin avoin suurperhe idealle kuin nyt.

Kesällä 2010 lähdinkin sitten kiertämään Kauko-Aasiaa 5viikon ajaksi. Karmea totuus paljastuikin jo menomatkalla lentokentällä... Ikävä oli aivan karmaiseva! 
Uudet maisemat, hajut, kuumuus ja paikallisia piinannut köyhyys muokkasivat minusta uuden ihmisen. Koti-ikävää vastaan taisteltuani palasin takaisin Suomeen ja päätin että tämä mikä ympärilläni on, on joka ihmisen unelma... Tai ainakin sen pitäisi olla. Ja siitä tulikin minun unelmani.

Perheeseemme kuuluu nyt neljä lasta ja viides poika tähän talouteen syntyy kesällä. 
Näihin vuosiin on mahtunut kaikenlaisia haasteita ja hauskoja kommelluksia, joten nyt kun niiden jakamiseen tuli mahdollisuus... 
Niin päätin pienen harkinnan jälkeen kirjoittaa niistä teille.

Kohti tuntematonta reppureissua ja internetblogien maailmaa!

- Rokki Kukko - 

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Varastatko sinä kuvia?

Bloggaamiseen liittyy olennaisesti kuvat. Viimeisen 10 vuoden aikana valokuvaamisesta on selkeästi tullut muotiharrastus. Jo nuorilla tytöillä näkyy katukuvassa järjestelmäkamerat objektiiveineen ja lisäsalamoineen. Ja sehän on ihan mahtavaa! Nuoriso on löytänyt Ofeliapullon sijaan kouraansa järkkärin! Enää tuntoja ei pureta myrkynkatkuisiin hajustettuihin päiväkirjoihin joita isät hitsaavat auki kun avaimet on suutuspäissä nielaistu sisaruksen päästyä lukuapajille. Nykyään avaudutaan kaikelle kansalle, nimellä tai ilman. Bloggaajia löytyy kaikesta ikäluokasta. On 13-vuotiaiden hevosblogeja, 17 vuotiaiden valokuvausblogeja, äiti-ihmisten vauvablogeja, jauhopeukaloiden leivontablogeja, villien keski-ikäisten prostituutioblogeja sekä kaikenikäisten seksiblogeja. Ja kaikkea siltä väliltä ja hieman ylikin.

Bloggaaminen on tuonut mukanaan myös oheisilmiönä varastamisen. Nimittäin kuvien varastamisen. Monilla ei ole mitään käsitystä siitä, millälailla kuvia on lupa käyttää jos ne eivät ole omia. Mukaanlukien itseni. Olen joutunut perehtymään asiaan vasta ärsyttävän pedantin valokuvaajapuolisoni iänikuisen miesnalkutuksen kantautuessa yhä useammin ja useammin olkapääni yli. Koska myös minuun on tarttunut hentoinen Besserweisserluonne, raapustin kokoon kuvia koskevat lakipykälät ja säädökset. Tiedätkö sinä miten kuvia saa ja ei saa käyttää jos ne eivät ole omiasi?

Kerrataan ensin mitä tarkoittaa tekijänoikeus. Se on taiteilijan juridinen oikeus teoksiinsa. Tässä tapauksessa kuviin. Tekijänoikeus tarkoittaa siis sitä että taiteilijalla on vapaus päättää tuotteen levittämisestä, kopioimisesta ja julkaisemisesta. Jos otat kuvan ja laitat sen blogiisi, se on sinun. Minä saan näyttää sen ystävälleni omalta koneeltani mutten saa tallentaa sitä koneelleni ja levittää eteenpäin luvatta. En vaikka mainitsisin kenen teos on koska vain tekijällä on oikeus päättää levityksestä.

Pinterest/facebook/some ylipäätään
Mistään yllämainituista kanavista ei ole lupa ottaa kuvia jotka eivät ole sinun itse ottamia. Et saa ottaa Pinterestistä lupaa kysymättä edes Kaukaasialaisia pikkuleipäkuvia ja liittää niitä blogiisi "näitä aion tehdä huomenna" saatteella. Et vaikka liittäisit mukaan mistä kuva on otettu.
Sama koskee myös Facebookkia. Monelle tulee yllätyksenä, että suuren suosion saaneet memet ovat myös laittomia ellei kuva ole itse ottamasi tai ellei kuvan alkuperäinen ottaja ole antanut lupaa kuvan käyttöön. Päivi Räsäsen kuva jonka päälle onmukahauskasti kirjoitettu jotain pikkuvanhaa soopaa on siis laiton ellei iltalehden kuvaajalta ole kysytty lupaa kuvan käyttöön.

Verkkokaupat/verkkolehdet
Itselleni tämäkin tuli epämiellyttävänä yllätyksenä kun suunnittelin välikausivaatepostausta syksyllä. Verkkokauppojen valikoimista ei saa ottaa kuvia blogeihin ilman lupaa, ei vaikka kuviin laittaa linkin verkkokaupan sivuille. Yrittäjille voi laittaa sähköpostia ja kysyä lupaa kuvien käyttöön. Itse olen saanut kaksi kieltävääkin vastausta sillä joskus verkkokauppojen kuvat eivät ole heidänkään omia vaan maahantuojan jolta on lupa vain kyseisen firman sivuilla julkaisuun. Joissain verkkokaupoissa on medialle kuvapankki ja siellä uudet mallistot. Niitä on lupa käyttää. Usein kuulee ajateltavan että kuvien luvaton lainaaminen on verkkokaupalle vain ilmaista mainosta koska blogissa on linkki kauppaan. Mutta ei, varastamista silti.

Googlen kuvahaku
Noup. Kielletty sekin. Googlen kuvahaun kuvat voivat olla kenen tahansa, eivät Googlen. Ja vaikka ne olisivatkin Googlen, ei niitä silti saa käyttää luvatta.

Imgur/reddit
Luvatonta tämäkin. Hassunhauskat kuvaset on ladattu näille sivustoille ja lainmukaan jos kuvaaja ei toisin ole ilmoittanut, niiden kuuluu myös pysyä niillä sivuistoilla.

Valokuvaajan kuvat
Jos olet ostanut valokuvaajalta kuvia lapsestasi, valokuvaajalla säilyy niihin tekijänoikeus. Sinulla on levitysoikeus kuviin koska olet maksanut niistä, mutta et saa väittää niitä omiksesi. Kuvaajan nimi on hyvän tavan mukaista mainita. Valokuvaajan kanssa tehty sopimus kertoo oikeuksistasi tarkemmin.

Porsaanreikä
Porsaanreikiä ei ole. Edes muuttamalla toisen kuvan mustavalkoiseksi ja piirtämällä kuvan hahmoille peikkokorvat, ei saa kuvaan julkaisuoikeutta oman kädenjäljen varjolla. Tekijänoikeus säilyy kuvaajalla vaikka kuva olisi muutettu täysin erilaiseksi.

Mitä sitten saa käyttää?
Netti on pullollaan kuvapankkeja joissa kuvaajat ovat antaneet luvan käyttää otoksiaan. Osa on maksullisia, osa ilmaisia. Osa vaativat kuvan alkuperän näkyville, osa ei.
Medialle tarkoitettuja kuvapankkeja on myös lupa käyttää. Ja tietenkin mitä tahansa mihin on lupa on julkaisukelpoista. Luvan saa (tai ei saa) kysymällä. Nämä pykälät koskevat myös ulkomaisilla sivustoilla olevia kuvia. Todellisuudessahan harvemmin kukaan esimerkiksi ulkomailta syytettä nostaa mutta on se mahdollista. Samoin blogistakin saa rehellisemmän kuvan kun siellä olevat kuvat ovat laillisia.

Entä itse ottamat kuvat?
Koska elämme uuden vuosituhannen kieltolakien aikaa, ei nämäkään ole aivan mutkattomia. Saat julkaista ottamasi kuvan väkijoukosta. Esimerkiksi lätkämatsin katsomosta. Kohteesta jossa kukaan ihminen ei profiloidu kuvan ns päähenkilöksi. Mutta yksittäisestä ihmisestä et saa julkaista kuvaa ilman lupaa. Esimerkiksi et saa julkaista kuvaa luvatta Citymarketin kaupan kassasta jonka olet näpännyt kännykkäkameralla maksutapahtuman yhteydessä. Muutoin omiin kuviin on aikalailla vapaa käyttöoikeus somekanavasta riippuen toki. Facebookissahan et saa julkaista puolisosi vehkeen kuvaa vaikka kuinka se olisi oma ottamasi ja kirjallisin luvin varustettu. Mutta onneksi sitä varten on imgur!

Noniin tässä oli tietopläjäys tekijänoikeuksista. Sivistyin melkein lisää itsekkin. Älkää ampuko viestintuojaa!

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Puolisoni ei tee kotitöitä

Puoliso tulee töistä kotiin ja tarttuu imuriin. Hän nosteee leluja lelukoppaan ja heiluu imurin kanssa asunnon läpi. Ruoan jälkeen samainen uros vie roskat ja nostaa likaiset astiat tiskikoneeseen. Nostelee mennessään roskan lattialta ja pyyhkäisee huolettomasti kuraisen kengänjäljen pois eteisen lattialta. Illalla hän laittaa iltapalalta jääneen maidon jääkaappiin ja vie likaiset vaatteet pyykkikoriin.

Ei, se ei ole minun mieheni. Se on jonkun toisen mies. Minun mieheni imuroi vain tiukan käskyn alla ja silloinkin huolimattomasti. Jos lattialla on leluja, hän ei imuroisi vaikka itse Vladimir Putin olisi hengittämässä niskassa. Likaiset astiat jäävät pöytään hänen jäljiltään ja roskapussin täytyy olla hänen kenkiensä päälle aseteltu jotta se löytää tiensä ulos. Jos iltapalalta jää pöydälle maito, enkä minä huomaa sitä, se löytyy siitä vielä aamullakin. Kerroinkin joskus, että puolisoni osaa korjata pesukoneen, jopa ilman ohjekirjaa mutta pesuohjeman säätäminen kuuteenkymppiin; sitä hän ei osaa.

Me olemme tapelleet kotitöiden hoitamisesta koko avioliittomme ajan. 7 vuotta. Ja muuten aivan suotta. Sillä mikään ei 7 vuoden aikana ole muuttunut. Joskus on myönnettävä tappionsa vaikkei siitä pitäisi. Anoppini osasi myöntää tappionsa huomattavasti aiemmin. Hän yritti saada poikaansa teini-ikäisenä tiskaamaan tiskivuorojen puitteissa ja päätti että poikahan tiskaa vaikka viimeistään kun kaikki astiat ovat likaiset. Se päivä tuli kun kaapissa ei ollut enää puhtaita lautasia. Ja se päivä meni. Vaan tiskivuori ei pienentynyt. Tarina ei kerro kuka tiskit lopulta tiskasi mutta poikansa se ei ollut. Ei silloin eikä tulevaisuudessa.

Olenko kateellinen niille joilta löytyy ensimmäisenä postauksessa esitelty puoliso? Ajoittain. Kukapa ei olisi? 
Mutta eivät asiat silti onnettomasti ole. Minun puolisoni on hyvin ahkera. Hän opiskelee ja tekee paljon koulun ohella töitä. Lisäksi hän vain inhoaa kotitöitä niin syvästi ettei niiden tekemisestä tule mitään. Kertakaikkiaan minä  pääsen vähemmällä kun imuroin itse sen sijaan että kuljen hänen perässään näyttämässä missä on likaa ja mistä pitää imuroida uudestaan. Nyt joku älykkö tietty ajattelee että nalkutan siitä vähästäkin, ei ihme ettei reppana siedä kotitöitä. Mutta kun sen imuroinnin tarkoitus on että tulee PUHDASTA!

Kuten jo sanottu, 7 vuotta kesti hyväksyä se kammottava tosiasia, ettei puolisoni tee eikä tule koskaan tekemäänkään kotitöitä (paitsi äärimmäisen pakon edessä). Nyt kun olen viimein sisäistänyt sen ja jollain tasolla hyväksynytkin, kykenen näkemään sen kaiken mitä hän tekee.

Hän kantaa kaupassa kauppakassit. Aina. En muista koska olisin viimeksi kantanut kauppakasseja. Ehkä 7 vuotta sitten? Hän tankkaa auton. (minä inhoan tankkaamista, sydämeni pohjasta minä sitä vihaan). Hän pesee lapsemme hampaat joka ilta. Ennen töihin lähtöä hän syöttää tyttärellemme aamupalan jotta minä saan vielä hetken kölliä sängyssä. Viikonloppuisin hän antaa usein minun nukkua pitkään. Hän photoshoppaa iltaisin blogikuviani vaikka osaisin itsekkin, sekä korjaa korvauskelvottomiksi tuomitut huonekalut, huoltaa autot, poistaa tietokoneiden virukset, käy lapsen kanssa hiekkalaatikolla ja paljon muuta. Sen kaiken hän tekee pyytämättä opintojen ja töiden lisäksi. 

Tiedättekö, jos puolisossa on joku äärimmäisen raivostuttava piirre jota ei vain saa pois, ei sitten millään, kannattaa joskus kokeilla että antaa vain olla. Jos on vuosikausia jostain tapellut, ei se siitä tappelemalla muutu miksikään. Sensijaan arki voi muuttua jos hyväksyy sen ja katsoo miten toinen toimii kun lopettaa vaatimisen. Meillä puoliso huomasi ettei enää tarvitse siivota joten hän alkoi huomaamatta tekemään muita asioita enemmän kun tajusi ettei kukaan enää hiillosta joten ei varmaan kehtaa enää olla ihan täysin tekemättä mitään kun ei kukaan edes nalkuta. 
Ja jos toinen oikeasti vihaa kotitöitä niin paljon ettei edes 7 vuoden väännön jälkeen niitä tee  niin ehkä silloin voi miettiä, olisiko ihan mahdotonta keksiä miehelle muita tapoja osallistua arkeen. Esimerkiksi lastenhoito, niinkuin meillä nyt. Ja uskokaa tai älkää, se tuli itsestään heti kun lopetin vaatimisen!

Te iänikuiset kotityötaisteluparit; Kokeilkaa! Silloin voi tapahtua kahdella tavalla. 1: Arki muuttuu niin raivostuttavaksi että eroatte. 2: Opit elämään sopuisasti miehesi kanssa. Yleensä jokin asia tasapainottaa vaakakupin niin ettet enää kaipaa sitä mitä vuosikausia olet yrittänyt saada tuloksetta. Meidän tapauksessa sen tasoitti lastenhoidon lisääntymisen lisäksi Naistenpäiväkukkaset. Saan niitä noin joka kolmas vuosi. Mutta juuri tänävuonna tulin vakaasti siihen tulokseen, että miksi turhaan yrittää tehdä toisesta siivoavaa puolisoa jos hän kertakaikkiaan sitä ei ole? Sen kaiken ajan, energian ja turhautumisen voi käyttää vaikka seksiin. Siitä on sentään jotain hyötyä.


 Miten teillä muilla arki jakautuu? Olenko ainoa jonka puoliso kammoaa kotitöitä?

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Lapsi tuli -luovuin koirasta.

Oliko lapsemme allerginen? Ei. Oliko koira agressiivinen lapselle? Ei. Me emme vain jaksaneet.

Näin siinä nyt vain kävi. Annoimme 6vuotiaan Lapinkoiramme pois. Iines ehti olla meillä avioliittomme alkuajoista asti. Se oli osa perhettä. Raskausaikana yksi suurimmista peloistani oli "entäs jo vauva on allerginen koiralle?" Koska olin taipuvainen pelkäämään etukäteen kaikkea mahdollista ja mahdotonta, olin jo googlannut allergioiden siedättämisestä sekä lapsen koira-allergian ehkäisystä ruokavaliolla maha-aikana.

Pieneen mieleeni ei mitenkään mahtunut ajatus, että me saattaisimme olla lapsen syntymän jälkeen se koirapalstojen pohjasakka. Perhe jossa yksi perheenjäsen syrjäytyy ja se annetaan pois. Mutta elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan.

Kaikki alkoi mennä päin seiniä koiran suhteen jo heti alkumetreillä. Pienen vauvan kanssa ei päässyt metsälenkeille joita aiemmin olimme harrastaneet. Muutaman kerran pistin vauvan kantoliinaan mutta kömpiminen metsässä 2.5kg käärö sidottuna rintojen väliin ei tuntunut hyvältä. Lapsemme ei viihtynyt ollenkaan vaunuissa eikä häntä ensimmäiseen 3kuukauteen voinut vaunuihin edes laittaa koska refluksin vuoksi koko vatsansisältö tyhjeni samantien kun vauva laskettiin makuuasentoon. Puolisoni teki pitkää päivää töissä ja koulussa eikä ehtinyt pitää edes isyyslomaa. Hänestä ei ollut apua koiran ulkoilutuksessa. Iines alkoi osoittamaan mieltä lyhentyneistä lenkeistä vaikka ulos pääsikin senverran että tarpeet sai hoidettua. Pikkuliruja alkoi löytyä Koison lelujen päältä. Koira jopa avasi kiinni olevan lastenhuoneen oven ja kävi siellä pissalla jos emme olleet kotona. Vaikka olisi juuri käytetty ulkona. 

Koison kasvaessa hän viihtyi vaunuissa aina vain vähemmän ja vähemmän. Lenkit koiran kanssa olivat tuskaisen rasittavia, satoi tai paistoi. Lapsi riekkui vaunuissa tai pyristeli selässä kantoliinassa. Kolme kertaa päivässä. Aamut alkoivat ahdistamaan. Kotoa lähteminen alkoi ahdistamaan. Koiranpissaisia mattoja kertyi ulkovarastoon. Tiedättekö vaikka kuinka tiedän että koira osoittaa mieltään muuttuneeseen elämäntilanteeseen, olin suunnattoman ärsyyntynyt kun ennen kauppaan lähtöä käytän koiran, olen 30min kaupassa ja kotiintullessa koira on pissannut lapseni lenkkariin!

Kun koira on otettu, siihen pitää sitoutua. Me otimme koiran puolisoni kanssa yhdessä. Hoidimme sitä 6 vuotta yhdessä. Mutta elämäntilanne muuttui ja aika alkoi valumaan sormien välistä. Ruuhkavuodet painoivat päälle ja koira jäi jalkoihin. En mitenkän selvitynyt enää yksin sen hoidosta. Koira ei saanut meillä enää tarpeeksi rapsutuksia eikä liikuntaa. Koulutuksesta puhumattakaan. 

Iines pääsi facebookin kautta löytyneeseen perheeseen joka asuu metsän keskellä korvessa villieläinten ympäröimänä. Saipa hän myös poikaystävänkin. Koiralla on nyt koti jossa sitä arvostetaan ja rakastetaan. Tämä oli parempi tehdä nyt kun Koiso ei vielä jäänyt kovin paljoa ikävöimään ja unohtaa nopeasti. Toivon totisesti että Iineskin sopeutuu uuteen kotiinsa. 

Joskus käy niin että omat voimavarat on tunnistettava ja on lakattava yrittämästä superäitiyttä. Jokainen määrittelee itse missä kohtaa tavalliset voimat muuttuvat supervoimiksi ja kuinka kauas supervoimat kantavat. Meidän on helpompi hengittää eikä enää ole syyllinen olo siitä ettei riitä eikä pysty antamaan tarpeeksi. 

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Lapsimessut tulevat! Lippuarvonta



Viimeinkin! Lapsimessut tulevat taas.

Viimevuonna eivät silmät meinanneet pysyä perässä, niin paljon oli nähtävää, hypisteltävää ja ihasteltavaa. Jokapuolella toinen toistaan värikkäämpiä vaaterekkejä, merkkivaatepöytiä ja leluhärpäkettä. Eniten vietin aikaa ymmärrettävästi lastenvaatteiden parissa ja mukaan tarttui Villervallaa, Meandia, Metsolaa ja vaikka mitä muuta, tietenkin messuhintaan!

Kaikkein parasta oli lastenvaunurata jossa sai kokeilla omia rattaitaan haastavissa olosuhteissa. Saimpas todistettua puolisolleni, että juuri ostetut Emmaljungat olivat haasteellisissa olosuhteissa oivat kulkupelit. vanhat Emmamme eivät olisi selvinneet edes ensimmäisestä esteestä.
Myös kantoväline-piste ylitti odotukset. Kantoliinayhdistykseltä sai lainata panttia vastaan messuille kantovälineen. Silloin koin ensirakastumisen neliöliinaan.
Lapsille oli tarjolla jos vaikka minkälaista temppurataa, paloautoesittelyä, piirustuspistettä ja tallustelevia pehmoihmisiä.

En malta odottaa. Ette varmaan tekään? Sain tänävuonnakin arvottavaksi teille arvonlukijat muutaman lippusen näille ihanille karkeloille. Osallistukaa siis arvontaan ja liittykää maailman inspiroivimmille ja lastentuoksuisimmille messuille mitä maa päällään kantaa! (Kyllä, mä olen TODELLA fiiliksissä)

Arvotaan siis kaksi lippua ja tälläkertaa molemmat liput lähtevät samalle omistajalle jotta voittaja saa raahata vaikka sen riemusta kiljuvan puolison mukaan.

Osallistu arvontaan kommentoimalla Joko tähän blogin kommenttikenttään tai facebooksivuille mailisi ja mitä odotat lapsimessuilta eniten.  Lisäarvan saat jos satut olemaan blogini rekisteröity lukija (Jos haluat liittyä lukijaksi, tee se oikeasta laidasta) Toisen lisäarvan saat tykkäämällä blogini facebooksivusta tästä. Laita myös kommenttikenttään jos otit lisäarpoja. Arvonta päättyy 26.3 klo 22.

Viimevuonna Koiso väsyi, minä olin väsymätön
Onnea arvontaan!

torstai 12. maaliskuuta 2015

Puoliverinen -vääränvärinen?

Minä en ole valtaväestön värinen. Mutta olen minä silti ihan yleisenvärinen. Nykyään. Ihonvärini on sama kuin aina ennenkin, mutta nykysuomessa me hiukan eriväriset olemme käyneet arkipäiväksi.

Toista oli 28 vuotta sitten. Sain äidikseni aidon arjalaisblondin ja isäkseni Afrikkalaisen kikkarapään jonka silmät ovat yönmustat. Lyhyellä matematiikalla musta+valkoinen=ruskea. Eli minä. 80-luvulla sulauduin varmaan ihan hyvin Hakunilan lähiömeininkiin mutta muuttaessamme landelle, tuli nopeasti selväksi että ruskeat silmät kuuluvat romaniväestölle. Tai maahanmuuttajille. Eikä kukaan lapsi joka ei maahanmuuttaja ole, halua itseään maahanmuuttajaksi kutsuttavan vaikkei heissä mitään vikaa olekkaan. Ylipäätään kukaan lapsi ikää, rotua tai hiustenväriä katsomatta ei halua kutsuttavan itseään yhtään miksikään. Jokainen lapsi haluaa olla samanlainen kuin kaikki muutkin. Tai ainakin erottua edukseen. 90-luvun koulumaailmassa tummat lapset eivät erottuneet edukseen. 
Suomalainen, mutta ulkomaalaisen näköinen. Samanikäisten lasten huomio oli aina sitä samaa. "mikä, miksi ja mistä -sä olet." Sen lisäksi että olin erivärinen, olin myös huomiota herättävän lyhyt. En sulautunut joukkoon, en sitten missään enkä koskaan. 
Ylittäessäni 16 vuoden iän, sain osakseni miesten huomion. Puolisoni kertoi aikanaan rakastuneensa eksoottiseen ulkonäkööni. En sitten tiedä miten hyvä lähtökohta se on parisuhteelle, mutta tässä sitä ollaan. Jotain hyötyä niistä ruskeista silmistäkin. 

Vaikka maailma on muuttunut paremmaksi värillisten osalta, asenteet ovat tiukassa. Työelämässä hoitotyössä, huomaan potilaiden kuulostelevan puhunko sujuvaa suomea. Joskus ulkomaalaiset asiakkaat/potilaat alkavat puhua minulle suoraan vierasta kieltä, luullen että ymmärrän jotain. 
Kerran pukeuduin kaupassa mustaan kietaisuhameeseen ja sain romanimiehen perääni tenttaamaan tiukkaan sävyyn kenen tyttäriä olen. Mitään minulla ei romaniväestöä vastaan ole. Mukavia ihmisiä varmasti suurin osa. Mutta en silti  pidä siitä että minua lähestytään kesken tamppooniostosten sukupuutiedustelujen merkeissä. Myös turkkilaisissa pizzerioissa saan usein selvittää etten puhu Arabiaa ja ei, isäni nimi ei ole Ahmed.

17 vuotiaana lukiolaisena halusin olla samanvärinen kuin kaikki muutkin. Koska ihonväriä ei voi muuttaa, blondasin hiukseni. Muutama vetyperoksidikäsittely, ja tadaa; näytän suomalaiselta -NOT.
Juurikasvu näkyi jo seuraavana päivänä eivätkä mustat kulmakarvat mitenkään sovi vaaleankeltaiseen tukkaan. Näytin aivan tekorusketuksessa käyneeltä hyypiöltä jonka ulkoisessa habituksessa ei kaikki ole kohdallaan.
Kuvanlaatu on 2006v kännykkäkamera tasoa joten pahoittelut siitä :D
En voi kieltää, ettenkö olisi raskausaikana mittailut puolisoani usein sillä silmällä. Nimittäin värisilmällä. Ovatko nuo maantienväriset hiukset riittävän vaaleat sekoittamaan oman melkein mustan tukkani sävyt jälkeläiselläni? Ruskeat silmät yleensä vievät voiton geeniperimäkilpajuoksussa mutta ehkä skandinaavisen terävät poskipäät periytyisi tyttärelleni? Sekoittein mielessä ihonvärejämme ja mietin kuinka tumma hänestä tulee. 
Ja ei, minä en ole turhamainen ja kyllä, minä olisin hyväksynyt ihan minkä värisen lapsen tahansa. Mutta jokainen toivoo lapselleen parasta ja silloinkun on itse 28 vuotta saanut kuulla olevansa erivärinen, oudonvärinen ja vääränvärinen, sitä haluaisi ettei lapsen tarvitsisi koulussa erottua joukosta vanhempien vuoksi. Maailma on kuitenkin semisti julma paikka. 

Kesäkuisena iltapäivänä Koisomme syntyi väriltään liilana ja kaljuna jäänsinisine silmineen. Lila väri muuttui tipunkeltaiseksi. Ei siinä ollut enää värikartat mielessä. 

Kaikkien yllätykseksi tummansiniset vauvansilmät muuttuivat päivä päivältä sinisemmiksi. Perheeni on harmitellut ettei lapselleni tullut ruskeita silmiä. Minä olen salaa siitä iloinen. Minun lapseni näyttää Suomalaiselta ja olen siitä helpottunut. En itseni vuoksi vaan lapseni vuoksi. Hän saa sulautua joukkoon eikä hänen tarvitse ulkonäkönsä vuoksi kohdata syrjintää tai rasismia. Hän saa luoda ihmisuhteensa, kaverisuhteensa, työsuhteensa ja parisuhteensa vailla ennakkoluuloja. 

Jos meille toinen metritonttu siunaantuu, ja hän perii puolisoni sijaan minun ulkonäkögeenini, en ole pettynyt. Olen luottavainen. Uskon maailman olevan parempi paikka uusille sukupolville, kuin mitä se oli meille 80-luvun jäänmurtajille.

Lue myös Kadun aurinkoisella puolella-bloggaajan mietteitä rasismista




tiistai 10. maaliskuuta 2015

Onnellisesti Onnibussilla! Sisämaanmatkailua lapsen kanssa

Kirjoittelin taannoin pitkästä junamatkasta lapsen kanssa, joka ei mennyt ihan nappiin. Loppuviikosta päätimme aikalailla extempore testata Onnibussin ja lähdimme reissuun. 2.5h bussimatka kieltämättä hirvitti. Saimme paikat bussin yläkerrasta jossa oli loistavat näkymät ulos. Koiso jaksoi seurata maisemia kokonaiset 3 minuuttia! Ajoitimme bussimatkan aamupala-aikaan koska lähtö oli aikaisin. Sängystä suoraan bussiin. Aamupalaan sai tuhlattua aikaa sopivasti 20 minuuttia. Tämän jälkeen siirryimme suoraan "kotona kielletty" listalle, eli naposteluun. matkassa oli sokerittomia kuivattuja hedelmiä, rusinakarpaloita sekä pähkinöitä. Kaikensortin syömiseen saimme kulutettua yli tunnin. Seuraavan tunnin piirtelimme piirustuslevyä ja sorruin näyttämään Koisolle tabletilta Pipsapossua. Koska Pipsa on meillä harvinainen herkku, oli tyttönen haltioissaan saadessaan kaikessa rauhassa katsella pallopäisen joulukinkun touhotuksia. En laisinkaan tue lasten television
katselemista mutta tälläkertaa lastenohjemat olivat pelastus ja pääsimme kunnialla perille.

Onnibussin verkkosivujen ohjeissa on pienimuotoinen omituinen reikä lasten matkustamisen suhteen. Siellä sanotaan, että Suomen lain mukaan kaikilla matkustailla tulee ola turvavyöt kiinni. Kuitenkin alle 3 vuotias lapsi saa matkustaa ilman paikkalippua eikä turvaistuinta saa ottaa mukaan jos paikkalippua lapselle ei ole. Eli kaikenjärjen mukaan lapsi saa matkustaa bussissa ilman turvavöitä vaikka kaikilla matkustajilla turvavyöt tulee olla suljettun. Erikoista. Onnibussissa on alakerran viimeisessä rivissä hieman leveämmät penkit joihin vyökiinnitteinen turvaistuin mahtuu. (isofix ei luonnollisestikkaan sovi).

Pakko muuten mainostaa Onnibussin hintoja, vaikkei tämä mainospostaus/yhteistyö olekkaa. 250km pituinen matkani maksoi 7e/suunta. Junala saman matkan yhteen suuntaan oisi taittanut halvimmillaan 53 eurolla. Nyt edestakaiset liput kustansivat 14 euroa. Valtion rautateillä samasta matkasta edestakaisin olisi saanut pulittaa 106 euroa. Ja aivan varmasti näillä keleillä juna olisi liirannut jumissa kaksi tuntia ja toiset kaksi tuntia ollut juuttuneena lumihankeen. Vähintään sähkövikoja oisi ollut odotettavissa. Onnibussi saapui täsmällisesti ja kuljettaja oli oikein vitsikäs ja hauska mies. Mutta asiaan. Miten voi olla mahdollista tämän kaltainen hintaero? Kuka idiootti enää käyttää junia?

Pääsimme turvallisesti körötellen perille rakkaan ystäväni luokse. Lapsemme ovat syntyneet samana päivänä vain 20 minuutin ikäerolla. Uskon vakaasti, että ne ovat Luojan samasta siemensäkistä sillä niin hyvin he tulevat keskenään toimeen ja ovat luonteeltaan samasta puusta veistettyjä. Tutustuimme facebookin vauvaryhmässä muutama vuosi takaperin ja siitä se sitten lähti. Friend's forever kliseetä ja sen sellaista melkein kolmekymppisten naisten ihanaa vouhotusta. Perheistämme on juttu tämän kuukauden kaksplussassa "kun äitiys yhdistää".
Koiso kunnon kaupunkilaisvauvana pääsi näkemääne elämänsä ensimmäistä kertaa kodan (luulin muuten itsekkin että kota on teltta mutta se olikin puulinna) ja paistamaan makkaraa. Kaikenkaikkiaan onnistunut reissu. Tulen jatkossakin matkustamaan Onnibussilla ja halveksimaan syvästi Vr:n ryöstöhintoja.



maanantai 2. maaliskuuta 2015

Hetkiä

Kiireisiä päiviä. Miten niitä voi olla niin paljon?  Kiire pestä pyykkiä. Niin kiire että pesen vahingossa puhtaitakin. Kiire siivota. Niin kiire että sotken samalla vain lisää. Kiire leikkipuistoon leikkimään. Niin kiire ettei ehdi pysähtyä matkalla leikkimään lumipalloilla. Kiire kaupasta kotiin tekemään ruokaa. Niin kiire että ruoka-ostokset unohtuvat kassalle. 

Tänään on sunnuntai. Lähdemme sunnuntaiajelulle. Ei ole kiire mihinkään. Aikaa on jokapuolella. Melkein liikaa. Muttei kuitenkaan. 

On aikaa miettiä kaupassa, mitä tekisin huomenna ruoaksi. On aikaa jäädä ihastelemaan kalatiskin akvaariota.


Ei haittaa vaikka Koisoa huvittaa kovasti käveleminen kauppakeskuksen penkillä. Tänään kukaan ei hoputa penkiltä pois. 


Hevosellakaan ei ole kiire. Tänään saa ratsastaa niin kauan kuin haluaa.


Napostelu on kielletty. Se tuhoaa hampaat. Tänään saa napostella rauhassa minitomaatteja, vaikkei olekkaan ruoka-aika. Kävelemme sinnetänne ja syömme makeita tomaattipalloja. Sotkukaan ei haittaa. 


Voisiko vielä mennä toisen kerran leikkipaikkaan? Vaikka ensimmäisestä lähdettiin jo pois. Voi mennä. 

Tänään mennään meidän tahtiin. Ei ole kiire mihikään. Tulisipa näitä päiviä useammin. Kiireettömiä päiviä. Näitä hetkiä jotka ikuistetaan kännykkäkameralla. Ei Canonilla. Näitä kohtia tästä päivästä joita ei useinkaan tule ajatelleeksi että ne ovat hetkiä. Ainutlaatuisia hetkiä.


sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Laihdutan, siis olen.

Olenkin aina sillointällöin tuonut esille telttakokoiset vaatteeni ja tulevaisuudessa siintävän laihdutusprojektin. Tulevaisuus alkoi juuri nyt.

Minä en ollut niitä onnekkaita jotka laihtuivat imetysaikana. Minä päinvastoin keräsin itseeni 6 imetyskiloa. Jäljellejääneiden raskauskilojen lisäksi tietenkin. Yritin karsia kaloreita ja vähentää kaikkea mahdollista mutta aina maito väheni ja lapsi oli tyytymätön. Nyt on imetystä kuitenkin takana 1v8kk eikä minua enää haittaa jos maidontulo himmenee ja maitobaari olisi auki harvemmin. 1v8kk on mielestäni täysin riittävä aika imetystaipaletta enkä aio olla enää hetkeäkään paksu imetyksen vuoksi. En aio kuitenkaan savustaa taaperoani maitolasin ääreen. Jos tähän mennessä maidontulo on jo tasaantunutkin niin paljon ettei alhaisella kalorimäärällä ole vaikutusta maidontuloon niin mikäs siinä, sitten lapseni saa vielä hetken pitää iltatittin ja aamutittin (TITTIN! Sanoinko minä todella niin?!).

Laihdutushan toimii niin että jätetään kaikki herkut pois ja syödään jäniksenruokaa lautasmallin mukaan. Minä en toimi niin. En kertakaikkiaan kykene luopumaan suklaasta, enkä varsinkaan perunasta. Niimpä asetin itselleni kalorirajan. 1400kcal sisältäen mitä tahansa.

Olen syönyt karkkia, pizzaa, brunssilla croisanteja ja ah sitä niin ihanaa perunaa. Olen vähentänyt määriä niin paljon ettei 1400 kaloria ylity ja terveellinen ruoka sekä pakolliset kasvikset ovat pitäneet nälän poissa. 3 viikon saldo on 2.8 kg ja se on mielestäni kohtuullinen. Tavoitteeni on 0.5kg viikossa joten tämä kelpaa oikein hyvin.

Ihme kyllä, karkin määrä on kuin itsestään jopa vähentynyt. "Söisinkö iltapalaksi suklaapatukan vai 3 mehukasta ruisleipää?" kysymys on toistunut useana iltana. Viitenä iltana kuudesta valitsin jälkimmäisen. En siksi että se olisi terveellistä vaan siksi että teki mieli. Ehkä pieni asennemuutos ja kaloreiden laskeminen muokkaa sopivasti myös mielitekoja.

Entäs liikunta? Se onkin hieman ongelmallista. Olen käynyt uimassa aina kun kerkeän mutta kerran tai kaksi ei mitenkään tahdo riittää tällä elopainolla. Puolison opiskelu ja töissä käynti rajoittaa liikunnanharrastusaikaa huomattavasti. Jokaisen äidin huulilla tietenkin pyörii nyt sana "vaunulenkit". Niitä kokeilin tänään. En kokeile toiste. Meidän ulkoilut ovat jo hyvän aikaa tapahtuneet leikkipuistoissa ja nyt muistin jälleen miksi.

-Koska lapseni ei viihdy rattaissa. Lähdin 5km lenkille Koiso rattaissa käärittynä lämpimästi toppatamineisiin ja makuupussiin lämpöisen lampaankarvapehmusteen päälle. Lapseni ei arvostanut taljaa saati suloista makuupussia sen enempää kuin puolisonikaan (kaupassa). Jo kilometrin jälkeen hän halusi kävellä itse. Itse kävely on tietenkin ihailtava ominaisuus lapsessa. Mutta jos se itsekävely tapahtuu äidin lenkillä, ei se urheilusta käy. Lapsi taapertaa 1km/3h vauhtia ja pysähtelee metrin välein ihmettelemään lumikökköjä ja kiviä. Jo ensimmäisen itsekäveltyn 10metrin jälkeen luovuin kalorinpolttoajatuksesta ja heittäydyin esittelemään tyttärelleni pajunkissoja sekä talojen pihoissa tepastelevia koiria. Olen hänestä ylpeä. Koiso jaksoi kävellä kokonaisen kilometrin! Lopulta hän heittäytyi selälleen maahan makaamaan ja suuttui kun joutuikin takaisin rattaisiin eikä saanut ihastella vaakatasosta märällä asfaltilla pilviä ja lintuja. Loput 3 kilometriä mentiin välillä kirkuen rattaissa ja välillä äipän sylissä. En enää koskaan lähde vaunulenkille. Tämän ikäisen lapsen kanssa ei lenkkeillä. Tämän ikäisen lapsen kanssa leikitään leikkipuistoissa, lasketaan liukumäkiä, rakennetaan lumiukkoja sekä tutkaillaan metsäpoluilla jäniksenjälkiä. Kalorinkulutus hoidetaan vaakamambolla yöaikaan tai ihan vain syömällä 1400kaloria ja antamalla peruskulutuksen tehdä tehtävänsä.