maanantai 30. kesäkuuta 2014

Toinen 1 v kuvaus

Saimme viimein purkkiin myös ulkokuvat. Kaksi viikkoa on satanut lähes tauotta enkä löytänyt Koisolle sopivaa 1 vuotis sadeasua joka sopisi kuvauksiin. Onneksi kuitenkin melkein aurinkoinen päivä sattui kohdalle. Tai oikeastaan 20 minuuttia aurinkoista päivää.

Suuntasimme mummolan pihamaille sopiviin maisemiin. Koska olin saanut pakkomielteen päiväkakkaraseppeleestä, pysähdyimme kilometrin välein poimimaan aina kolme päivänkakkaraa. En käsitä miksei niitä voi kasvaa suuremmissa erissä, niinkuin voikukkia. Mieheni taas ei käsittänyt, mikseivät voikukat kelvanneet.

Seppele ehti hieman nuupahtaa kun olin saanut taiteiltua sen kokoon mutta ei sitä juurikaan päässä huomannut. Niinä lyhyinä sekuntteina kun Koiso antoi sen olla paikoillaan.

Ulkoilma on erittäin haasteellinen kuvausympäristö hyvin paljon ruohikosta ja kukkasista kiinnostuneelle lapselle. Saimme kuitenkin minulle oikein mieluisan.


Koska mieheni on perhettään myöten moottoripyöräilyihmisiä, oli moottoripyörä luonnollinen kuvauskohde. Pidin Koisoa moottoripyörän takaa kiinni selästä jottei hän putoa, mutta koska pyörä peitti minut hyvin, ei kuva juurikaan vaatinut käsittelyä.



Tämä alla oleva puu sensijaan vaati minun käsien leikkaamisen pois kuvasta. Oli huomattavasti helpompaa pyytää kuvaajaa photoshoppaamaan minun käsi kuvasta pois, kuin sitoa lapsi narulla puuhun. Harmi vain, hänen etiikkaansa ei kuulunut photoshopata yhtä näppärästi äitilapsi-kuvista -30kg olemattomiin.




Koska 1v kuvat on nyt virallisesti saatu purkkiin, voin suunnata ajatukseni 2 v kuvauksiin. Sitä ennen yritän metsästää jouluksi täydellisen tonttuasun ja joulukuusen jonka oksa kestää istumista.



Kuvat: @Toni Kauko






maanantai 23. kesäkuuta 2014

Ensimmäinen 1v kuvaus


Valokuvilla ei ole koskaan ollut minulle suurempaa merkitystä. Minulle ne ovat aina olleet lähinnä ikuistettuja hetkiä ja muistoja. Toki pidän kauniista kuvista ja yritän näpsiä julkaisukelpoja otoksia mutten ole koskaan ymmärtänyt mitä hienoa on muurahaisen mikrokuvauksessa. Mieheni on valokuvaaja eikä voi käsittää, miten en ymmärrä vastavalon merkitystä tai poikkileikkauksia.

Mutta 1 vuotis kuva. Sillä on merkitystä. Koska tälläkertaa suutarin lapsella saa luvan olla kengät. Päätin 1 vuotiskuvauksessa luottaa puolisoni ammattitaitoon. 

Hänen vastuulleen jäi kuvaus ja minun vastuulleni kaikki muu. Eli toisin sanoen vaatetus ja ideointi. Halusin nimittäin taas kerran jotain mitä ilmeisesti ei voi saada. Esimerkiksi saippuakuplia joista heijastuisi niitä havitteleva lapsi peilikuvana. Valokuvaajani totesi, että rajansa se on photoshoppauksellakin. 

Olen pohtinut sopivaa vaatetusta siitä asti kun tein positiivisen raskaustestin. Silti kun kuvauspäivä koitti, ei kaapeissa ollut mitään. Paitsi yksi mekko. Siispä se sai olla jokaisessa kuvassa.
Heti ensimmäisen kuvan jälkeen se sotkeutui banaanilla mutta onneksi tahrat voi muokata piiloon jälkikäsittelyssä. 

Halusin keinuhevosesta kuvia monista eri kuvakulmista ja monilla eri ilmeillä. Koiso oli eri mieltä. Hän kapusi yhtä moneen kertaan alas keinuhevosen selästä, kuin minä hänet sinne asettelin. 

Samoin kävi tuolin kanssa. 

Onneksi yksi hyvä ruutu riittää.

Halusin saada kuvaan myös lemmikkimme. Koiraa on huomattavasti hankalampi saada katsomaan kameraan. Tein kuvaajan kanssa kaikki mahdolliset temput jotta saisimme koiralle iloisen ilmeen. Silti joka kuvassa se näyttää lähinnä hätää kärsivältä merimurmelilta. 
Kaikkia ei voi julkaista. Joku tekisi eläinsuojeluilmoituksen. Onneksi tähänkin pätee päässäni takova manta "yksikin hyvä riittää"





Kun yritimme yhdistää tähän fiaskoon saippuakuplat, oli koira väsynyt ja Koiso väsynyt. Saippuakuplat lähinnä pelottivat taaperoani ja hän läiski ne rikki kauhusta kangistunut ilme kasvoillaan. Lauloin etanaellit, tähtöset ja piippolanvaarit, seisoin päälläni sekä rukoilin lastani hymyilemään mutta turhaan. Kauhusaippuakuplat tekivät tehtävänsä. 


Pallomeripallot ovat oikein kiva kuvausrekvisiitta. Elleivät ne kiinnostaisi Koisoa hieman liikaa. Yritimme levitellä niitä keinuhevosen ja tuolin ympärille. Kun koiso näki pallot, syttyi silmiin palo ja hymy. Ainut vain että hän halusi samantien leikkimään palloilla eikä nähnyt, saati kuullut enää mitään.

Silläaikaa kun minä yritin maanisena selata mieheni kamerasta, onnistuiko mikään, Koiso joi puolet saippuakuplavedestä. 

Nämä 1v kuvaukset päättyivät soittoon myrkytyskeskukseen. 

Haasteellisista olosuhteista huolimatta mieheni säilytti hermonsa ja minä säilytin kuvausvaatteet. Ulkokuvat ovat nimittäin vielä ottamatta. Ilman saippuakuplia
.


 Vinkit 1v kuvauksiin:
1. Älä valitse päiväunien jälkeistä ajankohtaa. Silloin tekee mieli leikkiä eikä näyttää nätiltä.:
2. Älä syötä lasta kuvausvaatteet päällä. Joku muu kuin sukulaisvalokuvaaja saattaa laskuttaa erikseen               erityisen turhista photoshoppauksista.
3. Älä ota rekvisiitaksi liian kiinnostavia leluja
4. Älä yritä irvistellä hauskuuttaaksesi lasta. Se on pelottavaa.
5. Koira on vaikea saada nauramaan. 
6. Jos kuvaaja yrittää saada lasta ja koiraa katsomaan kameraan, älä heilu toisessa suunnassa ja yritä
    saada lasta hymyilemään. Se hymyilee silloin väärään suuntaan.
7. Älä oleta että lapsi ei saa auki saippuakuplapurkkia. 
8. Kuvaaja ei kerro jos lapsen panta ei valmiissa kuvassa sovi ihon väriin. Kuvaaja ei ole stylisti. Kuvaaja on     taikuri.




Kuvat: @Toni Kauko (Tonikauko.com)

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Ensimmäinen juhlakattaus




Koison 1-vuotis synttärijuhlia juhlittiin eilen. Syntymäpäivät olivat toissapäivänä mutta samalle päivämäärälle sattuivat puolisoni serkun häät.
Tästä syystä syntymäpäivien tarjoilujen teko tapahtui juhlapäivää edeltävänä yönä. Ja tunti sen jälkeen kun vieraat olivat jo saapuneet.

Tässä Menu:

Täytteiden ohjeen sain ystvättäreltäni.
Juhlien jälkeen mieheni kehoitti minua
kysymään useammin ruokaohjeita ystäviltäni.
En ole varma mitä hän sillä tarkoitti.
Muurinpohjaletut Lihatäytteellä
Muurinpohjaletut Kana-curry täytteellä
Perunasalaatti
Vihreä Salaatti
Lämminsavulohi
Grillivartaat
Pekoniherkkusienet valkosipulitäytteellä

Täytekakku
Suklaajuustokakku
Raakakakku
Cakepopsit
Letut omenahillo+agavesiirappi
Charlotte Rousse




Mielestäni edellämainittu menu oli etukäteen ajateltuna oikein helppo toteuttaa.
Todellisuus oli toinen.
Osa oli pakko delegoida anopille ja appiukko tuli onneksi paistamaan letut ja vartaat.
Kesken paiston näin ikkunasta ystävällisen grillimestarin kiristyneen ilmeen. Selkeästi käpy oli kärvähtämässä. Kaikki varrastikut olivat palaneet grilliin ensimmäisen 5 minuutin aikana.
Olin tietenkin unohtanut lukea ohjeet, joissa kehoitettiin liottamaan varrastikkuja vedessä 20 minuuttia. Minun moka. Onneksi niistä tuli oikein hyvä varrasvuoka ilman vartaita eikä kukaan edes tiennyt että tikut puuttuivat!



Edellisyönä valmistunut suklaajuustokakku onnistui ilman sen suurempia murheita. Tosin siitä piti tulla valkosuklaajuustokakku, mutta valkosuklaa paloi sulatusvaiheessa pohjaan. (mikä vesihaude?)
Onneksi karkkikätköni osoittautui pelastukseksi. Jokaisen kunnon laihduttajan yläkaapin nurkasta löytyy 200g maitosuklaata.


Lettuihin laitettiin itsetehtyä omenahilloa. Pienenä vinkkinä, jos aiotte nakittaa puolisonne kuorimaan 2kg omenoita; kannattaa pitää huolta kuorimaveitsen tallessa olosta. Mieheni ilme oli epäuskoinen ojenaessani hänelle omenasäkin ja juustohöylän.






Cakepopsit. Kauniita katsella, lähes helvetillisä valmistaa. Typerä muoti-ilmiö.
Sain cakepops taikinan onnistumaan kohtuullisesti, mutta tikutusvaiheessa pallot eivät pysyneet tikuissa. Menetin hermoni täydellisesti.
Vimmaisen hermoromahduksen partaalla kaivoin kaapista tomusokeria ja kaadoin sitä 2dl taikinaan. 1dl perunajauhoja perään. Taikina jämäköityi ja kuin ihmeen kaupalla pallot jämähtivät tikkuihin. Makukin oli kohtuullinen. Tai kohtuullisen makea.
Olin tosin unohtanut että tikut pitää saada pystyyn. Silläaikaa kun raapustin kysymykseni facebookkiin, piti mies kärsivällisesti tikkuja pystyssä. Myönnän kuuluvani äityleihin. Pahamaineinen facebookryhmä jossa äidit repivät toisiltaan tekoripset päästä. Mutta tälläkertaa sain vastauksen alle 2 minuutissa.
Cakepopsit pysyvät kauniisti paikoillaan sokeriin pystytettynä!

Laitoin tyhjään pilttipurkkiin hienoa sokeria ja koristelin pitsiteipillä jonka olin saanut lapsimessuilta testattavaksi. Teippi pysyy purkissa oikein jämäkästi ja on kaunis katsella. Ainut haitta on, ettei se kestä pesua kovin hyvin. Jos joku innostuu askarteluteipeistä, niitä voi ostaa teippitarhasta


Bongasin netistä ihania vesimelonista kaiverrettuja pöllöjä. Kaiken kiireen ja paniikin keskellä en edes uskaltanut sanoa miehelleni "hei koverra vielä tämä pöllö"...  Joten otin veitsen omiin pikku kätösiini ja yritin kovertaa pöllön. Jo ensimmäisellä viillolla tajusin etten minä ymmärrä veistämisestä yhtään mitään. Joten koversin melonin tyhjäksi ja lisäsin hedelmät päälle. Sai luvan kelvata. Oikein hyvää pikkunaposteltavaa pienille ihmisille. Juhlien jälkeen siivosin pöydän alta lukuisia puoliksi syötyjä viinirypäleitä.


Meillä on aina matkassa katastrofin ainekset. Huomasin pääruoan jälkeen, ettemme olleet muistaneet hankkia kahvinkeitintä. Meidän perheessä kukaan ei juo kahvia joten viereiden tullessa olemme keittäneet pannukahvia. Alle puoli litraa vetävä tee-pannu vaan ei ole paras vehje juhlavieraiden kahvitukseen. Sen piti kuitenkin kelvata. Vieraat joutuivat odottelemaan kahviaan joka saapui muutaman kupin erissä, mutta tein kuitenkin odotteluvirvokkeeksi kirpakan kesäjuoman.


Vichyvettä ja puolukkamehua 1/4
Koska tämä ei ole mikään siloposkinen lifestyle-blogi, on minun julkaistava myös epäonnistumiseni! Niitä oli tässä keississä yksi. Maidoton, munaton, soeriton ja gluteeniton marja-raakakakku. Pohja taateleita ja manteleita jotka eivät murskaantuneet kunnolla ja kuorrute marjoista, pähkinöistä sekä agavesiirapista. Tämä tapaus ei hyytynyt, johtuen varmaankin lehmän luusta tehdyn liivatteen puutteesta. Kakku oli ohjeen mukaan laitettava pakkaseen, mutta jo lautasella koko komeus suli, leväti ja lörpähti. Maku vetinen.



Koison ensimmäinen syntymäpäivä oli kaikenkaikkiaan oikein onnistunut.
2.vuotis syntymäpäivät ovat jo suunnitteilla. Tai ainakin olen suunnitellut etten aio tehdä sinne raakakakkua enkä Cakepopseja.




lauantai 14. kesäkuuta 2014

365 päivää!



Minun Koisoni täyttää tänään vuoden.
365 päivää äitinä oloa. Vai onko vuodessa 364 päivää? En ole varma. Kotiäitiyden myötä joistain asioista on tullut merkityksettömiä. Tosin maantieto oli merkityksetöntä jo yläasteella. Vai kuuluiko vuodenajat biologiaan?

Jokatapauksessa. Paljon on vuoteen mahtunut. Niin suuria ilon hetkiä, kuin pieniä huolen häivähdyksiäkin.
Koin sanoin kuvailematonta iloa astuessani pieni vauva sylissä kotini kynnyksen yli ensimmäistä kertaa. Ja valtaisaa huolta tajutessani että nenäfriidan suppilo ei mahdu pienenpienen vauvani vielä pienempään nokkaan ja siellä on räkää.

Voisin kertoa, miten olen oppinut kuinka selvitään kuolettavan kamalasta väsymyksestä tai miten olen oppinut hyväksymään vatsanahkalerpukan ja kuinka olen kasvanut äitiyteen.

Mutta en minä ole oppinut selviämään kamalasta väsymyksestä yhtään sen paremmin kuin ennen lastakaan. Olen yhä kuoleman väsynyt jos olen valvonut syystä tai kolmannesta koko yön ja haluan yhä eroon lerpahtaneesta vatsaläpyskästä. Ja mitä äitiyteen kasvamiseen tulee, en ymmärrä koko ajatusta. Vieläkään. Ei äitiys vaadi mitään kummallisia korulauseita.

Mutta sen minä ymmärrän että minä olen ollut vuoden äiti ja minun lapseni on ollut kokonaisen vuoden minun lapseni. Paremmasta en tiedä. Kaikenmaailman hankalaselkoiset kasvutarinat voi jättää Cacciatorelle tai Sinkkoselle

Koisoni on vuoden aikana oppinut kaiken mitä vuoden ikäisen kuuluukin. Kasvanut 45 centistä 68 centtiin ja 2.5 kilosta 8 kiloon. Syntymässä saatu tipunkeltainen väri haihtui nopeasti ja varaslähdön ottanut pieni vauvani on saavuttanut ikäisensä kaikessa paitsi pituuskasvussa. Mutta se ei haittaa. Minäkin olen 27 vuotias ja yhä 13 vuotiaan pituinen.

Lapseni on oppinut kuinka hellan napit väännetään kaakkoon ja missä äiti säilyttää koruja. Hän tietää miten isin tietokoneen isoon luukkuun saa tungettua legopalikan ja miten wc-pöntön kansi aukeaa ja kuinka monta saippuaa ehtii heittämään vessanpönttöön sen sekunnin aikana kun äiti pesee hampaita.

Lupasin tasamailleen vuosi sitten, ettei äitiys muuta minua. Mutta kyllä se muutti. Olin ehkä naivi kun kuvittelin kaiken pysyvän ennallaan. Aiemmin nimittäin uskoin että mikään ei saa minua luopumaan korkokengistä. Mutta oletteko koskaan menneet vaunuilla liukasta alamäkeä 15cm korkokengät jalassa? Minä olen. Enkä tee sitä toiste.

Voisin luetella tähän miljoona muuta asiaa mitkä ovat muuttuneet vuoden aikana ja kuinka en ole enää entinen minä. Mutten jaksa raapustaa itsestäänselvyyksiä, kaikkihan sen tietää ettei lapsentulon jälkeen enää voi harrastaa seksiä keskellä olohuoneen lattiaa kli 16.
Ja sitäpaitsi. Minuudesta en paljoa tiedä mutta sen tiedän että minä ja Koiso ollaan aivan loistava tiimi ja meillä tulee olemaan oikein hauskoja taaperovuosia edessä. Sen minun pieni 1 vuotias vauvani todisti toissapäivänä Robinhoodissa vetämällä kaula-aukkoni kauppakärryssä yhtäkkiä napaan asti ja huutamalla Tissi!

Oikein hyvää syntymäpäivää sinä maailman rakkain 1 vuotias Koiso!

(kirjoitin tämän eilen kun syntymäpäivät olivat mutta minä onneton unohdin painaa entteriä ennen puoltayötä)




maanantai 2. kesäkuuta 2014

Ällöäippä

Tulin lukeneeksi ylen näkökulmissa kolumnin joka kertoi ällöstä äitimyytistä. Kirjoituksessa kritisoidaan naisia jotka sekoavat äitiydestä. Sekoamista on ajatusmaailman muuttuminen lapsikeskeiseksi ja halu olla kotona lapsen kanssa sekä lapsistaan puhuminen.

Siinä myös lainataan Äitiyden musta aukko kirjaa, jota itsekin tähän lainaan:
 – Naiset hurahtavat äitiyteen niin, että siitä otetaan identiteetti ja ura. Nähdään, että äitiys on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Sitten aletaan harrastaa liinailua tai kestovaippailua tai kiintymysvanhemmuutta, kertoo kirjailija Ylen haastattelussa.
Kirjoittaja vaatii äitimyytin kumoamista ja on huolissaan tukehduttavasta äitihysteriasta.

Hetken mietittyäni, huomasin olevani tuo ällö äitimyytti. Olen hullaantunut erilaisista kantovälineistä ja voisin viettää vaikka kuukauden kaikki päiväuniajat kestovaippafoorumeilla ja kantoliinakeskustelujen parissa.
En voisi kuvitellakkaan palaavani vielä töihin. Oikeastaan ajattelin että voisin jäädä kokonaan kotirouvaksi. Kunhan vain mieheni saa pikapikaa opintonsa loppuun ja löytää itsensä työmarkkinoilta. Tiedättekö te ne raikkaat kotivaimot joiden lapsilla ei koskaan tule räkää nenästä ja jotka leipovat koulun myyjäisiin cupcakeja ja cakepopseja? Ruohikot ovat leikattu tasaiseksi ja pihalla kirmaa vapaana koira (ilman aitaa eikä se karkaa) ja koti kiiltää hohtavan puhtaana. Sängyssä on valkoiset petivaatteet eikä missään ole tahroja. Varsinkaan lasten vaatteissa. Pihalla ruohoa leikkaa brasilialainen puutarhuri eivätkä ruusut koskaan lakastu.

Sellainen minä aion olla. Jahka keksin keinon miten lapsen nenän saa olemaan vuotamatta.
Ja koirakin pitää kouluttaa hieman paremmin, ennenkuin uskallan nyppiä takapihan aidat polttopuiksi. Ja pitää opetella tekemään cakepopseja ilman ultimaalista sotkua. Ja se puutarhuri täytyy jotenkin perustella puolisolle.

Itseasiassa miehenikin pitää ajatuksesta, että ruoka on aina valmiina kun hän tulee töistä ja puhtaat lapset kirmaavat ovelle toivottamaan raskaan työn raatajaa päivällispöytään.
Päivällisen kellottaminen klo 17 vaatii tosin vielä haasteita. Itseasiassa koko ruoan tekeminen jo yksi lapsi kainalossa on hieman monimutkaista. Mutta ainahan voin tehdä jotain edellisyönä ja lämmittää sen mikrossa uskotellen että olen juuri valmistanut sen.

Ostelen kaupasta nykyään pääasiassa lastenvaatteita ja sisustusjuttuja. Puhun paljon lapsestani, en peittele nykyistä työkammoani. Saan puolet yöstä kevyesti käytettyä uusien kestovaippojen katseluun (lue: osteluun) ja ompelen lapselleni vaatteita uutuuskuoseista. Ja haluan näitä ihania pikkumurmeleita lisää.
En tukehdu äitityteen. Tukehtuisin kateudesta jo ajatukseen siitä että mieheni saisi olla kotona ja minä en.

Olisin tekopyhä jos en yhtään ymmärtäisi kirjoittajaa.
Kyllä minäkin ennen lapsia kauhistuin ajatusta että joku todella on lastensa kanssa kotona jopa kaksi vuotta! En tiennyt ahdistavampaa ja tylsempää ajatusta kuin lapsen kanssa lounastaminen eikä leikkipuistot houkutelleet minua, ei sitten pätkääkään.
Tehtyäni raskaustestin, suljin haikein mielin tupakka-askini kannen nähden unia vihreästä Smartista ja punaviinistä.
Silmät suurina ja inhosta väristen kuuntelin kavereideni kakkakeskusteluja ja sosevertailuja. Silittelin raskausmahaani ajatellen "tuollaista minusta ei todellakaan tule".  Minusta tulee cool. Kunnes tajusin silitteleväni mahaani.

Niin ällöttävän siirappista kuin se onkin niin mieli muuttuu.
Ainakin minun mieleni. En minä tosin vieläkään juttele vauvan kakan väristä Lounaalla. Juttelen siitä facebookissa.

En oikeastaan alkuunkaan ymmärrä, miksi uranaiset kokevat äitiydestä kokopäiväisesti nauttivat mammat niin suurena uhkana, että siitä täytyy kirjoittaa kolumneja ja kirjoja sekä julistaa kovaäänisesti miten asioiden itse tekeminen, pitkään imettäminen ja varsinkin ne kestovaipat ja kantoliinat ovat yhtä suurta myyttiä! Kyllä minun mielestäni se karvattomaan jakkupukuun pukeutunut juristi Pradan koroissa älypuhelin korvalla ja Starbucks-kahvi kädessä on suurempi myytti kuin maidonhajuinen takkutukkaäiti taapero reppuselässä 6 metrin liinalla sidottuna.

Ennen puutarhurin ja cakepops koneen hankkimista elämä saa luvan mennä tätä samaa verkkaista vaaleanpuinaista rataa johon tuo väriä juuri tämmöiset provosoivat ja perin ärsyttävät "minä tiedän millaisia teidän pitäisi olla" kolumnit. En anna mieheni mennä töihin ja olen hyvin kiintynyt vanhemmuuteen.
Mutta antaa kaikkien kukkien kukkia vaan.
Paitsi voikukkien. Niiden tahrat eivät lähde pois pesusta.