Auttakaa Bloggaajaa valitsemaan blogitapahtumaan kengät!

Kaksplus blogipäivä lähenee kovaa vauhtia. Tai oikeastaan se siintää jo näköpiirissäni. Ylihuomenna 29 bloggaajaa kokoontuu Helsinkiin enkä minä ole alkuunkaan valmis!

Kenkävarastosta löytyy 30 paria kenkiä, enkä silti löydä mitään mikä sopisi asuuni. En aio lähteä kolttuostoksille koska en aio olla tämänkokoinen kovin pitkään (toivottavasti). Koska mekkovarastoni ei ole yhtä laaja kuin kenkävarastoni, saa tämä Noshin mekko kelvata. Olen luultavasti alipukeutunut mutta aion kestää sen kuin nainen!

Kenkien koko ei onneksi laihdutusprojektin myötä muutu mutta puolisoni on tullut suhteellisen tietoiseksi joka nurkassa lojuvista kengistä ja hän osaa jo tunnistaa kenkäkauppojen muovikassit ja uudet kenkälaatikot. Niimpä kokosin kolmet varteenotettavat popot.  Kaikissa on samanpituinen 13cm korko  joten ne ovat tasavertaisia mukavuuden tai "mukavuuden" suhteen. Rakkaat lukijat, auttakaa valitsemaan kengät! (ylläolevan asun kanssa)

Kirppiksellä

Farkkuliivi 2e ja leobardihame 0.50e

Olen jo aiemminkin kirjoitellut, että kirpputoreista on lapsen syntymän myötä tullut oikeastaan harrastus. Kirppisharrastelijasta tulee mieleen minulle rastatukkainen sinapinkeltaisessa neulemekossa ja keltaisissa maihareissa laahustava kolmekymppinen nainen tai ikivanha kattilankannet ja t-pannu korissa kilistelevä mummo joka yleensä on drokari.

Minulle ja Koisolle kiertely on ihan vain ajanvietettä. Kirppiksiltä tulee ostettua lähinnä sisustustavaraa tai lastenvaatteita. Lastenvaatteita on nykyään tarjolla niin paljon, että ostoskoriimme päätyvät lähinnä vain uudenveroiset sekä erittäin hyväkuntoiset vaatteet. Tänäpäivänä kirppisvaatteen ei tarvitse olla kulahtanut tai pesunukkainen 80luvun potkupuku. Tosin näkyy niidenkin hinnat välillä pilviä hipovan. Joku ihme retrokausi on ollut muodissa jo pidemmän aikaa. Niin 70-luku kuin -80 lukukin (puhumattakaan 90-luvusta) kuuluu mielestäni sinne missä ne jo ovatkin, menneille vuosikymmenille. 

Me and i mekot. Kukkaliivari 6e ja perhosmekko 5.5e.

Facebook kirppikset ovat myös huudossa mutta niistä olen pikkuhiljaa luopunut. Enää ei ole samanlailla aikaa istua koneella kuin raskausaikana päivät pitkät sairaslomalla teekupponen mahan päällä. Myöskään tuotteen kunto ei aina vastannut odotuksia ja sepäs vasta ärsyttävää onkin. Photoshopissa on huonotkin puolensa. Vähän saturaatiota lisäämällä ja levelssejä korjaamalla vaate ei vastaa enää todellisuutta muiden kuin myyjän silmissä. Rasittavaa.

Kaikesta huolimatta luulen kuitenkin että lapsikin viihtyy paremmin livekirpparilla katsellen ympärilleen kuin leikkien palapelillä lattialla silläaikaa kun äippä dataa. Joten näin on hyvä!

Tähtifarkut 4e ja appelsiinibody 1.8e

#KPBP

Kaksplus blogiyhteisö on syksyn myötä tuonut mukanaan blogin ulkoasun muutoksen lisäksi myös mahdollisuuden verkostoitua. En oikeastaan ole ennen käsittänyt mitä verkostoituminen tarkoittaa. Bloggaamisessa olen ajatellut verkostoitumisen olevan sitä että yritetään tutustua isoihin bloggaajiin jotta saadaan heidän peesissään lukijoita, yhteistöitä ja mainetta. Olen kirjoitellut blogiani harrastuksena ja se on ollut hengähdystauko vilkkaan lapsiperhearjen keskellä. Niimpä en ole mielestäni kokenut tarpeelliseksi verkostoitua koska en kirjoita maineen, valtavien lukijavyöryjen tai rahan vuoksi. Hain kuitenkin Kaksplussalle koska tunsin tarvetta kuulua johonkin.

Kaksplussan bloggareilla on facebookissa ryhmä jossa vaihdetaan kuulumisia sekä bloggaamiseen liittyviä iloja ja suruja. Tämän yhteisön myötä olen joutunut myöntämään itselleni, ja nyt teille lukijolle, että olen ollut väärässä. Verkostoituminen ei suinkaan ole toisten bloggaajien maineella ratsastamista. Se on yhteisöllisyyttä, toinen toisen tukemista, tutustumista ja sosiaalista kanssakäymistä.

31.1.2015 on tulossa Kaksplussan blogipäivä  jossa bloggarit tapaavat Helsingissä toisiaan ihan livenä! Anna, Annukka ja Mira ovat tehneet ison duunin kaiken järjestämisessä niin tilojen sponsoreiden ja nimilappujenkin kanssa. Tuhannet kiitokset siitä!

Häpeäkseni joudun myöntämään, etten ole kauheasti itse ehtinyt perehtyä tapahtumaan syvemmin sillä lähes kaiken energiani on vienyt #.
Aivan. Miten joku noin pieni ja suttuinen merkki voi aiheuttaa niin paljon ahdistusta ja unettomia öitä? Koska tämä on nykyaikainen tapaaminen, sille on oma Hastag. Vielä viimekuussa ei minulla ollut mitään käsitystä, mikä on hastag. Mieheni viisikymppinen setä sitä jossain häissä yritti selittää viimekesänä mutta ei se mennyt jakeluun, ei vaikka olen vasta 27. Nyt ei ollut vaihtoehtoja. Niimpä minäkin joudun liittymään Instagrammiin jotta voin jakaa tapahtumasta kuvia. Lupaan suhtautua tähän kuvajuttuun positiivisesti. Minun on pysyttävä ajan hermoilla. Nyt kun olen parin viikon selvitystyön jälkeen sisäistänyt mitä # tarkoittaa ja miten sitä käytetään sekä mikä sen sosiaalinen merkitys on, lupaan tänäiltana liittyä instagrammiin. Tässä tulee elämäni ensimmäinen hastag; #Kbpb eli kaksplussan blogipäivä!

Koska #-ongelmasta on päästy, on seuraava ongelma kenkäongelma. Ja kameralaukkuongelma. Kameralaukuthan tunnetusti on susirumia joten jos joku lukija tietää käsilaukuksi naamioidun kameralaukun, olisin kovin iloinen linkkauksesta kyseiseen nettikauppaan josta sellainen löytyy.

Lisää blogipäivästä voi lukea Taikaliemeen pudonneita ihmelapsia blogista Mamabearista ja Äiti on Vihannes blogista

Ei niin täydelliset blogiäidit - Kipeät kilot

"Näin pääset eroon raskauskiloista" "Äitiys on tekosyy lihavuuteen" "Imetys laihduttaa" "Ylipainoisella äidillä on epäterveelliset tottumukset ja lihavat lapset"

Äitien painosta puhutaan jokapuolella. Nyt puhun minäkin. Sillä minä olen lihava. Moni äiti ei ole. Tunnen sen nahoissani hiekkalaatikoilla, kerhoissa ja puistoissa. Kun istun lapseni viereen lapioimaan hiekkakakkuja, luulen takapuoleni valloittavan kokolailla kaiken. näen usein toisten äitien katseen porautuvan vatsaani. "Onko tuolla jo toinen tulossa?" "Noin siinä käy kun putoaa äitiyden mustaan aukkoon". 

Mutta ei tämä ylipainoisuus äitiydestä johdu. Minä olin paksu jo ennen raskautta. Silloin se häiritsi yhtä paljon elämääni. Pudotin painoa ennen raskautta 16 kiloa jotten olisi kuin suurennettu koripallo viimeisilläni. Olin minä silti.

Kun kiedon lapseni kantoliinaan, valitsen sidonnan sen mukaan missä minua itseäni pursuaa vähiten liinan väleistä. Kun annan lapselleni keksin kerhon kahvipöydässä, minua hävettää. -Luulevatko kaikki että meidän lapsi syö päivittäin keksiä koska minä näytän tältä?

Minä olen äiti jota hävettää mennä blogitapahtumaan koska kaikki muut ovat kuitenkin laihoja. Minä olen äiti joka huolehtii erittäin tarkasti lapsensa syömisistä jotta lapsi oppisi terveelliset elämäntavat. Minä olen äiti joka ajatteli kesken synnytyksen, miten pahalta reidet näyttävät siinä levällään. Minä olen äiti joka  on epätäydellinen tavalla jonka kaikki näkevät.

Näillä rinnoilla on imetetty 1.5 vuotta ja tällä mahalla on kannettu lapsi. Se ei tee niistä täydellistä mutta kuka meistä täydellinen olisi muutenkaan? Kelpaan lapselleni äitinä ja puolisolleni vaimona. Mikä tärkeintä, pystyn itse elämään itseni kanssa. Ainakin toistaiseksi. En ole julkaissut blogissani juurikaan kokovartalokuvia itsestäni. Eikä niitä jatkossakaan tule albumitolkulla. Tässä postaussarjassa yhteisöbloggarit raottavat bloginsa verhoa ja kertovat jotain bloginsa takaa. Olkoon tämä minun verhonraotukseni. 

Voisin kertoa tässä kuinka minulla on meneillään "kesäksi kuntoon"-projekti ja miten olen vakaasti päättänyt (taas) keventyä. En kuitenkaan kirjoita. Olen väsynyt todistelemaan mitään. Tällaisiin postauksiin on varmaankin tapana kirjoittaa että ylipainoinenkin äiti voi olla hyvä äiti. Mutta toivon että se on kaikille ihmisille itsestään selvää. Sensijaan toivoisin, että maailma muuttuisi armeliaammaksi paikaksi meille muutenkin hyväksyntää kaipaaville painonsa kanssa kamppaileville äideille, vaimoille ja naisille. 

Tämä postaus on osa kaksplussan blogiyhteisön juttusarjaa ei niin täydelliset blogiäidit. Tanja Rouva Mutsi-blogista paljastaa että äitikin kiroilee ja Hyvä voittaa -bloggaaja kertoo somekoukusta.

Pyykinpesu ON rakettitiedettä!

Usein kuulee vanhempien toitottavan jälkikasvulleen (etenkin pojille) ettei pyykinpesu mitään rakettitiedettä ole. Vaan on se.

Ennen lapsen syntymää minun sekä puolison vaatteet olivat pääasiassa mustia tai tummia, eivätkä kovinkaan vaikeatahraisia. Pesimme vaatteemme Omo Colorilla ja omenaisella huuhteluaineella 60 pesuohjelmassa. Ei mitään erikoista, eikä mitään ongelmia.

Kun 2.5 kiloa tulla tupsahti maailmaan, kaikki muuttui. Niin myös pyykinpesu. Kestovaippojen vuoksi kaappiin saapui Omon ja Vanishin rinnalle Ecover, pesupähkinöitä, soodaa sekä etikkaa. Samalla Ecoverilla pestiin myös vauvan pyykki. Jostain syystä en pitänyt ajatuksesta, että vauvan pyykin seassa olisi ollut esimerkiksi puolisoni sukkia vaikka puhtaaksihan kaikki koneessa tulee. Siispä kylppäriin muutti myös useita erilaisia pyykkikoreja. Valkoisille vauvanvaatteille, värillisille vauvanvaatteille, 60 asteeseen meneville vauvan lakanoille, sekä tietty niille kestovaipoille ja meidän vanhempien pyykeille omansa. Aamulla suihkuun mennessä kompastelin (ja kompastelen edelleen) pyykkikoreihin. Mutta tämä (epä)käytännöllisyys ei oikeastaan nyt ole se ongelma.

Haastavaksi pyykinpesun tekee oheisongelmat. Sanotaan että on ekologista pestä pyykki 40 asteessa. Se säästää energiaa ja vaate pysyy paremmassa kunnossa. Itsekkin pyrin suosimaan viilempää vettä pyykinpesussa. Kuitenkin erilaiset pöpöt ja bakteerit kuolevat vasta 60 asteen lämpötiloissa. Jos käyttää pesuainetta missä on zeoliittia ja vieläpä runsaasti pesukone voi hajota hyvinkin nopeasti. 40 astetta ei riitä siihen että zeoliitti liukenisi riittävän hyvin pois koneesta. Jos taas pesee pyykit aina 60 asteessa, vaatteet menevät nopeammin pilalle ja maailmakin tuhoutuisi pikavauhtia.
Liika pesuaine rikkoo myös pesukoneen lämpövastukset ja saattaa jättää pyykkiin jämiä. Oleellista siis on, että pesuainetta on sopivasti. Yritin metsästää tietoa siitä, mikä sitten on sopiva pesuainemäärä. Tässä tullaan siihen rakettitiede kohtaan.

Pesuaineen määrä riippuu veden kovuudesta, pyykin määrästä ja likaisuudesta. Siihen vaikuttaa veden lämpötila, pesukoneen tehokkuus ja pesuaine merkki. Jos uudella koneella pesee täyden koneellisen erittäin likaista pyykkiä keskikovalla vedellä kuudessakympissä Ecoveria käyttäen, tulee pyykkiainetta x määrä. Sen voisi vielä opetella ulkoa. Mutta entäs jos edellämainittuun listaan tulee yksi muuttuja? Vaikka keskilikainen pyykki? Tai suht puhdas pyykki neljässäkympissä, paljonko sitten tulisi pesuainetta suhteutettuna alkuperäiseen määrään x?

Tarvitsisi jonkin yhtälön. Mutta minä en osaa ratkoa yhtälöitä. Ja jos osaisinkin, hermot napsahtaisivat viimeistään siinä vaiheessa kun pesuainemerkkiä vaihtaa. Koko homma menisi uusiksi. Ja mistä veden kovuuden sitten tietää?
Eikä tämä tähän lopu, sillä ylen artikkeli kertoo lisää. Tiesittekö että jos nukkasihtiä ei puhdista tarpeeksi usein, pumppu voi hajota? Tai jos pesuainejauheen annostelee kosteaan lokeroon, putket voivat mennä tukkoon?
Jos olet osan edellämainituista asioista tehnyt väärin, voi pesukoneesi sisällä olla homekasvusto! Putkistoissa ja rakenteissa muhivat pesuainejämät nimittäin saattavat alkaa kasvamaan,

Minä olen tähän asti vain roiskinut sopivaksi katsomani määrän pesuainetta pyykin sekaan. Olen valinnut pesuaineen sen mukaan pesenkö lapsen vaatteita, vaippoja vai omiani. Lämpötilan olen valinnut pyykin likaisuuden mukaan. Aion tehdä niin jatkossakin. Minusta ei ole rakettitieteilijäksi. Kun Koiso kasvaa isommaksi, en aio valehdella hänelle pyykinpesun olevan helppoa. Jos hän alusta asti oppii pesemään pyykkiä oikein, hän varmasti osaa sen aikuisenakin. Toivottavasti siihen mennessä on alettu kestävän kehityksen edun vuoksi järjestämään pyykinpesukursseja.

(jälkikäteen lisätty tieto: Veden kovuuden saa selville oman paikkakunnan vesilaitokselta. Miksi kukaan ei ole koskaan kertonut, että voidakseen pestä pyykkinsä oikein, tarvitsee soittaa vesilaitokselle? Aion perehtyä sittenkin tarkemmin tähän asiaan ja selvittää pyykinpesun mustat aukot itselleni, sekä teille lukijoille joille tämä on yhtä suuri mysteeri kuin minulle)

Sinä vain

Kun naiset lähtevät vapaalle, puhutaan lapsista. Välillä mukana on ystäviä joilla lapsia ei ole. Silloin mini-ihmiset pysyvät puheissa taka-alalla ja estradille astuvat miehet. Sen on pakko kertoa siitä, että naisen elämän kaksi tärkeintä osa-aluetta nyt vain sattuvat olemaan lapset ja miehet. Ehkä hieman sovinismista, mutta minä rakastan sovinismia. Ajat jolloin poltettiin rintsikoita, ovat ohi.

Jokaisen puoliso on erilainen oma stereotypiansa. Useimmiten yhdellä on mul*ku, yhdellä se täydellinen keppihevonen ja kolmannella perusjannu. Omani ei istu yhteenkään näistä. Olen yrittänyt upottaa puolisoani johonkin stereotypiaan, isoihin ja pieniin muotteihin mutta turhaan...

Minun puolisoni on luonteeltaan vastakohtani. Hän on rauhallinen, sävyisä, leppoisa, lupsakka sekä pikkutarkka, perfektionisti taiteilija ja älykäs. Raivostuttavan älykäs. Ja aivan liian tietoinen siitä.

Ystävieni silmissä hän on hivenen laiska uppoutuja. Muttei hän ei jätä kotitöitä tekemättä siksi ettei hän jaksa tai viitsi. Ne jää tekemättä koska ei hän vain kertakaikkisesti saa aikaiseksi jotain mielestään niin turhaa. Elämä on liian lyhyt tiskaamiseen, ja koska vaimo kumminkin lopulta hoitaa kaiken. Kerran erehdyin valittamaan tästä asiasta anopille. Sain vuosituhannen lohdutuksen sanat: "Kun menee naimisiin taiteilijan kanssa, pitää sopeutua vähän kaikennäköisiin asioihin" Kyllä, Näen punaista. Olen ilmeisesti alistunut kohtalooni lasten synnyttäjänä ja kotiorjana. Mutta vielä ne ajat tulevat muuttumaan, sillä elämme tasa-arvon aikoja. Toivottavasti myös epiduraalinsäännöstelyn ajat koittavat kun miehet nähdään naistenklinikalla synnyttämässä. 

Miehet eivät useinkaan osaa sanoa rakastavansa Minun ei ole poikkeus. Kaaosta ja Kukkamekkoja blogista sain idean laittaa oveen lapun jossa muistutetaan "Minä rakastan sinua" sanomisesta. Ikävä kyllä, tämän yksilön kanssa sekään ei toimi. Kapeakatseisuutta on monenlaista. Meillä se esiintyy kirjaimellisena.

Jos emme Koison kanssa ole pariin päivään kotona, olen yleensä jättänyt jääkaappiin jauhelihaa, kanapaketteja ja muita lisukkeita. Tullessamme on kaapista hävinnyt ainoastaan ruisleipää ja juustoa. Miksi tehdä ruokaa, jos voi syödä ruisleipää ja käyttää ylijäävän ajan säveltämiseen ja editointiin? Tai tankkipeliin. Mikä kirous. Välillisesti peliyhtiöt pitävät yllä myös pariterapiabisnestä. Vaikka taivas putoaisi ja kiinan muuri rakennettaisi asuntomme ympärille, tankkipeli elää ja voi hyvin.

Hän korjaa pesukoneen, muttei osaa asentaa siihen neljänkympin pesuohjelmaa. Hän koodaa minun blogini ulkoasun muttei ymmärrä mitä eroa on  bannerilla ja otsikolla. Hän on mestari-kuvankäsittelijä mutta hänen silmänsä eivät erota koska takapuoltani tarvitsee phososhopata. Hän jaksoi kantaa minut kynnyksen yli mutta ruokakaupassa pinkki käsilaukkuni oli hänelle liian painava.

Niin paljon kuin minä miestäni hyväntahtoisesti pilkkaan, minä myös arvostan. Kenenkään toisen en antaisi tasoittaa kiireessä ennen juhliin lähtöä latvojani. Kukaan muu ei keskellä yötä puolestani nousisi sängystä katsomaan oliko oven narahdus demoni. Monikaan ei heräisi keskellä yötä kuorimaan kookospähkinää viimeisillään raskaana olevalle vaimolleen, eikä kukaan toinen hampaita kiristellen sanoisi "se on vain peltiä" kun palautan auton  kolhittuna takaisin. Kaiken se kestää ja kaikessa uskoo. 

Puolisoni lähtee töihin minun vaaleanpunaisissa sukissa, jos hän ei ole löytänyt omiaan riittävän nopeasti. Hän ajaa partansa minun Lancomen silmänympärysvoiteellani (joka maksaa 45e/20g ja yhteen parranajoon menee 15g) jos partavaahto on loppu. Hän tulee aina apuun, kun minä olen jäänyt autolla jumiin loskamäkeen eikä koskaan jätä minua pulaan kun eteisessä kipittää vaarallinen jättiläishämähäkki. Minun valintani osaa laskea seinään heitetyn lautasen nopeuden ja arvioida minun nollasta sataan kiihtyvien hermojeni räjähdysvoiman. Niin raivostuttavan rakastettavaa. 

Ja miksi tämän kaiken kerron? Koska luin jostain, että bloggaajat jotka eivät kerro lapsensa nimeä eikä mitään henkilökohtaista ovat tylsiä. Enkä minä halua olla tylsä. Joten tässä teille jotain henkilökohtaista minusta. Minun valintani vaaleanpunaisissa sukissa.

Arjen harmistuksen kyyneleitä

Jyrsitty huulipuna, pitkiksi suikaleiksi revittyjä kirjoja, naarmuuntuneita dvd-levyjä, särkyneitä muumimukeja, vessanpönttöön heitettyjä ripsivärejä, katkenneita kaulaketjuja ja lukuisia muita taaperon tuhoamisvimman kohteeksi joutuneita henkilökohtaisia tavaroitani.

Äiti ei saa huutaa, äiti ei saa hermostua, eikä äiti saa syyllistää. Äidin pitää olla Zen. Lapsi ei ymmärrä että se oli kyseisen huulipunasävyn viimeinen kappale kaupassa. Lapsi ei voi tietää että kakkapönttöön heitetty ripsiväri oli tarkkaan harkittu sijoitus parempaan kosmetiikkaan. Lattialle heitetty muumimuki? Ei kahta kysymystä, minun mokani se tietenkin oli koska annoin sen lapselle. Olisi epäinhimillistä edes harmistua.

Mutta kyllä minä harmistuin silti. Minä pidin siitä muumimukista. Turhauduin kyseisestä tapahtumaketjusta niin paljon, että sanaakaan sanomatta puin Koisolle ulkovaatteet päälle (tai sanoin minä sentään "Noniin nyt mennään kauppaan") starttasin auton ja ajoin lähimpään S-markettiin ostamaan uuden muumimukin. Kaivoin rahat siihen kolikkopurkista. Jos olisin höylännyt pankkikorttia, mukin hajoaminen olisi ollut todellista. Kolikkopurkin euroja ei ole olemassa koska ne eivät ole tilillä. Niimpä saatoin kuvitella uuden muumimukin olevan se sama vanha eikä minua harmittanut enää niin paljon. Tämä tapahtui jo viimekesänä mutta nyt vasta uskallan kertoa siitä koska myös puolisoni lukee tätä blogia. Hän ei voi suuttua yli puolivuotta vanhoista asioista joita ei edes ole tapahtunut. Ainakaan pankkitilin mukaan.

Huulipuna sensijaan tuhoutui tänään. Ja vieläkin harmittaa. Sitä tehtyä ei saa tekemättömäksi. Harjasin peilin edessä hiuksiani ja Koiso istui lattialla jalkojeni edessä. Silti en nähnyt mitä tapahtui vaikka oletin hänen olevan niin silmieni alla kuin vain mahdollista. Purin hammasta, katsoin punaiseen väriin sotkeutunutta lastani ja yritin kuvitella hänen päähänsä oikein suloisen rusetin ja koetin kuulla korvissani "äiti, olet maailman rakkain äiti"-lauseen. Sen sijaan verkkokalvoilleni piirtyi torahampaat ja lapsi vaati lisää huulipunaa syötäväksi. Kokosin ensin itseni, sen jälkeen huulipunanpalaset lattialta ja totesin että soittoa myrkytyskeskukseen ei tarvita Suurin osa kyseisestä tuotteesta oli murusina maassa, muttei mahassa ja ainesosat muutenkin turvallisia.

Kaikki mitä tämän ikäinen alle metrin korkuinen luontokappale käsiinsä saa, on jonkun isomman sinne jättämää. Vanhemman ainut vaihtoehto huutamisen ja hermostumisen sijaan on syyttää itseään. Ja sekös vasta ärsyttävää onkin. En minä halua syyttää itseäni! Joskus kun olen nukkunut oikein huonosti ja löytänyt uuden Lancomen silmänympärysvoiteen tyhjennettynä kenkääni, alan itkemään.

Tiedättekö mikä on pahinta? Puolison sanat. "Etkö sä yhtään kasto mihin sä jätät sun meikit, tajuatko minkä myrkytyksen niistäkin pakkeleista voi saada, puuteritkin on ihan hirveetä myrkkypaskaa, ihan sama vaikka onkin luonnonkosmetiikkaa" Ja minä olin ajatellut lähinnä että nyt mikään sävy ei sovi uuden hiuskoristeeni kanssa. Vajoan itsesääliin, sen myrkkypuuterin tasolle. Hirveän paska äiti.

Mutta takaisin asiaan; Miten kaikki tässä postauksessa luetellut asiat voivat tapahtua sen 10 sekunnin aikana kun lämmitän ruokaa mikrossa tai kaivan pakastimesta herneitä? Kysympähän vain. Säilyisipä tämä lapsen tehokkuus vielä aikuisenakin. Tätä menoa 20 vuoden päästä suomessa on liikatarjontaa ydinfyysikoista.

Yhteenvetona:  Äitiä saa harmittaa ja itkettää jos joku syö uuden huulipunan. Se ei ole turhamaista. Se on inhimillistä. Vastaavien tapahtumien toistuvuuden varalta meikkaan istuvilleen lattialla, ostan jatkossakin myrkytöntä kosmetiikkaa (en toisaalta usko että esimerkiksi Anytimenkaan huulipunan syömisestä vatsahuuhteluun joutuisi) ja pidän kolikkopurkin kaapissa niiden sattumien varalta mitä ei oikeasti tapahdu.

Huulipunasta en tajunnut ottaa edes kuvaa, joten laitan tähän otokseni kauppareissun tapahtumista. Koiso sai käsiinsä tomaattirasian josta jyrsi huomaamattani jokaisesta tomaatista palasen sillä aikaa kun valitsin alennusjoulukinkkua. Silloinkin itkin. Ne olivat ilon ja naurun kyyneleitä. Minun lapseni on huumorintajuinen. Minun lapseni on täydellinen. Kaikesta huolimatta.

Lapsen ulkonäöllä ON väliä!

Lasten hiukset ovat tunteita kuohuttava aihe. Ainakin meidän perhepiirissämme. Jos Koisollamme on hiukset jotenkin myttääntyneet pipon alle, äitini kysyy usein järkyttyneenä "etkai sä vain ole nylskinyt saksilla niitä?" Tai mummo tutkii 1,5-vuotiaan tyttäremme kutreja ja miettii ääneen "eikai näitä vain ole leikattu?"

Nämä perhesosiaaliset aspektit ovat ainoat syyt joiden vuoksi en ole vielä tarttunut puhelimeen ja varannut aikaa kampaajalle. Mutta tiedoksi rakkaat sukulaiset; Ensikuussa me teemme sen.

Vauvojen hiusten suhteen eri kulttuureilla on erilaisia näkemyksiä. Mammakaverini kertoi, että heidän maassaan Virossa on tapana ajella lapsi 1 vuotiaana kaljuksi. Sen uskotaan kiihdyttävän hiusten kasvua. Osa Suomaisista taas uskoo, että jos lapsen hiuksia leikataan alle 1 vuotiaana, lapsesta voi tulla tyhmä. Kuulimpa myös taannoin kiharoidenkin leikkaamisen liian varhain aiheuttavan tikkusuorat hiukset aikuisena. 

Oli miten oli, meidän lapsemme syntyi maailman suloisimpana pikkukaljuna. Tuo nahkainen päänuppi oli ja on edelleen suloisinta mitä olen ikinä koskettanut. Nykyisin siinä päänupissa on hiuksia ja minä rakastan niitäkin. Älkää käsittäkö väärin. Minusta lapsessani ei ole kerrassaan mitään vikaa. Hänen kutrinsa vain kasvavat hieman epätasaisesti. Tällähetkellä tyttäreni lookki muistuttaa 80-luvun teinipoikaa. Jostain käsittämättömästä syystä edessä on pidempi kiekura, mutta päälaki sekä sivusta on lähestukoon siili ja niskasta alkaa 10cm pituinen takatukka. En kertakaikkiaan jaksa odottaa, että päällihiukset saavuttavat takahiusten pituuden. 

Mikään parturi tuskin laittaa puolitoistavuotiaalle hiustenpidennyksiä (en toki sitä toivokkaan) ja haluan säilyttää tyttärelläni yhä pitkät hiukset, mielellään vain niin että ne näyttävät pitkiltä jokapuolella. Uskon kuitenkin että kampaajilta löytyy loisteliaiden peilien, purnukoiden ja kampojen kokoelmissa myös muutama taikasauvoja joten visioni tuskin muodostuu ongelmaksi.

Ja palatakseni vielä alkuun, miksi ihmeessä lapsen hiukset ovat asia jolla ei saa olla mitään väliä? Lapset kyllä puetaan viimeisen päälle värikoodatuilla vaatteilla sukkia myöten mutta tukka saa olla sekamittainen tuulenpesä? Niin kauan kuin minun lapseni sukat ovat samaa sävyä paidan kanssa, saa myös hiukset olla hyvin. Ja ei, minä en ole äiti joka lakkaa kerran kuukaudessa lapsen kynnet ja ostaa 3-vuotislahjaksi ripsienpidennykset. En myöskään salli meikkaamista ennen yläkouluikää eikä meidän lapsella takuulla tule olemaan lävistyksiä eikä vihreää luomiväriä. Mutta hiukset. Niiden leikkauttamisessa malliin ei ole mitään pahaa ja sillä selvä.

Lisää lasten tyylistä voi lukea Pastellipisaroita blogista "Kun lapselle kehittyi oma tyyli"
Hiustenlaittovinkkejä taaperoille kertoo Kaksin kaunihimpi

Sekaisin sienistä

Jokainen lastenvaattisiin hurahtanut ihminen on törmännyt niihin. Jos on ollut Miikkarikutsuilla, ei ole voinut välttyä niiltä. Kaikki jotka ovat joskus nähneet jossain Tutan, Miikkarin Popin tai Naperonutun tuotteita, tietävät mistä puhun. Sienet.

Sienet ovat väliinputoajia. Ne eivät kuulu eläinkuntaan eivätkä ne kuulu kasvikuntaan. Sienet ovat sieniä. Täysin oma ryhmänsä. Onhan se tietysti mielenkiintoinen ajatus, mutten silti käsitä miksi ne on printattu nykyisin niin moneen lastenvaatteeseen. Ja ne yleisimmät ihanat printit ovat tietysti kärpässieniä! Näinkö lapsille opetetaan sienitietoutta? Kärpässienellä voi olla silmät ja naurava suu, kärpässieniä on mekoissa, paidoissa ja sukkahousuissa sekä kärpässienen sisällä voi asua smurffi. Mutta auta ja varjele jos suuhusi sen pistät, henki lähtee! Havaitsen ristiriidan.

Liian myöhään. Meille on nimittäin kotiutunut useampikin sienivaate. Olisi helppo sanoa, että olemme saaneet kaikki lahjaksi. Mutta ei se niin ole. Minusta niissä on jotain raikasta ja pirteää. Onhan kärpässieni kaikessa karmeudessaan oikein raikkaan ja freesin oloinen! Vähän niinkuin oikein älyttömän komea mies. Niissäkin on yleensä jotain pahasti vialla.

Luulen kuitenkin että sienikokoelmamme on täysi. Ehkä seuraavaksi lastenvaate muotiin tulee kannot. Tai ehkä sipulit?

Onko teidän kaappienne perukoille kertynyt pinnalla olevia kuoseja joissa ei tarkemmin ajateltuna ole mitään järkeä?

10 vinkkiä (liian) pitkään junamatkaan taaperon kanssa

Matkustimme Lahdesta Kuopioon välipäivinä enkä kyllä mitenkään suosittele sellaista aktiviteettia 1.5 vuotiaan kanssa. 4 tuntia liikkuvassa kulkuvälineessä ei mitenkään voi olla terveellistä vanhempien hermoille. Kyselin etukäteen vinkkejä näin pitkän matkan taivaltamiseen lapsen kanssa. Kaikkein yleisin neuvo oli mielestäni kerrassaan karmaiseva; "anna lapsen vaan vapaasti kipittää junan käytävillä ja höpötellä muille matkustajille!".

Jos olen itse junassa ilman lapsia, en kertakaikkiaan voi sietää junassa vapaana riekkuvia metritonttuja jotka ravaavat vaunua edestakaisin ja käyvät tahmatassuilla hypelöimässä kengännauhoja. Puhumattakaan metelistä. Siispä en mitenkään voinut tuottaa kanssamatkustajille sitä riemua joka itselleni olisi ollut riemu vain lapsen kokoisissa lainausmerkeissä.

Uskon vielä toistaiseksi rauhalliseen ja aikuisystävälliseen maailmaan lapsiystävällisen elämän ohessa joten jossain on pakko olla vanhempia jotka ajattelevat samalla tavalla. Siispä tässä minun vinkkini 4 tunnin junamatkaan jossa lapsi ei ota askeltakaan käytävällä ilman että se käsi on äipän kädessä.

1. Hengitä syvään ja ajattele rauhallisia ajatuksia.
2. Varaa mukaan naposteltavaa jossa ei ole valkoista sokeria. Sokeripommien jälkeen on turha maanitella lasta istumaan. Näitä ovat mm: sokerittomat kuivatut hedelmät, sokerittomat riisimurot, leipä, joulukinkku, juustokuutiot, minitomaatit...
3. Ota mukaan leluja joihin taapero voi paneutua. Meillä mukana oli piirrustuslevy, palapelejä, kirjoja ja legot. Viimeisin oli ehdoton virhe.
4. Jousta periaatteistasi. Jos teillä ei katsota telkkaria rutiinisti, viimeisen tunnin aikana Pipsa Possu on sitäkin koukuttavampi pelastus.
5. Hengitä lisää. Älä vieläkään sorru suklaaseen tai pillimehuihin vaikka lapsi sillä olisikin vartin paikoillaan. Junassa sokerihiirellä ei ole tilaa temmeltää.
6. Vesivärit. Ole kuitenkin varovainen vesikupin kanssa.
7. Mahdollisimman vaikeasti syötävä lounas. Ravintolavaunussa saa ajan kulumaan kun lapsella on sapuska sormiruokana eikä kitusiin kauhottavana soseena. Syöttämiseen menee aikaa 5 minuuttia, itse syömiseen 50 minuuttia. Ja junassa ei ole kuin aikaa. Laita lapsen päälle lyhythihainen paita ja ruokalappu. Ei se sotku niin kaamea ole sen rinnalla mitä muuta sen 50minuutin aikana voisi tapahtua.
8.Ota herne omasta ja lapsesi nenästä pois. Hengitä, ajattele Timo Soinia. Hänellä on varmasti vaikeampaa paimentaessaan Halla-ahoa ja Hirvisaarta.
9.Jos lapsi kaikesta huolimatta ylikuumenee, tyynnyttele rauhoittele ja leiki ettei kukaan kuule.
10. Vessoissa on taperokorkeudella hälytysnaru. Jos taapero vetää siitä, koko vaunu alkaa hälyttämään. Vältä kyseisen tapahtuman syntymistä. Se on noloa. Tai ainakin minusta oli.
 11. Valitse seuraavalla kerralla auto.

Perinteitä ja uusia perinteitä

Joulu on mallikkaasti loppupuolella. Tämä joulu oli erilainen. Omat vanhempani suuntasivat ulkomaille ja me parkkeerasimme lähestulkoon ensimmäistä kertaa puolisoni perheen luokse. Sitä ennen kävimme lounaalla minun mummollani. Jouluruokaa vain ei voi syödä liikaa!

Tämä joulu oli poikkeuksellinen. Kuusi ei kaatunut, auto ei hajonnut eikä edes kännykkä pudonnut vessanpönttöön. Emme myöhästyneet joulukirkosta eikä koira syönyt kinkkuverkkoa. Päivystävää eläinlääkäriä ei tarvittu eikä tulipalojakaan syttynyt. Jouluaattona ei ollut draamaa eikä melodraamaa. Jossei lasketa ikävää välikohtausta kesken joulusaunan alasti lumihangessa. 7 avioliittovuoden aikana en selkeästi ole oppinut ettei puolisoon kannata luottaa, kun tämä ehdottaa kesken joulusaunan vilvoittelua takapihalla. Riistakameroista hirvimiehet voivat seurata tämän lämpimän lemmenhetken muuttumista kylmäksi sodaksi. Leikki leikkinä. Toki minä huumoria ymmärrän. Onhan toisen kaataminen alasti lumihankeen hauskaa. Ensijouluna teen hänen kiveksistään lumilyhdyn.

Joskus muutos ei ole huono asia. Tänäjouluna luotiin uusia perinteitä. Sitä miten vanhat perinteet uudet perinteet ja seuraavat perinteet niputetaan yhteen tulevina jouluina, en vielä tiedä. 

PS: Hävisin taistelun joulukuusesta. Meille kotiutui kamala viimevuotinen muovireuhka. Pilkon sen sytykkeiksi ennen uuttavuotta. Tekokuusesta ei tule uutta eikä vanhaa perinnettä. Ensijouluna pystytän olohuoneeseen mielummin vaikka juhannuskoivun.

Kiitos kaikille lukijoille menneestä vuodesta ja oikein iloista vuotta 2015!