perjantai 31. toukokuuta 2013

Pakko saada nyppiä

Miksi, siis MIKSI äideillä, sisältäen tuntemattomat, tutut, sukulaiset ja jonkun joka on lastentarhanopettaja on tapana nyppiä toistensa pyrstösulkia? Toisinsanoen neuvoa kärkkäästi toisiaan ja ennenkaikkea vääntämällä niin moneen kertaan että oikeasti uusi äiti on sulkasadon saanut monenkin hyväntahtoisen keskustelun jälkeen.


Eihän missään muussakaan asiassa kokoajan jaella hyviä neuvoja toisille 'minä olen aina oikeassa' ideologialla. Kyllä olisi hymyssä pitelemistä jos joku ystäväni tulisi neuvomaan miten jauhelihakastike pitää tehdä, miten vessapaperirullaa käytetään tai millaisia talvivaatteita minun pitäisi itselleni ostaa.

Mutta vauvat. Ne nyt vaan ovat eri asia. Heti kun tieto  ainakin yhdestä peiton heilumisesta on levinnyt, se alkaa. "Älä osta sitä, se sun on pakko ostaa. Tämä on ihan turha, tota et tarvi.." Entäs jos tarvin? Miten se että Anneli ei tarvinut tuttipullon steriloijaa liittyy siihen että minäkään en sitten tarvitse? Tai jos Justiinan lapsi nyt oli pituudeltaan 54cm syntyessään niin miksi minun ei silloin pitäisi ostaa 50cm vauvanvaatteita?

Nyt nimittäin on käynyt niin että en ole juurikaan ostanut 50cm kokoisia vauvanvaatteita ja 56cm vain marginaalisesti koska suurin osa jankuttaa että vauvat on isoja, niitä ei tarvita. Tykkään shoppailla seurassa mutta olen kiltisti ostanut isompia vaatteita koska en vain jaksa kuunnella sitä marinaa siitä miten sitten en ehdi käyttämään mitään ja tuhlaan vain rahaa. Olisi vain pitänyt pitää lompakkoni ja ajatella että omatpa on rahani koska nyt meille on todennäköisesti tulossa pieni vauva jolla on 3 valtavaa kassillista koon 62-> vaatteita. Ainoat mitä löytyy pienissä koossa on bodyt. Meidän Koiso kulkee siis Bodeissa. Ihan vain siksi että normaalikokoiset suomalaiset saavat yli 50cm pitkiä vauvoja mutta jos omaa varttani on 150cm ja miestä 178 niin tuskimpa synnytän itsekkään 62cm pitkää kuikeloa varsinkin kun alakäyrillä mennään kokoajan. Mutta eihän se ole äideille mikään selitys. "Kun minunkaan Kyllikki ei mahtunut niihin pienimpiin vaatteisiin".

Kestovaipat. Minä nyt vain pidän kestovaippojen ihanista kankaista ja kirkkaista kuoseista. Ne ovat myös edullisia. Ekologisuudesta en niin piittaa, en osaa edes kierrättää. Haluan siis kestoilla. Mutta tämä se on punainen vaate toisille äideille ja siitä niitä hyväntahtoisia neuvoja vasta sateleekin. "Minäkään en jaksanut pestä niitä, mäkään en öisin jaksanut herätä vaihtaa niitä useammin". Taas sama juttu. Jos Pirkko ei jaksanut, miksi minä en jaksaisi? Jos vahingossakaan mainitsee sanan kestovaippa, saa osakseen vähättelyä ja useimmiten myös naurua ja halventavaa tuhahteltua "luuletko että kestovaippailu on hyvän äidin mittari". Mistä tämä tulee? Siitäkö että äidit jotka eivät itse kestoilleet luulevat että toiset tekevät sen ollakseen parempia? Vai ihan vain siksi että onhan se kiva neuvoa keltanokkaa muka arjen helpottamiseksi. Mutta kun minä en halua arjenhelpottamista, minä haluan kestovaipat! Joten kiitos kaikkien naurujen, vähättelyjen ja siinähän näet-kommenttien jälkeen aion kestovaippailla ihan uhallakin.

Imetys.. No itseasiassa tästä olin odottanut jotain suurempaakin hälyä mutta mitään liittyen imetykseen en ole vielä kuullut. Luulin että valloilla on joku imetysfanatismi mutta se myrsky ei ole vielä kohdalle osunut. Sanompahan silti: Oma on vauvani ja omat on rintani. Vaikka aionkin imettää. Mutta ihan noin periaatteesta!

Klassisin on tietenkin kommentointi oman ajan menettämisestä ja muka hyväntahtoinen pilkkanauru suunnitelmista käydä lapsen syntymän jälkeen kuntosalilla tai ulkona syömässä. "ootappa vain kun saat sen oman koliikkivauvasi siihen niin sitten naurat ajatukselle että joskus kävisit vessassa yksin". Aikaisimpa minun vauvani koliikki on diagnosoitu. Jos yksi äiti on väsynyt, silloin kaikkien pitäisi keikkua äitilandiassa perhepedissä väsyneenä puklunhajuisena ja kulmakarvat yhteen kasvaneena ja neuvoa tulevia äitejä unohtamaan elämän. Vastaansanominen ei auta. Useimmiten vastaus tähän ja kaikella edellämainittuun on "hahaa ootappa vaan!". Ja näin on mitätöity mielipiteet.

Ilman vaunuja jotka menevät minimaaliseen tilaan ei kuulemma pärjää. Niiden pitää myös olla yhdistelmät koska autoon ei voi mahtua vaunut ja rattaat. Myös riittävän kevyet jotta ne saa yhdellä kädellä kasaan. Ehdottomasti niihin on sovittava turvakaukalo koska sitten ei tarvitse änkeä matkalle ylimääräistä tavaraa ja menettää hermojaan. Ilman minipieneen tilaan kokoontaitettavia vaunuja on arki ja elämä pilalla. Näin on neuvonut monikin. Mutta kun meillä on pakettiauto!

Joo, hyväntahtoista I know. Mutta raivostuttavaa. Jokaisen tarpeet, vauvat, halut ja jaksaminen on erilaista joten miksei ihmiset vain voisi kunnioittaa toisten tapaa olla äiti samanlailla kuin kunnioitetaan toisten tapaa laittaa ruokaa tai pyykätä (kaikkea muuta paitsi kestovaippoja)?

Raivo on noussut. Tekisi mieli muuttaa ranskaan, siellä en ymmärtäisi ketään ja he eivät mielellään puhu edes Englantia. Olisin varmaan kuunnellut herkemmin omia vaistojani eikä tarvitsisi nyt lähteä jättimaha pystyssä ostamaan hirveällä kiireellä sopivia vaatteita jottei Koisoni näyttäisi heti ensimetreillä hiphopparilta tai kangaskääryleeltä.

Parhaan neuvon olenkin saanut mieheltäni joka ei tiedä lapsista sitäkään vähää mitä minä. "Kuuntele vain ittees" ja näin aion tehdä. (toivottavasti miesraukka tajusi että toteutan sitä myös siellä vauvanvaatekaupassa josta lähden ostamaan pieniä vaatteita eikä sanansijaa ole kassinkantajalla)

napa

Raskaus muuttaa kehoa. Kaikkihan sen tietää. Maha kasvaa, jalat turpoaa, lantio ehkä levenee ja muutenkin alkaa lyllertämään ja saa lempinimen Vaapukka.

Olen aina ihastellut kauniin pyöreitä raskausvatsoja jotka ovat pyöreitä, kiinteitä, kuultavia ja niiden keskellä on suloinen pieni puolikas pingispallonapa pullahtaneena.

Kaikki kyllä puhuu kehon muuttumisesta, elämän muuttumisesta, siitä että sormukset eivät mahdu sormiin ja kammottavista raskausarvista, unohtamatta tietystikkään karvanpoiston omatoimisuuden katoamista. Mutta kukaan ei puhu siitä että maha ei välttämättä ole kiinteä koripallo vaan se voi olla myös puolityhjä rantapallo. Minun maha nimittäin vieläkin viikolla 35 roikkuu! Luulin että niin tapahtuu vasta synnytyksen jälkeen. Aikainen lintu madon nappaa. Vaatteet päällä se näyttää aidolta vauvamahalta mutta ilman... Ei esittelykunnossa. Eräänä kauniina aamuna kun itkin epämuotoista pussukkaani mieheni ehdotti että voisin ripustaa napaan ongenkoukun ja siitä narun kaulaan, sitten se olisi tasapyöreä! En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut.

Napasta puheenollen.. Sekään ei välttämättä ole sitten suloinen pingispallonpuolikas, tiedoksi vain kaikille sellaista odottaville.. Se voi näyttää myös varrenpäässä tönöttävältä kuopalta. Välillä kun mies kiusaa minua siitä, tekisi mieli laittaa maalarinteippi päälle. Sekin näyttäisi nätimmältä. Voisi siis lisätä niihin lehtien "tätä et osannut odottaa raskaana" artikkeleihin tämänki vaihtoehdon siihen miten keho tosiaan voi muuttua.

Turvotuksestakin odotin kyllä jotain hieman lievempää, korkeintaan että vähän sukat puristaa. Tänään lähdin ulos miehen 43 kokoisissa reinoissa. Ja nekin puristi. Oma kengänkokonihan on 36. Ja niinkuin minä uhosin kulkevani korkokengissä vielä synnyttämäänkin. Mutta ongelma kun ei ollutkaan se pystyssä pysyminen.

Noh, jokatapauksessa päätän tämän tekstin niinkuin kaikki aina päättävät tämänkaltaiset napinat. Mitään väliä ei ole sillä miltä maha näyttää, pääasia että siellä sisäpuolella on Koisolla otolliset kasvuolosuhteet! Sillä eihän ketään oikeasti kiinnosta kantaako aarretta 5000e:n Birkinissä vai virttyneessä nukkaisessa luomupuuvillakassissa.

torstai 23. toukokuuta 2013

Munakoisokori kaupungissa!

Me kasvatamme munakoisomme maalaismaisemissa. Ei mitään maataloa, kalkkunoita tai muutakaan vihreää muttei myöskään kolmikaistaisia liikenneympyröitä, lasiseinäisiä vaatekauppoja eikä Burberry kuosisia sateenvarjoja. Voisin viettää Helsingissä rajattoman luottokorttini kanssa viikon vuorokaudet ympäri shoppailemassa, katselemassa, istuskelemassa puistoissa ja syömässä Ben & Jerry jäätelöä ja sahaamassa edestakaisin Louis Vuittonin ovista sisään ja ulos koska ovimies laukkukaupan ovella nyt vain on niin suuren maailman meininkiä! Paitsi ettei minulla ole rajatonta luottokorttia. Enkä jaksa enää kävellä mahani kanssa ilman kottikärryjä, ja Vuittonillakin vain sysäisin mahallani laukut ja lompakot lattioille hyllyköiltään.

Jokatapauksessa lähdimme mieheni kanssa 3 päiväksi pääkaupunkiseudulle. Hänellä oli siellä pääsykokeet ja minä istuskelin puistoissa, luin kirjoja, tapasin kavereita ja nautin elämästä.

Huomasin kyllä että vapaamuotoinen oleskelu on näin viimeisillä viikoilla hieman erilaista kuin kellohameessa heilahtelu Espan puistossa päivänvarjon kanssa mansikkarasia kädessä. Parkkeerasin itseni Arabiassa sijaitsevan puiston lammen rantaan. Olin kokonaan unohtanut tunnin välein toistuvan vessassa käynnin tarpeen kunnes tietysti luonto muistutti. Kello oli vasta 9 aamulla ja miehen pääsykokeet loppuisi klo 16 jolloin jatkaisimme matkaa. Sanomattakin oli selvää että niin kauaa en kyllä kestä. Seuraava varttikin tuntui liian pitkältä. Lähdin etsimään puistosta epätoivoisesti vessaa ja riemuni oli suuri kun löysin bajamajan! Pieni sininen vessakoppi! Vau. Ihana kaupunki, keskellä luontoa vessa! Avasin oven, nostin kannen ja huomasin sen olevan reunoja myöten siinä itsessään. Ei sinne voinut mennä. Takaisin tullut aamupahoinvointikin nosti uhkaavasti päätään. Muutaman kuukauden tauko hoitoalan hommista oli tehnyt tehtävänsä.
Missään ei näkynyt toista bajamajaa enkä voinut autollakaan lähteä mihinkään koska missään ei olisi ollut toista parkkipaikkaa, tämäkin oli bongattu aamu seitsemältä.

Noh. Häpeäkseni nyt tunnustan teille mitä minä tein. Menin autoon, ripustin ikkunoihin villatakkeja, paitoja ja muita riepuja, tyhjensin vesipulloni ja kaivoin suppilon mikä oli tarkoitettu isoista juomapulloista veden kaatamiseen pienempiin ja pissasin suppilon kautta pulloon. Niin minä tein. En tiedä moniko näki valtaisan raskaana olevan naisen persauksen riepujen välistä, en uskaltanut katsoa. Suhteestakin taisi kadota romantiikan rippeet kun mies tajusi miksi suppiloa ei enää ole. Yritin selittää että minkäs teet kun vauva painaa rakkoa ja kiire oli hirveä. Ei muuten mennyt läpi. Lupaan etten tee sitä uudestaan.

Nautiskelin eväistäni ruohikolla, otin aurinkoa mahalle ja katselin miten suloisia varikset loppujenlopuksi ovat. Oikein liikutuin niiden välittömästä ihmisläheisyydestä. Eivä ne näytä yhtään roskalinnuilta. Niillähän on isot suloiset pallosilmätkin! Lähdin autolta hakemaan lisää juotavaa ja jätin laukkuni viltille. Autolta oli 20m kassilleni sekä suora näköyhteys. Yhtäkkiä auton yli lensi varis tyhjä riisifruttipurkkini nokassaan. Suloista, ei tarvitse etsiä roskista! Purkki kuitenkin kopsahti maahan ja varis lensi suorinta tietä takaisin ja työnsi päänsä linnunhartioitaan myöten laukkuuni ja kaivoi sieltä vasta ostetun 1g Panadolpakettini. Paketista oli yksi otettu joten reunan pahvi oli hieman auki.
Otus lähti loikkimaan paketti nokassaan poispäin, juoksin perään ja karjaisin lintua irroittamaan särynkarkoittajani nokastaan mutta se ei säikähtänyt vaan nousi lentoon ja lensi lääkkeideni kanssa viereisen rakennuksen katolle ja pudotti ne räystääseen. Tavoittamattomissa. Kaikkihan sen tietää että jos jotain tarvitsee, sitä ei ole. Niimpä päätä alkoi välittömästi särkeä jo ajatuskin että ei ole Panadolia. Molempia päitä. Helkkarin mulkosilmä.

Seuraava päivä oli sadepäivä. Ihanteellinen siis ostoksille. Arabiasta piti olla n. 10km keskustaan. Päijät-hämeessä sen matkan taittaa 15 minuutissa mihin kellonaikaan tahansa. Klo 16 helsingissä siihen meni 1.5 tuntia. Siinä ajassa selkä oli jo kipeä istumisesta ja vatsa supisteli mukulakivistä. Yhdessä kaupassa kävimme ja sen jälkeen pysähdyin itkemään keskelle suojatietä ihan vain siksi että valot muuttuivat punaisiksi ennenkuin olin ehtinyt lyllertää kokonaan toiselle puolelle ja oli kylmää sekä märkää ja näyteikkunoista kurkisti ihka aidonnäköinen virtahepo jolla ei ollut edes Burberry sateenvarjoa. En todella ollut tajunnut ennen ikkunaa miten iso olin.
Mieskään ei voinut antaa takkiaan, siinä olisi sentään ollut huppu. Kuulin korvani takaa sanan "hormonit" ja siinä kohtaa olisin voinut tyrkätä koko ukon raitiovaunun alle.

Koska ostoksista ei tullut mitään, lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kriteerit olivat mielestäni varsin  kohtuulliset. Ei mitään etnistä (lehdessä luki että 50 prosentissa Helsingin Aasialaisisten ravintoloiden riiseistä on saastunut ruokamyrkytysbakteereista eikä noihin bajamajoihin ollut näemmä niin luottamista että uskaltaisi alkaa ripuloimaan). Ei pizzaa/kebabia koska turvotuksen vuoksi, ei erota kumpi pää jalasta on sääri ja kumpi reisi. Tunnin etsinnän jälkeen mitään ei löytynyt. Jos jotain oli, ei ollut parkkipaikkaa tai paikka oli kiinni. Taas tuli itku, onneksi sentään mies tajusi olla hiljaa ja ajaa vain eteenpäin. Lopputuloksena pizzaa ja ranteenpaksuiset sormet.
Luulin muuten että pääkapunkiseutu on kallis kaiken osalta mutta pizza maksoi 4.90 kun samanlainen 100km pohjoisemmassa on 8e. Onneksi pizza kuumennetaan uunissa, ei se ainakaan voinut olla pilaantunut. Kai?

Istuessani autossa rautatieaseman edessä taas kerran siinä kuuluisassa neljän ruuhkassa, katselin kunnioittavasti ihaillen äitiä joka työnsi vaunut täpötäyteen ratikkaan kaatosateesta! Tuota jos itse yrittäisin olisi kasassa katastrofin ainekset. Bussiin toinen äiti kiipesi vauva kantorepussa takin alla. Kaisaniemessä joku kipitti ison mahan kanssa korkeissa mokkakorkokengissä. Niin. Sitä minäkin yritin mutta pystyin enää vain istumaan niillä kauniisti. Mutta ei se haittaa. Kerkeän shoppailla ovimies -ja Burberrysateenvarjo -kaupoissa vielä syksylläkin, ensikerralla suuntaan suoraan sateella Kamppiin enkä kulje ehdointahdoin kaduilla vaikka siellä onkin ihania näyteikkunoita, ja valitsen etukäteen puiston jossa on monta bajamajaa jos yksi on täysi.

Maha muistuttaa etten voi elää enää yksin itselleni ja liidellä omien halujen mukaan missä huvittaa (paitsi kun mahansisältö on miehen huomassa pinnasängyssä ja minä tyttöjen kanssa). Tiedostamalla omat rajansa ja sen että elämä muuttuu, kasvaa äitejä.

                                                                                                                                                                   

Ja Makuunistakin saa Ben & Jerry jäätelöä. Sillä kasvaa Munakoisoja.












Valehtelin muuten siitä pulloasian toistamisesta. Jouduin tehdä sen uudestaan. Anteeksi.


sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äiti

Koska nyt on äitienpäivä, tuntuu varsin luontevalta sanoa jotain äideistä. Omaa äitiyttä tässä vaiheessa on turha alkaa pohtimaan, sillä vaikka rakas Koisoni kuinka tänään äitienpäivän kunniaksi potkikin ihanasti mahassani, en tunne itseäni vielä äidiksi. Lähinnä kanaksi joka hautoo äärimmäisen rakasta ja tärkeää munaa. Ja se on oikein mukavaa. Nokittuani mieheni hereille sekä haettuani jyviä jääkaapista ja syötyäni ne teeni kanssa, tein äitienpäiväkakun ja siinä mietiskelin mitä olen äidiltäni oppinut.

Ainakin sen että kun hukkaa avaimet pysyvästi, ne hukkaa myös seuraavalla kerralla. Ja että siitä on turha tehdä liian isoa asiaa koska aina voi hankkia uudet avaimet. Äiti ei koskaan huoli turhanpäiväisistä asioista joille ei enää voi mitää. 

Opin myös että hämähäkit eivät ole harmittomia hyötyhyönteisiä vaan torakatkin olisi meille tervetulleempia. Eräänä aurinkoisena aamuna portaiden alapäässä sijaitsevan ulko-oven edessä oli valtava ruma musta hämähäkki. Äitini oli viemässä minua kouluun ja veljeäni päiväkotiin. Koska ovella oli hämähäkki, emme päässeet ulos. Istuimme riviin portaille kaikki kolme tuijottamaan hämähäkkiä ja odotimme että äidin mies juoksee kiireesti töistä kesken päivän poistamaan esteen. Koulussa kerroin myöhästymisen syyksi tietysti totuuden. Kukaan ei uskonut. Vuosia myöhemmin samankaltainen painajaismainen tilanne toistui omassa kodissani jossa asuin silloin yksin. Hämähäkki ja minä. Kaksin. Soitin huoltomiehelle.

Äitini ei kiireisenä ihmisenä siedä minkäänlaista  myöhästymistä. Jos jossain ollaan, siellä ollaan ajoissa. Yleensä hän antaakin aikamääritteen hyvin tarkkaan. "Nähdään siellä 4 minuutin päästä". "Mulla menee 8 minuuttia". Ja ihme kyllä nuo ajat pitävät aina paikkaansa. Opin siis aina itsekin olemaan ajoissa ja arvoimaan ajat minuutin, en 5 minuutin tarkkuudella. Jos saapuu vaikka 7 minuuttia myöhässä, oli äiti usein jo mennyt ja sanoi myöhemmin luulleen ettei olla tulossa tai että ei ollut aikaa odottaa. Tietenkin kun äitini kello on näin tarkkaan määritelty se sisältää myös että sen enempää kun hän ei ole myöhässä, ei hän ole ajoissakaan. Mikähän sattumusten sarja siinä on että satuin naimaan miehen joka ei ole koskaan ajoissa missään ja keskimääräinen myöhästymisaika on 20min-90min... Tämä päti myös omissa häissämme. Tosin silloin hän ylitti itsensä ja myöhästyi vain 18 minuuttia. Onneksi hääväki oli kärsivällinen ja tämä lienee niitä ainoita hetkiä kun oma äitinikin jaksoi odottaa. 

Äitini täyttää ensivuonna 50. Tärkeimpiä oppejani äidiltäni varmasti onkin ikuisen nuoruuden salaisuus. Se on nimittäin se että ei aio olla vanha. Kun harrastaa liikuntaa, kähertää aamuisin tukkansa, pukeutuu itsensä eikä ikänsä näköisesti ja tekee juuri sitä mitä haluaa, pysyy nuorena. Se että pitää vanheta arvokkaasti on höpöhöpöä. Jokainen saa tehdä arvokkaasti mitä tykkää. Äiti on päättänyt elää arvokkaasti ja se on paljon tärkeämpää kuin arvokkaasti vanheneminen. Näin aion itsekin tehdä. Luen Cosmopolitania jos haluan, kohotan Koison ruokkimisen jälkeen riippuvat patalappuni jos haluan, käytän +40 ryppyvoidetta 26 vuotiaana jos haluan ja mikä tärkeintä, teen sen itseni takia. Ihan niinkuin äitikin.

Nyt minusta on itsestänikin tulossa äiti enkä voi olla miettimättä mieheni usein toistamia sanoja, niistä jotka herättävät ylpeyttä : "tää ruoka on melkein yhtä hyvää ku äitis tekemä" ja niistä jotka useimmiten lähinnä ärsyttää: "Ilmetty äitisi".. "Yhtä paha suustasi kuin äitisi".. " "aivan samanlainen rauhaton epänormaali sielu kuin äitisi". Millaisen Koison itse saan? Onko hän  minun kopioni vai perisikö kuitenkin isänsä rauhallisen, seesteisen ja huolellisen luonteen? Näenkö hänessä itseni, mieheni vai hänet itsensä?

Palatakseni takaisin äitienpäivään, haluan vielä kiittää äitiäni niistä lukuisista lihanpaisto-ohjeista, kukkasiemenistä, mustikoista ja  raivostuttavista sekä niin perityistä luonteenpiirteistä joiden olemassaoloa voin miehelleni puolustella sillä että ne ovat DNA:ssa eikä niille vain voi mitään sekä tietenkin kaikesta perinteisestä mitä nyt äitienpäiväkorttiin kuuluu laittaa. Hyvää äitienpäivää!









keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Kaikkea on liikaa muttei ollenkaan

Kaikkihan sen tietää että elämme kulutusyhteiskunnassa. Lapsille suunnatuilla tarvikkeilla ja härpäkkeillä tehdään hirveästi rahaa. On lapsille suunnattuja kuumemittareita, hauskoja pikkupenkkejä, leikkitelevisioita...  Angry Birds pääsiäismunia, hauskannäköisiä vanukkaita, puhumattakaan autoista joiden varustetaso on kehitelty lapsen tarpeita ajatellen.

Samoin eläimet. Kärkkäisen eläinosasto on suurempi kuin naisten kosmetiikkaosasto. Kaikenkarvaisille pikkuotuksille erilaisia sänkyjä, vaatteita, kenkiä, virikkeitä ja kivanmallisia koirankeksejä unohtamatta tietenkään tonttulakkeja.

Entäs sitten miehet? Autoihin on kehitelty karvaisia ratteja, näytöllisiä dvd-soittimia kuskille, sekä autostereoihin kaukosäätimiä. Mieheni ihmetteli usb-liittimellä viilennettävää tölkinjäähdyttäjää.

Kaupat täynnä kaikkea turhaa kaikille mahdollisille kohderyhmille. Entäs raskaana olevat? Minne heidät on unohdettu tästä kaikesta tavaranpaljoudesta? Tietenkään en toivo lisää naurettavia turhakkeita mutten käsitä miksei tätä markkinarakoa ole löydetty kun paljon tarpeellista tarttisi, muttei vain ole olemassa.

Esimerkiksi jatkovarrellinen höylä jonka päässä voisi olla peili. Tai vaihtoehtoisesti väliaikaisesti suihkun seinään kiinnitettävä pikkupeili. Mahan takaa on aika vaikea ajella yhtään mitään karvoja ilman apukäsiä. Jotkut onnekkaat ylttävät mutteivat näe, toiset näkevät peilistä mutteivat yltä ja rohkeimmat käyvät vahauksessa. Suurin osa kuitenkin pyytää puolisonsa apua tai pysyy luomuna. Aika monta turhautumisen kyyneltä ja itsetunnon laskua saataisiin vähemmän jos joku insinööri tämänkin asian korjaisi.

Myös jalankorottajalle auton etupenkin eteen olisi käyttöä. Raskaus altistaa laskimotukoksille joten pitkään paikallaanoloa pitäisi välttää. Tässä toki puhutaan useista tunneista mutta kyllä lyhyelläkin automatkalla olisi tosi paljon helpompaa jos jalkoja ei tarttisi kokoajan riiputtaa maassa ja kun nousee ylös ovat sääret turvonneet kaksinkertaisiksi. Tietenkin voi laskea selkänojan alas ja nostaa jalat penkille mutta mahan kanssa se vaatii acrobatiaa ja hermoja. Kyllä löytyy ratinlämmitin miehille mutta apuvälineet äärimmäisen paksulle vaimolle... Ei ole. Ainut autoapuväline pallomahoille on turvavyön jatke. Säälistä tehty ja aivan turha. Ei kukaan oikeasti niin iso ole!

Väliaikainen reikä sänkyyn. Tämän käyttötarkoitus on selittämättäkin selvää mutta niin on myös se että jopa diplomi-insinöörille lienee liian hankala toteuttaa. Annettakoon se anteeksi.


Jottei nyt mene aivan valittamiseksi, täytyy mainita muutamia ihan hyviä raskausajan keksintöjä, esim kotidoppler. Sillä saa helposti aikaan hyvän hysterian, varsinkin jos pieni ihme on vielä niin pieni että se mahtuu piiloon kohdun nurkkaan tai sattuu olemaan selkä vatsaan päin. Nyt viimeisillä viikoilla se toki vähentää Koison herätyskertoja koska mahan tökkimisen sijaan voi kuunnella sydänäänet.

Miesten vaatteet. Ne useimmiten mahtuu päälle, ainakin hupparit.

Pakettiautot. Niihin mahtuu useammat lastenrattaat ja kaikki ne turhakkeet joita lapsille myydään. Toinen juttu tietenkin on miten etuosaan saadaan vanhempien lisäksi lapsi ja koira. Mutta eiköhän siihenkin lisäosa löydy kun kyse on miehestä, lapsesta ja koirasta.

Kertakäyttöinen liivinsuoja. Sillä saa helposti meikit pestyä vaikka sängyssä (kun mies ensin käy kastelemassa sen) ja näin vältytään taas yhdeltä iltaiselta mahankeräämiseltä koska yöllä niitä juoksuja tulee 3-10 kpl. Tälle vessaongelmalle en edes halua tehdä mitään. Joku normaalius se ehkä on kuitenkin säilytettävä.

Toivottavasti maailma menee eteenpäin ja joku mies vielä keksii että suurin osa naisista lisääntyy ja viettää 9kk kummallisessa tilassa jolloin heräteostosmieliala on korkealla ja tarpeet sen lisäksi todellisia. Miestä tähän nimittäin tarvitaan koska naisten mielestä raskaus on niin normaali tila että mitään normaalista poikkeavaa ei tarvita. Mutta miehet tarvitsevat usb-liittimeen tölkinjäähdyttimen.

vaaran paikat

Ajattelin aina että raskaana oleminen on ihan yksinkertaista kunhan lopettaa tupakoinnin, ei juo viiniä, ei syö homejuustoa ja muistaa hehkua. Tutustuttuani raskaana olevan ruokavalio-ohjeistuksiin alkoi tajuntaan iskostua että tästä tulee aika pitkä 9 kuukautta ja vielä pidempiä olivat yön tunnit jolloin tutkin netistä mitä kaikkea oikeasti nyt voi syödä ja miksi ihmeessä neuvolasta saadussa ohjeessa ei lue että metwurstia ei saa syödä?  Miksi vain pakastevadelmat kielletään vaikka netin mukaan suositus on ettei mitään pakastemarjoja syödä kuumentamatta?

Olin mittaamattoman raivon partaalla kun missään oppaissa ei sanottu että ilmakuivattu kinkku on raakaa lihaa eikä kaikkia palveja ole valmistettu kuumentamalla 70 asteessa vaan savustamalla 60 asteessa! Eniten päänvaivaa aiheutti tämä pastörointiasia. Toisten mielestä pastöroituja tuotteita saa syödä koska ne on kuumennettu. Toisten näkemysten mukaan edes pastöroituja ei saa syödä jos kyseessä on tuorejuusto koska se voi pilaantua kaupassa, listeria lisääntyy siinä niin helposti. Pää pyörällä tutkin ja löysin lisää elintarvikkeita jotka ovat vaaraksi kohdussa kasvavalle Koisolleni.

Jos koskee jääkaapissa tomaattiin, ja samalla kädellä juustohöylään, voi juustohöylässä olla listeria ja jos sitä ei heti tajua, pitää koko juusto heittää roskiin. Meillä ostettiin siis usein juustoja. Siksi on helpointa pestä tomaatit heti kun ne tulee kaupasta.
Kerran unohdin pestä ruohosipulin ja söin sitä iloisesti leipäni päällä, kunnes tajusin mitä olin mennyt tekemään! Olin juuri altistanut lapseni aivovaurioille, kehityshäiriöille, epämuodostumille ja jopa kuolemalle. Tutkin 3h netistä miten ruohosipulit kasvatetaan ja ilokseni eräs valaisi minua että ne todennäköisesti kellutetaan eivätkä kasva mullassa joten toksoplasmoosia niissä ei ole. Vauvani saa sittenkin pitää raajansa ja järkensä. Kunhan vain olen varovainen jatkossa.

Kissanhiekkalaatikkoa ei saa tyhjentää. Onneksi meillä ei ole kissaa. Mutta anopilla on. En varmuuden vuoksi pitänyt sitä sylissäkään jos vaikka sen karvoissa olisi ulostejäämiä. Mutta mies piti. Eikä pessyt edes käsiä! Nyt täytyi desinfoida auton ratti ja pestä sen vaatteet heti kun tultiin kotiin. Ja piti pitää huoli ettei se koskenut mihinkään ja myös tehdä kaikki niin ettei se huomaa. Koska ei miehet ymmärrä. Ei niillä ole vaistoja. Ei ne käsitä mitä kaikkia vaaroja maailmassa on napanuorassa kiinni olevalle pienelle ihmisen alulle.

Jokaisen tiskin jälkeen jolloin oli tiskattu raakaan jauhelihaan/kanaan koskeneita astioita, tiskiharja piti heittää roskiin. Tai vaihtoehtoisesi keittää.

Koska raa'assa lihassa voi siis olla toksoplasmoosia, koira ei saanut luita kuin ulkona. Kerran koiramme söi takapihalla luun, sen jälkeen juotin sille tonnikalaliemessä maustettua vettä jotta sen suu puhdistuisi pöpöistä.

Ravintolassa syömiskerrat väheni kummasti, kun oikeastaan mikään ravintola ei tuntunut riittävän puhtaalta. Peseekö ne riittävän hyvin kasvikset? Kuumentaako juustot? Pesee astiat? Hesburgerin myyjä oli jostain syystä kovin huvittunut kun tenttasin onko heidän majoneeseissa koskaan ollut listeriaa ja pyysin varmuuden vuoksi hampurilaisen ilman cheddaria.

Maksamakkaraa saa syödä 30g/pvä. Mittasin sen viivottimella.

Toksoplasmoosi, listeria, noro, b-streptokokki, mrsa, sytomegalovirus, epstin barre... Kohdussani on enemmän vaaroja tälle lapselle mitä ulkomaailmassa ikinä.

Eihän tiskaamalla kuole kaikki pöpöt. Tiskikonekin hajosi jokin aika sitten. Koira nuolee astioita. Leikkuulaudalla pilkotaan likaisia vihanneksia. Pilaantuuko maito lasinpintaan tiskaamista odottaessa?  Yhtenä päivänä mieheni tuli kotiin ja alkaessaan syömään hän ihmetteli miksi haarukan muoviosa oli sulanut. Silloin tiesin menneeni liian pitkälle. Olin paistanut jokaikisen taloudessamme olevan astian uunissa 200 asteessa 10 minuuttia. Iittalasta muovihaarukoihin.


Enää meillä ei paisteta astioita uunissa eikä viivotinkaan taida olla jääkaapissa, tiskiharja ei ole kertakäyttöinen ja ne tomaatitkin voi pestä sitä mukaa kun syö. Kissoihinkin saa koskea (muttei liikaa). Koira saa syödä luita olkkarin nurkassa eikä sen ole pakko huuhdella kitaansa. Ravintoloissakin käydään tietyin varauksin. Pehmeitä juustoja en syö, edes pastöroituja. Ei tässä liikaa silti parane luottaa elintarvikehygieniaan. Toisinaan mietin vieläkin että pesinkö varmasti riittävän hyvin salaatinlehden ja palautan mieleeni sulaneen haarukan. Yleensä se riittää.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Kaikki alkoi munasta

Neljän erimerkkisen raskaustestin jälkee uskoin että pieni kahdenhengen perheemme saa muutaman kuukauden päästä kolmannen jäsenen. Ensimmäisessä kuvassaan se näyttää aivan munalta. Eipä tuo ruskuaispussi sen kummempi ole.
Sykkeen nähdessäni iloitsin että sisälläni kasvaa uusi ihminen joten enää ei kotona saa kiroilla. Perusjuntti (ja niin rakas) mieheni siihen totesi että enemmän se vielä muistuttaa munakoisoa.

Nyt tuo pieni muna on jo puolitoistakiloinen ihminen joka kutittelee varpaillaan kylkiluiden välejä sekä hipsuttelee leukaansa aivan kuin isänsä. Näyttääkin aivan itseltään. Ja kantaa meille nimeä Koiso. 

Tämä blogi on lepoon tylsistyneen malttamattoman odottavan tulevan äidin ajatuksia, jotain se on tehtävä ettei ajatukset jää mahan ja lakanan väliin näinä pitkinä päivinä varhennetun äitiysloman ja kesäloman aikana joita edelsi parin kuukauden sairasloma.