sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Epäsopivasti lihava


Raskauden jälkeiset ulkonäkökompleksit. Paitsi etteivät ne ole komplekseja. Ne ovat totista totta. Lapsi muuttaa elämää ja vartaloa. Raskausarvet kertovat uudesta elämästä. Riipputissit hyvin ruokitusta lapsesta. Raskauskilot uuden elämän hengissä pitämisestä.

Ja imetyskilot totuuden pimittämisestä.

Hihkuin riemusta, kun laitokselle jäi 11kg. Kangistuin kauhusta viiden niistä tullessa takaisin pikavauhtia.
Miksi kaikki väittävät, että imetys pudottaa raskauskilot ja vähän päälle? 500 miinuskaloria vuorokaudessa mukamas? 
Pötyä. Ainakin minun kohdallani. Edes 1000 kalorin dietti ei pudottanut kiloakaan. Tai pudotti yhden. Se tuli takaisin seuraavana päivänä ylimääräisestä kolmioleivästä. 

Myöskään riipputissit eivät kerro hyvinruokitusta lapsesta. Siitä kertoo sopivasti kohoava painokäyrä neuvolassa ja hyvinvoiva vauva. Riipputissit kertovat Luojan huonosti suunnittelemasta rintanahkasta.
Mikä ihme siinä on, että esim silmäluomet pysyvät ylhäällä mutta puoli metriä (tai minun kohdallani metrin) alempana ei homma pelaa toivotulla tavalla? Ystäväni kertoi kerran riippuvien rintojen määritelmän: "Pysyykö lyijykynä rintojen alla itsestään? Jos pysyy, rinnat riippuvat."
Minun rintojeni alla pysyisi vaikka penaali.

Raskausarvista en osaa sanoa. Minä ihme kyllä säästyin niiltä. Luulen syyn olevan jo valmiiksi löysä maha jossa oli tilaa venyä tarpeeksi. (ja voin sanoa, että 130cm mahanympärys viimesilläni 150cm pituudella oli ihan riittävästi).
Raskauskiloja pitää vain sietää. Sehän on 9kk ajan oikein hyväksyttävä syy olla sopivasti lihava.
Ja minähän siedin. Koko 16 kg edestä. Mutta sitä en siedä, että ne eivät lähde pois. Tai siedän minä koska on pakko.
Jostain käsittämättömästä syystä imetysaika minun kohdallani varastoi jokaisen suupalan sinne jonnekkin. Kysyin jopa lääkäristä, miksi näin käy ja sain vastaukseksi, ettei imetys oikeasti laihduta läheskään kaikkia. Ei edes puolia. Päin vastoin.
Olen luetellut blogissani paljon valtakunnallisia huijauksia mutta tämä kyllä osuu top kymppiin. Toisaalta, kyllä minä sen kestän. Pääasia että Koisoni saa ruokaa ja hänen painonsa kasvaa samassa tahdissa omani kanssa.

Ystäväni kanssa aloitimme kuitenkin Tapout treenin. Vapaaottelijoiden suunnittelema treeni 6 päivänä viikossa. Tappotahtinen hikitreeni 45min vuorokaudessa. Illalla 22 aikaan kun Koisoni kävi nukkumaan, aukesi televisio ja treeni alkoi. Ei paljon naurattanut. Eikä naurattanut naapureitakaan kun loikin laminaatilla lenkkarit jalassa ja huudatin treeniohjeita joiden ääni hukkui oman sykkeeni ja huohotukseni sekaan.
Hullun hommaa. Eikä paino edes tippunut. Mutta maitoläpyskät tulivat kipeiksi loikkimisesta.

Kesällä, tasan vuosi synnytyksestä on tiedossa häät. Tein jo nyt pikaisen sovituskierroksen vaatekaappiini. Mikään ei sovi. Parhaitenkin istuvissa koltuissa näytän lehmältä. Mikä ei tietysti ole kaukaa haettua koska sovitus keskeytyi kaksi kertaa maidonluovutuspuuhiin.
Täytyy siis ostaa uudet rievut. Mietinnässä on enää vain, suuntaanko telttakauppaan vai säkkikauppaan.

En oikeasti ole katkera näistä kaikenkammoisista muutoksista. Haluan vain tuoda esille että aina ei tarvitse sanoa, että ihan sama vaikka olen riippuva ja paksu, minulla on vauva. Vaan voi sanoa;  Onhan minulla rinnalla tuhisemassa maailman ihanin ihmeKoiso, mutta olisi kiva olla kapeampi ja ruumiinosat oikeissa kohdissa.

Maailman ihanimman Koison lisäksi, minulla on maailman ihanin mies, joka osaa pitää nokkansa kiinni. Ja ihanat ystävät jotka yhtä epätyytyväisinä riipukoihinsa ja kurveihinsa kuin minä, suuntaavat kanssani rajan taakse veitsen alle.

En aio Lopettaa imetystä tyytymättömyyden vuoksi. Olen ajatellut olevani taaperoimettäjä. Joten VikingLine kutsuu ehkä 3 vuoden päästä. Siihen asti, puolijoukkuetelttakauppa, here i come!




perjantai 18. huhtikuuta 2014

Messua kerrakseen!

Lapsimessut ovat takanapäin. Perjantai-aamuna tosin tuntui että ne ovat niin kaukana edessäpäin etten tavoita niitä ollenkaan.

Sekä matkaseurani, että mieheni alkoivat torstaina oksentamaan ja seuraava yö meni miettiessä kuka on seuraava. Pääsimme kuitenkin onnellisesti matkaan. Aina 5 kilometrin verran. Olenko koskaan maininnut, että inhoan tankkaamista? Mikään ei ole typerämmän tuntuista kuin hytistä kylmässä, tuijotella maisemia käsi kiinni bensaletkussa. Inhoan sitä. Se kostautui matkalla. Onneksi minulle tuotiin bensaa keskelle risteystä ja matka pääsi jatkumaan. Eksyin vain 8 kertaa, mutta ainakin tein mukavan pienen maisemakierroksen koluten läpikotaisesti Tikkurilan, Käpylän, Herttoniemen sekä jonkun erikoisen teollisuusalueen.

Päästyäni onnellisesti messuille, häikäistyin. Jokapuolella, toinen toistaan värikkäämpiä kojuja. En osannut päättää mihin edes katsoisin. Saati kävelisin.

Vedin henkeä ja astelin varmoin askelin kohti Me and I kojua. Ajattelin sen varmaankin muuttuneen kauniiksi kivaksi brändiksi, olivathan he lapsimessuilla! Väärin. En tykännyt vieläkään pilvipyllyistä.

Saavuin kojulle jossa myytiin erilaisia vauvojen puruleluja. Jellystone Design tuo hieman vaihtelua perinteisiin. Koisoni onnistui rattaissa kahmaisemaan käteensä käsilaukun mallisen ihanuuden ja tajusi heti mitä sillä tehdään. Toivon tämän ostoksen pelastavan Lemmikkimme korvat. Ja nännini. Ainakin vielä näyttää hyvältä. Lelussa ei muutaman päivän ahkerasta järsimisestä huolimatta näy jälkeäkään, ja myös minä tihkun verta millimoolin vähemmän. (jos joku innostui tästä lelusesta, lisätietoa löytyy facebookista sivuilta Musthave). Ohessa Koison 10kk-kuva uusi lelu
 hyppysissä.

On paljon vaatemerkkejä joita en ole koskaan ymmärtänyt. Yksi niistä on Metsola. Froteevaatteita.
Aivan kuin olisi linjakas pyyhe päällä? Lapsimessujen myyjäpaikka maksaa kuulemma 1000e. Tajuan miksi. Lapsimessut muuttavat ihmiselämiä. Tai ei nyt ehkä sentään. Ne kääntävät päitä. Ja lompakoita.
Minun koisoni ei näytä uudet Metsolat yllään pyyhkeeseen pukeutuneelta. Jos muutkin ovat joskus kokeneet metsolat pyyhevaatteiksi, luulen, että metsolan kannatti lunastaa paikkansa messuilta. Koska Metsolan ihanat vaaterekit pyyhkivät pyyhemielikuvani kylmään suihkuun, anopin matkaan tarttui lisäksi ompelukangasta ja meille ihania froteehiippahattuja.

Mitä olisivat lapsimessut ilman vaippoja? Koska vaippahimoni on kyltymätön, löysin mutkien kautta tieni erääseen pieneen uuteen kestovaippakojuun. Markkinoille tullut Hamac vaippa herätti mielenkiintoni. Skeptisen sellaisen. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Oletteko te?

Uteliaisuuteni kulkee käsi kädessä kestovaippahimojeni kanssa, joten tällainen lähti kotiin testailtavaksi. Tässä imu asetellaan kouruun ja ilokseni jopa ruttuuntaittelun maailmanmestari -mieheni onnistui laittamaan taittoimun suoraksi suht nopeasti. Isojen vuotosuojien ansiosta vaippa piti hyvin pissat eikä mikään vuotanut.
Vaipan materiaali (varsinkin sisämateriaali) tuntuu jotenkin haperolta ja mieheni saattaisi vahingossa heittää sen roskiin, luullen kertakäyttövaipaksi.
En myöskään ole varma, pysyykö vaippa paikallaan, kun pieni apinanpoikaseni alkaa kiipeilemään puissa ja lyhtypylväissä.

Minun Koisoni ei ole koskaan niin perustanut rattaista. Messut eivät olleet poikkeus. Hän harjoitti selkeästi "pujottaudu vöistä ja nouse seisomaan" taitoa eikä suostunut istumaan paikoillaan. Aikani kannettua ympäriinsä rimpuilevaa lastani, bongasin kantoliinayhdistyksen kantoliinalainaamon. Lainasin ergoa ja sain lapseni nukahtamaan selkääni päiväunille.
Kiitokset tästä kuuluu yhdistyksen lisäksi ehdottomasti ystävilleni jotka auliisti luovuttivat henkilöllisyystodistuksensa vuorotellen pantiksi lainaamolle. En koskaan ole oppinut kantamaan mukanani ajokorttia.



Lopuksi tunnustan, että toissaviikolla myin vaunumme sekä rattaamme. Ne eivät vain toimineet. Olen aina sanonut, että vaunuilla ei ole meille väliä, kunhan niillä pääsee eteenpäin. Muutin mieleni. Ja olen siitä onnellinen. Meille kotiutui Emmaljungan scooterit ja pääsin Messuilla testaamaan niitä testiradalla. Ne selvisivät! Entiset vaununi eivät menneet hyvällä edes kotimme kynnyksen yli. Scooterit luistivat (melkein) kepeästi yli soran ja kaatuneiden koivujen! (Tosin viereisen Kantoliinakojun pitäjä kesken halkojen ylitystä huikkasi, että liinaillen olisit jo perillä...)

Loistavista messuista jäi käteen lukuisia paperikasseja, lompakollinen pankkikorttikuitteja ja vuoden mittainen odotus kohti 2015 lapsimessuja!




maanantai 7. huhtikuuta 2014

Lapsimessut (arvonta)

Messut. Minun tähän astisen elämäni ainut kokemus messuista on vuoden 1998 Luomumessut. Olin kuudennella luokalla ja opettajamme keksi pukea koko luokkamme harmaisiin hyljepukuihin ja buukkasi meidät laulamaan näissä asusteissa messujen estradille 'vanhoja poikia viiksekkäitä'. Häpesin silmät päästäni enkä käynyt sen jälkeen messuilla.
Paitsi joulumessuilla ja silloinkin katkera nolaus viiksekkäänä hylkeenä kirveli silmiä.

Nyt kuitenkin olin kuullut äitipiireissä puhuttavan lapsimessuista. Kestovaippashoppailua, lastenvaateshoppailua, oikeita Pikku Myitä ja CacePops ohjeita. Kuulostaa täydelliseltä. Paljon täydellisemmältä kuin 12 vuotias joikaava hylkeenpoikanen.

Mainittakoon, että näillä messuilla 2 hallissa on myös Lähiruokaa ja Luomutuotteita. En välttämättä löydä sieltä paikallista 6-luokkaa naamioituneena mutta ehkä käyn silittelemässä traumojani ja ostamassa luomusuklaata!

Olen myös jo valinnut mukaani suurimman hoitolaukkumme jonne voin sopivasti piilottaa rakkaalta puolisoltani ostokseni. Aion nimittäin shoppailla koisolleni kesävaatetusta.
Bongasin, että messukeskuksessa on Sea Lifen esittelypiste jossa on aivan pakko käydä esittelemässä Koisolle ihka oikea merisiili!

Vielä paremman 2014 lapsimessuista itselleni tekee saamani Blogipassi ja sen myötä 2 lippua jotka saan arpoa lukijoiden kesken!

Joten raapustakaa sähköpostinne kommenttikenttään jos lippu lapsimessuille on vielä hakusessa, koisotar valitsee kaksi onnekasta huomenna klo 20 mennessä!


sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Päivä vain ja sotku kerrallansa

Minun Koisoni on jo melkein 10 kuukauden ikäinen. Se tarkoittaa sitä, että minun vauvani on alkanut taaperoitua. Meillä kontataan ja kävellään tukea vasten. Ja halutaan syödä itse.

Tiedättekö mitä se tarkoittaa?
Sotkua.
Sinänsähän sotku ei minua haittaa. Mutta koiramme alkaa pikkuhiljaa lipua kohti sydän -ja verisuonitauteja. Siinä missä lemmikkiämme uhkaa metabolia, on Koisomme vaarassa laihtua. Ruoka pitäisi saada suuhun itse. Pienen pienet pinsetit havittelevat erilaisia pienittyjä ruokia ja nyppivät makaronit, riisit ja spaghetit suoraan, melkein suuhun. Eli toisin sanoen päätepysäkki on pöydän alla päivystävä eläin.

Olen ottanut uuden strategian. Talk-Muruja nypittäväksi ja armoton lusikoiminen siinä sivussa. 1 talk-muru kymmenestä menee suuhun asti ja loput alakertaan. Yleensä saan näin huijattua ainakin kaksi lusikallista ruokaa suuhun.

Joku antipatia lapsellani selkeästi on oikeankaltaista syömistä kohtaan, koska syvä kiinnostus kuitenkin jääkaappiin löytyy. Jääkaapin auetessa Koisoni  nousee seisomaan alinta hyllyä vasten ja yrittää saada suuhunsa sipulit.
Valmistaessani lounasta, unohdin jääkaapin oven hetkeksi auki, ja huomatessani tämän, Koiso seisoi jääkaapilla vaaleanpunainen keksi puoliksi syötynä kädessä, ja toinen käsi haroi vimmatusti alahyllyllä olevia kuorrutemakeisia.

Eräänä aamuna oli erikoisen hiljaista lapsen leikkiessä lattialla. Käännyin katsomaan ja selkeästi Koiso imeskeli jotain. Kaivoin suusta cashewpähkinän. Mietin, miten meille on voinut päätyä pähkinöitä lattioille kun emme ole edes ostaneet sellaisia sitten viimejoulun. Kunnes muistin meille menneellä viikolla kotiutuneet Lidlin pääsiäismakeiset. Jogurtticashew-pähkinät. Minulla ei ole harmainta aavistusta miten sellainen on voinut päätyä lapseni ulottuville koska avaamaton pussi oli yhä kaapissa. Valkosuklaajogurtti vauvani suupielissä tosin kertoi että varmasti oli ollut mieleinen makuelämys. Onneksi ilmeisesti luontainen vietti neuvoi tätä luontokappaletta imeskelemään suklaan eikä nielemään kokonaisena. Minunkin luontainen viettini  vie kaiken irtonaisen suklaakuorrutteisen kohti suuaukkoa ja joskus jopa nielemättä.
Mutta se siitä "makeaa vasta kun itse keksii sitä pyytää".
Meidän lapsi ei keksinyt 4 vuotiaana itse pyytää makeisia. Hän otti ne ihan itse 9kk ikäisenä. Mutta ainakin pysyin periaatteessani.

Ruoan hierominen silmiin. Perus vauvaperheen ongelma varmasti. Iltapuurolla käsi läiskäistään puurolautaselle ja hierotaan väsähtäneitä silmiä. Ja itketään sydäntäsärkevää huutoa kun pestään puuroisia ripsiä. Olisiko lapsille syömiseen tarjolla suojalaseja?

Syömiseen on keksitty muita kaikenkarvaisia (osa kaikenkammoisia) apuvälineitä. Esimerkiksi tämä:



Kuka ihme keksi laittaa ruokalautaseen virikkeitä? Mikä niiden idea on? Se että lapsi keskittyy kaikkeen muuhun paitsi syömiseen? Pistän sen aina kaapin perälle, mutta joka kerta tulee se päivä kun muut vauvanlautaset ovat tiskikoneessa ja joudun käyttämään tuota kilisevää hirvitystä. Yhtä monta kertaa kun kaivan lautasen kaapista, on ruoka ollut Koison päällä. Helmet täytyy saada suuhun ja mukana tulee lautanen ruokineen. Se käy käden käänteessä. Ei tarvitse kuin kääntää pää maitolasiin ja hupsheijaa se on siinä.
Miksi en heitä sitä roskiin? Sanokaapa muuta. Mutta kun aina voi tulla se hädän hetki kun lautaset ovat loppu.

Tähän olen ihastunut täysin:



Muistan tämän jo omasta lapsuudestani. Kaikille tuttu ruoankerääjäkaukalo. Ei kovin esteettinen mutta lounasajan sotkusta on estetiikka kaukana muutenkin.




Suurin pelastajani on ollut vahakangas jonka ostin joku aika sitten pöytäliinaksi. Totesin sen olevan kuin sieni, imee kaikki ruokatahrat itseensä eikä peseydy puhtaaksi koskaan. Siis aivan muuta kuin vahakankaan olettaisi olevan. Niimpä se sopii parhaiten pöydän alle. Syöttötuolin jalkojen alle.
Joten jos keittiössänne on matto tai arka lattiapinta, suosittelen lämpimästi epäkäytännöllisiksi todettujen tekstiilien siirtämistä suojaamaan pikku sotkupeikon syömistä. (En kehtaa julkaista siitä kuvaa, koska sakset olivat hukassa kun leikkelin sitä palasiksi ja lopulta katkoin sen sopivaksi mattoveitsellä. Piilotan sen aina vieraiden tullessa. Kyllä. Olen ulkokultainen)