keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Suorittajat

Eräänä iltana rustasin kaloreita Kilolubin kalorilaskuriin. Kiloklubi on painonpudotusohjelma mihin merkataan ruokapäiväkirjaa ja 4 eriväristä pallukkaa muuttaa väriään ruoan laadun mukaan. Kaikkien pitäisi olla vihreitä mutta tuona iltana pallukkani olivat punaisia. Mieheni hiipi selkäni taakse ja tuhahti; "Että syömisestäkin saa suorittamista". Suorittaminen. Nykyajan muotisana. Minä pidän muotisanoista. Niimpä mieleeni juolahti mikä oikeasti on suorittamista. Nimittäin äitiys. Kaikkihan sen tietää.

Katselin kun näppäräsorminen nuori äiti kietaisi vauvansa 6 metrin liinaan alle minuutissa! Kuin olisi kengännauhat sitonut. Minä olen vieläkin solmussa 4 metrin liinani kanssa jos yritän sen nopeasti ja näppärästi solmia. Olen kaksi metriä ja 10 minuuttia jäljessä.

Vauvan soseiden facebook-foorumissa äidit tekevät lapsilleen itse sosemixejä. Mustikka-aprikoosi-mango-äidinmaitojogurttiunelma! Tai Parsakaali-kukkakaali-kurpitsa-pinjaminsiemenhyve. Meillä ollaan maisteltu ihan vain päärynää. 

Lapseni on 5.5 kuukautinen. Ystäväni samanikäinen vauva käy muskarissa, vauvasirkuksessa, musiikkiteatterissa, vauvajoogassa sekä äiti ompelee itse kestovaipat. Minun vauvani potkii pianon koskettimia jos häntä pitää seisomassa niiden päällä. Luulin että harrastukset pitää valita vasta 2 vuoden iässä. Mutta harrastamme me kantoliinakävelyä! Viimeviikolla kiersimme kantoliinassa kaikki paikkakuntamme kaupat ja yritimme etsiä suloisia vauvankenkiä uuteen mekkoon.  Kuminauhoista löysähtäneet kestovaipat ja uudet kestovaippakankaat raahaan suosiolla mummolaan. Jos niiden ompelu olisi minun varassa, tämä lapsi harrastaisi vieläkin sitä pispis touhua.


Joulukortit. Tämä jokavuotinen vauva vastaan äiti taistelu. Äiti haluaa suloisen joulukorttikuvan tonttulakki päässä suu korvissa hymyilevästä vauvasta ja vauva haluaa syödä rekvisiitan. Joulukorttikuvan täytyy olla täydellinen. Se tiivistää äidin sekä vauvan vuorovaikutustaidot, äidin tyylitajun, valokuvaustaidot, taiteellisen ja luovan silmän sekä äiti-lapsisuhteen toimivuuden. 
Kun olet saanut napattua täydellisen kuvan alle puolivuotiaasta vauvasta söpösti hileinen joulupallo kädessä, suu tonttumaisessa hymyssä kyttilänvalossa, oikeassa asennossa juuri sillä sekunnilla, kun suusta ei tipu kuolaa, huomaat, että kuva on tärähtänyt. Siinä mitataan niitä kuuluisia kärsivällisyysamppeereja. 

Vihdoin kamerassa on kuva. Vauva ei hymyile eikä joulupallo ole kädessä. Pari kynttilää on sammunut, mutta kuolaläikkä on piilossa joulupallon alla ja vauvan vaatteet ovat vielä täydelliset. Olet voittaja. Tai oikeastaan olet voittaja vasta kun vauvan suu on kaavittu puhtaaksi kultahileistä ja kimallenauhoista. Toisena maalissa. Nimittäin vauva ehtii aina ensimmäisenä.
Tai Irmeli-serkku jonka kortissa on viisi hymyilevää joulupallovauvaa täydellisessä rivissä pituusjärjestyksessä. Yksi on selkeästi puettu poroksi. Ne on varmaankin photoshopattu.

Niin se vain menee. Kun koen onnistumisen iloa onnistuneesta kestovaippailusta, joku kertoo tekevänsä itse myös kestokosteuspyyhkeitä. Kun hehkutan itselleni itsetehtyä päärynäsosetta, luen netistä jonkun kasvattavan ne päärynätkin itse. Toiset suorittavat vauvansa etuajassa lääketieteelliseen, minä suoritan vauvani joulukorttikuvaan, mutta se saa kyllä riittää. 
Minun ikkunalaudallani ei ole tilaa päärynöille emmekä me edes käytä kosteuspyyhkeitä. 

Tosissaan kun tätä ajattelee, ei äidit varmastikaan koe oikeasti suorittavansa yhtään mitään. Ainakaan tosissaan. Paitsi itselleen. Ja Irmeli-serkulle. 




tiistai 12. marraskuuta 2013

Undercover Baby

Olen saanut palautetta Koison kuvien julkaisemisesta blogissani. Hurjimmat valitukset koskevat myös Facebookkia. Niitä kuulen iltaisin sängyssä vasemmalta puoleltani.
Asia on nyt kovin tapetilla mediassa. Tämä kammottava lasten yksityisyyden loukkaaminen ja kasvojen julkistaminen.

Olen vakaasti sitä mieltä, että sosiaalinen media on tulevaisuutta eikä siinä ole mitään ihmeellistä. En millään jaksa uskoa että ensinnäkään kouluikäisenä lapseni koulukaverit tunnistavat vauvakoisoa vaikka jostain kumman syystä sattuisivat blogiini törmäämään. Vaikka tunnistaisivatkin niin mitä sitten? On heistä itsestäänkin todennäköisesti vauvakuvia sosiaalisessa mediassa. Koska se on TULEVAISUUS!

Yksi erittäin hyvä peruste tietenkin pitää lapsi teräskuplassa on fraasi "Mitä nettiin laitat, ikinä et sitä saa pois!".
Onhan se kamala ajatus julkaista lapsesta jotain mitä ei koskaan saa pois. Mutta ei sitä kuvaa saa pois myöskään hiekkalaatikolla muiden lasten ja vanhempien verkkokalvoilta. Eikä uimahallista. Entäs kauppakeskusten valvontakamerat? Miksi ylipäätään tehdä lapsia jos ne pitäisi saada jostain pois?
Jos real life ei tarvitse piilottaa lastaan, miksi sitten sosiaalisessa mediassa siitä tehdään kauhea ongelma?

Suoraan sanoen minulla on suurempiakin ongelmia. Esimerkiksi se, kun lääkärissä lasta huudetaan nimellä! Jokuhan saattaa laittaa nimen korvan taakse, yhdistää kasvot ja levittää koko maailmalle että meidän Koiso oli tänään päivystyksessä eriparisten varpaiden vuoksi.

Lapsihan ei voi itse päättää mitä nettiin julkaisee. Ei niin. Lapsi ei voi myöskään itse päättää ettei äiti kanna tätä tarjoustalossa paperipussi päässä.
Lapsi ei voi myöskään kieltäytyä paperiversiovalokuvista. Kun koulukuvat laitetaan jakoon koko suvun Anneleille ja Irmeleille, voi olla tasan varma että niitä ei yksityisyydestään tarkka Koiso 18vuotta enää saa takaisin 60 luvun mahonkikirjahyllystä.

Älkää ymmärtäkö väärin. En minä ihan sokeana tähän lähtenyt. Koska mieheni on valokuvausalalla, on hän erittäin pedantti kaikesta valokuvaukseen liittyvästä. Niimpä olin joutunut pienen pakon edessä Koison syntyessä sopimaan ettei Facebookkiin saa laittaa uudesta pienokaisestamme kasvokuvia. Juurikin siksi että mieheni oli huolissaan niiden päätymisestä Etelä-korean valtionvarainministeriön lastenhoitohuoneen seinälle. Niimpä 14.6.2013 Facebookkiin ilmestyi kapalosta pilkistävät varpaat.

Sovimme pyhästi että yhtäkään kuvaa ei tule Facebookkiin vauvastamme. Jos joku hänet haluaisi nähdä, saisi tulla katsomaan.

Kun palasimme laitokselta kotiin, avasin Facebookin. Ensimmäisenä Facebook-uutisena näytölleni hypähti ruudunkokoinen kasvokuva lapsestani. Anoppi. Niimpätietysti. Tästä täytyy siis keskustella. Mieheni teki samana iltana selväksi, että tämän lapsen yksityisyys on varjeltava asia eikä kuvia saa julkaista. Paitsi kokeintaan varpaista.

Seuraavana päivänä Facebookin etusivuilla oli erittäin tutunnäköiset silmät. Samanlaiset tapittivat minua rinnoillani. Toinen mummo vauhdissa! Tästäkin täytyi keskustella.

Seuraavalla viikolla seurasi lisää yllätyksiä yksityisyyden suojassa. Koisoni oli ilmestynyt ystäväni Facebookkiin, josta äitini oli jakanut sen omille sivuilleen. Lapsen pitäminen pois Facebookista tuntui mahdottomalta tehtävältä. Minulle satoi puheluita; "eikö edes kaukaa? Entäs jos silmät ovat kiinni? Selkäpuolelta?"
Haistoin myös pienimuotoisen ristiriidan kun ristiäisilmoitus kuvineen oli Etelä-Suomen sanomissa jonka levikki kuitenkin lähentelee sataatuhatta. Minulla on 300 Facebook-kaveria.

Eli toisinsanoen on täysin hyväksyttävää julkaista vauvan kuva aamulehdessä jonka näkee kymmenet tuhannet vieraat mutta kuvan jakaminen 300 jollaintavalla tutun ihmisen kanssa on eettisesti väärin.

Haistan palaneen käryä. Nimittäin kärvähtäneiden hermojeni.

Saan jatkuvasti selitellä jokapuolelle, miksi lapseni ei näy missään ja Facebookkini on samanlainen kuin ennen suurta elämäni mullistavaa tapahtumaa. Niimpä pikkuhiljaa aloin tulla siihen tulokseen, että mieheni on väärässä. Vetosin hänellä olevan vanhanaikaiset mielipiteet joiden vuoksi lapsemme päätyy kasvamaan henkisessä tynnyrissä ja lopulta otin käyttöön aviollisen yhteishuoltajuuskortin. Kerroin, että yhteishuoltajuuden nojalla myös minulla on oikeuksia. Saatoin hieman vääristellä lakeja sun muita asetuksia mutta mitäs pienistä. Minä haluan pysyä ajan hermoilla. Eihän miehenikään lue paperilehtiä, saati kuvaa filmikameralla tai googlaa tietokirjojen avulla joten naurettavat vanhanaikaiset yksityisyydensuojahöpinät joutavat historiaan.

Koisomme löytyy nykyisin Facebookista. Samoin tästä blogista. Aina siihen asti että hän on tunnistettava. Tai ainakin niin lupasin avipuoliskolleni. En vielä tiedä tunnistavuuden määritelmää. Lupasin kuitenkin, etten julkista uimapukukuvia enkä varsinkaan nakukuvia. Tämä on tietenkin ihan perusteltua. Miehen suusta harvemmin mitään perusteluja kuulee joten ne harvat on hyvä toteuttaa.


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Uusia juttuja

Elämästäni ennen Koisoa tuntuu olevan ikuisuus. Mitä minä silloin oikein tein? Saatoin ainakin käydä kenkäkaupoissa hieman useammin. Käyn minä yhä lapseni kanssa kenkäkaupoissa mutta se on huomattavasti hankaloitunut, nimittäin jos on mieheni mieli ahdas kenkien suhteen, niin on kenkäkauppojen käytävätkin kaposeksi kaventuneet. Eräänkin kerran olen vaunuja työntäessä hyllyjen välissä onnistunut tyhjentämään kiilakorkokenkähyllyn koosta 36-42 lattialle ja menettänyt hermoni kyykkiessä kenkiä sieltä täältä takaisin hyllyille. Olen myös siirtynyt koosta 36 kokoon 16. Harmikseni vauvojen kenkämarkkinat ovat suomessa vielä yllättävän pienet.



Arkeeni on kuitenkin tullut uusia kuvioita. Eräs iltapäivä löysin itseni aivan vieraasta kaupungista, varsin hämärissä olosuhteissa. Istuin suuren olohuoneen lattialla ja pidin sylissäni limittäin kahta alle 5kk ikäistä vauvaa. Toista syötin tuttipullosta yhdellä kädellä ja toista yritin samaan aikaan imettää korvia särkevän huudon säestämänä. Hetkeä aiemmin olin hätäpäissäni räjäyttänyt korvikemaitopurkin pitkin vieraan keittiön seiniä. Luulin, että tölkki pitää repäistä auki voimalla mutta ilmeisesti vähempikin olisi riittänyt. Hämmästyin siitä, ettei kaikki säilytäkkään tiskirättejä mikron päällä.

Huuto vaimeni vauvojen kylläisyyden myötä. Lattialla istuessani tunsin että minua tuijotetaan. Nostin katseeni ja sohvalla minua katseli rivissä 4 silmäparia. Kaksi kaljua ja kaksi karvaista. En uskaltanut silmääni räpäyttää. Harvemmin luontokappaleet ovat onnistuneet katsomaan minua pitkin nenänvartta. Tunsin alemmuutta minua ylempänä tarkkailevia otuksia kohtaan.
Onneksi kuitenkin pian kävi ovi ja sisään pyyhälsi sekaan muutama leikki-ikäinen kaveri jotka esittelivät pienet sohvanvartijat perheen kiinanharjakoiriksi. Siellä minä vietin aikaani neljän alle kouluikäisen lapsen vahtina ja se oli oikein hauskaa! En tosin enää toivo kaksosia. En myöskään olisi selvinnyt ilman 5-vuotiasta pikkuapulaista, joka käveli perässäni pyyhkimässä lattialta molempien vauvojen puklut. Ja kyyneleet.

Seuraavalla viikolla ohjelmassa oli seurustelua ystävien kesken. Kuusi äitiä ja kuusi vauvaa. Kun monta samanikäistä vauvaa laitetaan samalle leikkimatolle, sitä väkisinkin miettii, onko juuri minun vauvani normaali. Edellisillä tapaamisilla huomasin vauvani olevan vanhin ja pienin. Tämän pistin kuitenkin ennenaikaisuuden piikkiin enkä menettänyt kuin yhdet yöunet. Korkeintaan kahdet.
Nyt  silmiini pisti kaikkien muiden vauvojen tempperamentit. Ne itkivät. Minun ei. Muistelin koska viimeksi vauvani olisi itkenyt ja huomasin  siitä olevan vähintään 3 päivää. Onko vauvallani ehkä kehitysviive tai kommunikaatiohäiriö, kun hän ei tajua huutaa tai olla tyytymätön? Raskausaikana söin vahingossa pastöroimatonta parmesaanijuustoa. Kirotut italialaiset kokit.
Sanoin ajatukseni ääneen. Minun pitäisi kuulemma olla tyytyväinen tyytyväisestä vauvastani. Selvä. Olen tyytyväinen... Hetken.
Kotimatkalla kuuntelin suoraa huutoa aina Keravalta Mäntsälään ja totesin Koisoni olevan sittenkin varsin normaali. Ja voisi ehkä huutaa vähän hiljempaa, siinä metelissä olin eksyä suoralta moottoritiellä kääntyessäni levähdysrampille.

Myös ensimmäinen isänpäivä on nyt koittanut. Arvatkaa mitä en ainakaan tehnyt ennen Koisoa? Askarrellut. Ja nyt muistan miksi. Nimittäin minä vihaan askartelua.
Koska minulla on nyt lapsi, on tehtävä pieniä joustoja muuallekkin kuin housujen vyötäröön joten googlasin taikataikinan ohjeen ja korkealentoisesti päätin tehdä siitä uudelle isille kynätelineen.Sellaisen johon on painettu Koisoni pitkät varpaanjäljet. Tai pitäisi olla.

Kaikki meni hyvin, kunnes otin taikinat uunista ja yritin liimata kohonneita epätasaisia sekä erikokoisia palasia yhteen. Liimaa oli jokapuolella. Yritin leikata palasia sopivamman kokoisiksi mutta ne halkeilivat. Pellillä oli puoli litraa liimaa ja neljä jalanjälkimyttyä sotkuisessa kasassa. Hiusteni latvat liimautuivat viereiseen verhoon.
Oli pakko huutaa mies apuun ja valehdella että piti tehdä papalle tällainen ja nyt tarvitsisi hieman apua. Mies yritti pidätellä naurunsekaista järkytystään nähdessään minut askartelemassa. Minun kätteni työt ovat meillä harvinaislaatuista hupia.

Hän totesi haudanvakavalla äänellä ; "ei tätä kyllä voi pelastaa". Kehui hyväksi ideaksi ja teki samana iltana papalle uuden. Paljon hienomman. Tajuamatta että sen lahjan piti olla hänelle. Tuli aika kiire isänpäivälahjakauppaan. Ja askartelua en muuten harjoita enää ikinä.

Tiedättekö mitä tulee 3 ruokalajin isänpäiväillallisen valmistamisesta viidelle vauva kantoliinassa? En minäkään. Se selviää tänään, mutta veikkaan että valtaisa sotku ja ravintolalasku.

Koison syntymän jälkeen useassa päivässä on ollut huolensekainen kauhu, katastrofin ainekset, tai itse katastrofi. Mutta jokaisena iltana mennessäni nukkumaan, hiukset puklussa, liimassa tai edellisillan tommaattikastikkeessa toivon huomisen olevan samanlainen. Minun ihana isoposkinen palleroni tuhisee kehdossaan. Sisimmissäni, vaikken aiokkaan askarrella, minä tiedän että niin kauan kuin raavin päästäni kontaktiliimaa, olen juuri siellä missä haluankin olla.