perjantai 30. elokuuta 2013

Tasa-arvoa kerrakseen

Olen aina pyrkinyt avioliitossani siihen nykyaikaiseen järjestykseen, että ei olisi miesten töitä ja naisten töitä. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että miehet tekevät ruokaa, siivoavat, hoitavat lasta ja silittävät. Naiset eivät kuitenkaan tässä järjestelyssä useinkaan tee miesten töitä; vaihda renkaita, ripusta lamppuja eikä varsinkaan avaa viemäreitä. Ainakaan minä en.

Vaikka kuinka olen yrittänyt tasa-arvoistaa perheemme kotityöt edellämainitusti, ei siitä ole tullut kerrassaan mitään. Mies ei esimerkiksi voinut synnyttää. Ja jos hän nyt sen saakin anteeksi tekemällä isyyslomalla maailman parasta pizzaa, on vielä lukuisia naisten töitä joita mies ei vain saa otettua omakseen. Vaikkapa tiskaus. Joskus olen pakottanut hänet tiskaamaan, tai pesemään pyykkiä mutta molempien tulos on suhteellisen onneton. Helpommalla pääsee kun itse tekee. Naisten töihin kuuluu myös vaihtaa kakkavaippa, tyhjentää vaippaämpäri, pitää huolta koko arjen pyörityksestä ja eritoten vauvasta sekä miehestä.

Mutta entäs ne miesten työt? Meillä miesten töitä on perusjutut, kuten renkaiden vaihto, betoniseinän poraaminen ja oikeastaan kaikki jotka voi vahingossa tehdä väärin ja aiheuttaa vaurioita. Tai ainakin niiden pitäisi olla miesten töitä.

Viimetalvena ensilumi tuli hieman yllättäen jo marraskuussa ja tietenkin kesken työpäivän. Minulla oli alla kesärenkaat. Onnistuin luistelemaan niillä puoleen väliin kotimatkaa. Mielessä kävi että ensivuonna todella vien auton korjaamolle jos homma ei hoidu ensimmäisellä varoituksella. Olin vielä päättänyt odotella miehen toimeen tarttumista koska olin luvannut etten enää vie autoa kalliille merkkikorjaamolle koska mies osaa tehdä siihen kaiken itsekin. Edellisellä viikolla olin menettänyt hermoni ja kuskannut luuskani öljyn lisäykseen. Maksoin siitä aikalailla tuplasti sen mitä öljy. Ihan vain koska en löytänyt öljyluukkua ja miehen mielestä jopa naisen täytyy löytää se. Sehän nähtiin. Ei nimittäin täydy jos miehen ei tarvitse löytää tiskiharjaa.

Entäs tuholaistorjunta? Onko se miesten vai naisten työ? Keittiönpöydän maalaus? Meillä ilmeisesti naisten hommia koska remonttireiskan sijaan vauvantulon ja pesänrakennuksen jäljiltä meillä asuu nykyisin remonttiraili. Nyt keittiömme näyttää tältä:







Ihan nätti. Puolisko avasi vain maalipurkin kannen jotta saisin sudittua meille kalusteet. No alla zoomikuva samaisesta keittiöstä.










Viimekesänä keittiöömme tulvi laumoittain muurahaisia. Olin viimesilläni raskaana ja erittäin sitä mieltä että vauvaperheessä ei mikään elävä kipittele pitkin poikin pöytiä ja sokeriastioita. Mies oli vakaasti sitä mieltä että koloja on turha tilkkiä umpeen koska muurahaiset löytävät toisen reitin. Mielestäni taas oli itsestään selvää että jos kolot muurataan umpeen siististi jollain sementillä muurahaiset pysyvät ulkopuolella. Jääräpäinen aviopuoliso oli erimieltä joten muurahaiset tulivat ja menivät omia reittejään. Minä taas eräs kaunis iltayö laskeuduin valtavan rantapalloni kanssa niiden tasolle tapettiliisterin kanssa sekä tilkin reiät umpeen. Lopuksi imuroin eksyneet reikiään etsivät muurahaiset lattialta. Voitonriemuisena menin nukkumaan. Vaikka jälki ei ole kaunis, eipähän asunnossamme ole ylimääräisiä eläimiä ja mikä tärkeintä, pöyhkeä mieheni oli väärässä. Ne lähti. Aamulla keittiö oli tyhjä taapertajista.

3 päivän päästä muurahaiset tulivat sankoin joukoin jääkaapin takaa.

Taulujen ripustaminen on helppoa hommaa mutta luokittelen senkin miesten hommiin. Niimpä meillä mies ripustaa seinille kaiken mitä sinne kuuluu ripustella. Viimeistään silloin kun aion itse naulata naulat betoniseinään lihanuijalla.

Mutta vaikka rakas puolisoni ei hoida naisten hommia, ja edellämainituista päätellen miestenkin hommia vähänlaisesti, ei hän laiska ole. Ainoastaan hieman.. Noh. Valikoiva. Kun nimittäin aioin maalata lapsemme seinälle jonkin kivan maalauksen, sisustuksellisista syistä otti hän pensselin kouraansa todeteni että parempi kai hänen on se hoitaa että tuloksena olisi jotain kivaa lapselle eikä vaaleanpunainen sotkuinen möntti seinässä. (Ei sillä ettei hän arvostaisi taiteellisia lahjojani). Niimpä hän yön pimeinä tunteina maalasi ja suoritti työn. Ei miesten eikä naisten vaan isin työn ja mielestäni se on aika hyvä vaikkei olekaan kotityö. Tässä kuva siitä:



maanantai 19. elokuuta 2013

Kastehommia

Aloin suunnittelemaan ristiäisiä jo raskauden alkuvaiheessa. Halusin, että ne järjestetään mieheni lapsuudenkodissa, kastetilaisuus maalaisromanttisessa idyllissä omenapuiden alla. Halusin kaiken sävy sävyyn, tarjoiluja ja alttarikukkia myöten. Kerrankin juhlat joissa saisin ihan itse päättää kaiken alusta loppuun. Toivoin valkoisten kanojen tepastelevan vieraiden joukossa ja lapsi saisi nimensä kuvan kauniin auringonlaskun taustalla. Paitsi että appivanhemmat eivät omista kanoja. Ja kastetilaisuus oli sovittu klo 13, ei lähelläkään auringonlaskua.

Monta viikkoa olin listannut erilaisia kakkuja leivoksia ja keksejä joita aion tehdä. Ihan itse. Koska onhan se idyllisempää kuin tilata valmiina ja äitiyslomallahan ei muuta olekaan kuin aikaa leipoa ja askarrella rusetteja. Myös sukulaiseni olivat saaneet tästä osansa, pitihän Koison saada uniikki kastemekko ja äitini voileipäkakkubravuurit. 
Mummi siis otti kutimet kouraan ja äiti suunnitteli omia uniikkeja leipomuksiaan. Anoppi ompeli pöytäliinoihin tyllejä ja minä.. No minä järkeilin että leipomiset voi aloittaa aikaisintaan edellisenä päivänä. Eiväthän ne säily. Ja kyllä vuorokaudessa ehtii tehdä muutaman juustokakun, pari kreikkalaista lammaspiirakkaa, täytekakun, bebeleivoksia joissa lukee Koiso ja tietenkin kookospalloja, turkkilaisia lihapullia ja gluteenittomat setit vielä lisäksi. 

Aloitimme Bebe-leivoksista. Vaati noin 100 bebeä jotta sai parikymmentä onnistunutta. Ensimmäiset neljäkymmentä vettyivät ja epämuodostuivat. Toiset 40 jotenkin hävitti kuorrutteensa kakkosjääkapissa joka oli yön aikana käsittämättömästi sammunut. Loput sentään onnistuivat, ehkä siksi ettemme enää edes yrittäneet saada niistä bebejä. Kookosleivokset marsipaanilla ajoi saman asian. Kiitos anopin. Itsellä meni hermo jo ensimmäisen vaaleanpunaisen möntin kanssa.

Juustokakkujen kanssa oli pakko luovuttaa, vaateostokset oli jätetty viimetippaan ja huutava vauva toisessa kädessä hyytelönä oli minun hermoni, ei limekuorrute. Onneksi kummitäti riensi apuun.

Juhlien vastaisena yönä kun klo 2 aikaan mieheni muovaili sokerimassasta munakoisoja, minä tein kakkuun mansikkamarmoria (sekä siivoilin lattialle pudonneita kanamunia) ja anoppi yritti pelastaa bebejä, lupasin että ensikerralla konditoria saa luvan olla yhtä maalaisromanttisen idyllinen. 

Klo 13 pappi soitti ovikelloa. Minä olin puolialasti, anoppi ompeli koison rusettipantaa sekä alttariliinaa, mies sovitteli kärttyisenä päälleen mielestään räikeää pöytäliinoihin sopivaa uutta kauluspaitaa ja appiukko otti vieraita vastaan; esitti hienosti että kaikki on valmista. 

Paria tuntia aikaisemmin päätetty nimi rustattiin papereihin ja vihdoin tilaisuus saatiin alkamaan. Astuessani vasta leikatulle sateen kastelemalle nurmikolle tajusin, miksi piikkikorot eivät sovi omenapuiden alle.
Suurin osa papin puheesta meni ohi, kun kaikki keskittyminen meni pystyssä pysymiseen korkojen upotessa märkään maahan. Onneksi pappi ei puhunut vettenpäällä kävelemisen ihmeestä. Olisin voinut laukoa jotain typerää. Mielessä kävi myös että miksi ihmeessä en laittanut uusiin mokkakenkiini edes suojausta. Nimen sentään kuulin. En ollut kaikessa tohinassa enää varma siitäkään mikä tuli annettua. 

Kaikenkaikkiaan juhlat menivät siis oikein hyvin! Kanoja en saanut, eipä valkoisia olisi myytykään (vihdissä olisi ollut ruskeita 15e kpl mutta kesäkanat kuulemma on  paha ilmiö) mutta onneksi Iimu-koiramme käyskenteli ympäriinsä kuin iso musta maatiaistipu joten se sai luvan riittää.

Juhlat ovat ihania mutta pienellä älykkäällä organisoinnilla olisi voinut selvitä paljon helpommalla. Esimerkiksi nurmikolle olisi pitänyt valaa neliön kokoinen asfaltti.







Loppu hyvin, kaikki hyvin

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Loputtomia huolen häivähdyksiä


Raskausaikana pelkäsin jatkuvasti oikeastaan kaikkea. Listeriasta yksisilmäisyyteen ja kaikkea siltä väliltä. Kaikki ne kuukaudet odotin kuumeisesti, että saisin lapseni maailmaan, jotta voisin olla varma että kaikki on hyvin. Moni sanoi että sitten se pelkääminen vasta alkaakin ja kestäisi lopun elämän. Kissanviikset sanoin minä. Mitä pahaa voisi tapahtua? Minähän vahdin Koisoani kokoajan eikä tarvitse enää juosta äitiyspolilla tarkistuttamassa että vieläkö sydän lyö koska näen itsekin kaiken olevan kunnossa. Olin varma että huolet ovat ohi jahka olen selvinnyt hengissä synnytyksestä.

Niin. Näinhän minä tietysti luulin mutta arvata taas kerran saattaa osuinko edes sinne päin. Se alkoi kun istukka syntyi ja joku sanoi että se on liian iso. Pienen pieni prosentuaalinen mahdollisuus siis vauvan munuaissairauteen. Minun mielessäni prosentuaalinen oli ainakin 50 prosentin mahdollisuus. Lapsi kellastui. Maksasairaus! Vaikka vastasyntyneillä, varsinkin ennenaikaisilla on usein bilirubiini koholla ja se on vaaratonta. Koison varpaat olivat silmiinpistävän pitkät. Marfan syndrooma? Myös lastenlääkäri hälytettiin paikalle koska mielestäni vauva korisi eikä saanut henkeä. Lääkäri totesi että kaikki vauvat röhkivät.

Kun kaikki mahdolliset ja mahdottomat synnynnäiset elinvauriot, vammat ja sairaudet olin tentannut läpi niin lääkäriltä kuin kätilöiltäkin, saatoin huokaista.

Mutta entäs Kätkytkuolema? Sitä ei voi estää. Eikä ennakoida. Paitsi olla nukuttamatta vatsallaan. Mutta voiko syliinkään nukuttaa jos siinä on vatsa rintaani vasten? Keskustelupalstoilla joku sanoi että vatsallaan ei saa nukuttaa koska vauva voi unohtaa hengittää kun menee liian syvään uneen. Pitääkö minun sitten herätellä vauvaani yöllä ettei se mene vahingossa iltaitkujen jälkeen liian syvään uneen kyljelläänkin? Kysyin neuvolalääkäriltä asiaa ja viimein sain tietää miltä tuntuu näyttää vähäjärkiseltä.
Päälle tuli vielä pitkä saarna vauvan unen tarpeesta ja ehdoton kielto törkkiä nukkuvaa vauvaa hereille. Myös tutti ehkäisee kätkytkuolemaa joten olen yrittänyt totuttaa lasta tuttiin, mutta kun ei vain maistu. Eikä puhe hengenpelastajatutista tietenkään mene perille.
Tuhansia tutkimuksia, satoja mielipiteitä, kymmeniä artikkeleita, kaikki yhtä epäselviä.
Perhepeti lisää riskiä, oma sänky lisää riskiä, välimuodot lisäävät riskiä, sohvat vaunut ja sopet lisäävät riskiä. Vaunuihin loikkivia oravia ja kissoja en viitsi enää edes mainita. Niimpä olen todennut että nukkuminen on vauvalle hengenvaarallista. Mutta ei sitä voi hereilläkään pitää. Vaikka mieli kyllä tekisi.

Jos nukkuminen on vaarallista, niin on hereillä oleminenkin. Varsinkin syöminen. Koisoa piti alkuun herätellä syömään 3h välein. Nälkäkuolemaa peläten herätimme uskollisesti hänet, tyrkytimme ruokaa puklaamiseen asti ja senkin jälkeen. Koiso piti usein suuta tiukasti supussa, Tulkitsimme sen syömisvaiston puutteeksi, ei käynyt mielessäkään että hänellä ei ehkä vain ole nälkä. Vasta kun paino oli noussut räjähdysmäisesti yli 300g/vko uskalsimme antaa vauvan olla rauhassa kylläinen.
Mutta nälkäkuolema koputti silti takaraivossa. Entä jos rinnoista ei tule tarpeeksi? Toisaalta, vauva voi kuolla myös liialliseen syömiseen. Tiesittekö että jos vauva juo maitoa liikaa, voi saada munuaisvaurion? Munuaiset kuulemani mukaan kestävät vain tietyn määrän nestettä vuorokaudessa. Jos ei alisyö tai ylensyö, voi ruokaan myös tukehtua, siinä voi olla bakteereja ja sille voi olla allerginen. Näinollen turvallista ei ole syöminenkään. Ei niin missään muodoissa.

Jos listerian ja toksoplasmoosin riskit ovat hälvenneet, on tilalle tullut toiset pöpökammot. Sain kohtauksen kun näin vesirokkoisen lapsen kaupassa. Jos nyt ilmaa pitkin Koisoni saa rokon niin... En tiedä mitä tekisin. Mutta ärsyttää suunnattomasti. Kysyin neuvolasta voiko se tarttua vain jos on samassa kaupassa. Ei kuulemma voi. Melkein näen jo paljailla silmillä kaikki norovirukset ja tuhkarokot mitä tuntuu olevan jokapuolella. Tekisi mieli laittaa Koiso kuplaan. Tyydyn kuitenkin harsoilla peitettyyn vaunuun. Kaupassa puolituttu raotti harsoa. Hyppäsin varmaan metrin ilmaan ja kirkaisin ettei sitä voi avata, lapsi voi saada kuolemantaudin! Tuttu kysyi että mistä se sellaisen saisi? Ennenkuin ajattelin
 mitä olin sanomassa, vastasin että "sinusta tietenkin!".

Liikaa päällä= lämpöhalvaus. Liian vähän päällä= korvatulehduskierre. Liian aikainen hymy=kehitysvamma. Liian myöhäinen hymy= kehitysvamma. Vähäiset kulmakarvat = karvattomuussairaus, mahassa oleva outo läiskä= sisäelinvaurio. Hysterialla ei ole rajaa. Edellinen postaus hysteriasta raskausaikana päättyi järjen voittoon. Tämä ei. Järki ei voita ikinä.




torstai 1. elokuuta 2013

Uusi arki

Jossakin kasvavan mahan ihastelun ja mittanauhan lukemien kasvusta hymyilemisen lomassa on itänyt myös epämiellyttävien asioiden muuttuminen arkipäiväksi. Vielä hetki sitten olisin kavahtanut kauhusta, tai ainakin räjähtänyt atomeiksi jos keittiönpöydällä olisi ollut auki oleva kakkavaippa. Eikä olisi kyllä tullut mieleenkään että joku saattaisi vaihtaa sellaisen minun valkoisen pöytäliinani päällä. Nykyisin se on arjen kiireessä tapahtuva lapsus. Pyrin kyllä vaihtamaan pöytäliinan kun tulee vieraita. Ainakin näin julkisesti.

Kun vauva kakkasi kaaressa sohvan selkänojalle, nauroin katketakseni. Myös pissa miehen silmässä oli erittäin hauskaa. Ainakin minun mielestä. Vauvan myötä eritteistä siellätäällä on tullut osa jokapäiväistä elämää. Tosin hoitajan ammatti saattoi auttaa siihen etten niitä niin kavahtanut ennenkään mutta tyynyliinassa oleva kakka olisi joskus voinut herättää jotain muuta kuin hilpeyttä. 

Irronnut napatynkä jäi useaksi päiväksi lavuaarin reunalle ja se melkein näytti ihan siihen kuuluvalta. Jokapuolella on puklurättejä ja joskus mietin, missä vaiheessa räteistä joilla on pyyhitty oksennusta on tullut puklurättejä joita löytyy käsilaukusta tai mikron päältä. 

Kaiken tämän epähygienian ilmestyessä yhtäkkiä talouteemme, tuntuu turhalta desinfioida joka käytön jälkeen tuttipullot, kerran päivässä tutit ja rintapumput, pestä saippualla kädet vaipanvaihtojen jälkeen ja heittää tutti pesuun jos se putoaa lattialle. Mutta tietty, ennemmin sen pöpön saa keittämättömästä pullosta, kuin kakkavaipasta keittiössä. Niimpä desinfioin kattiloittain kamaa päivittäin, jynssään käsiäni, imuroin imuroimasta päästyäni jotta lattialla ei olisi likaa ja karvoja, vaihdan lakanat joka kerta kun koira hyppää sänkyyn. Ja vaihdan vaipan ajoittain keittiön pöydällä. Koska kakka on luonnollista. Koirankarvat ovat likaa.

Hygienian katoaminen ei ole ainut asia joka vauvan myötä yllätti. Eräs kaunis aamuyö vauva nukkui kainalossani, koska runsaana pulauttelijana ja oksentelijana pieni kohoasento auttaa ja kainalossa sen on saanut nopeiten. Tälläkertaa vain satuin nukkumaan suu auki. heräsin puklun tulviessa suuhuni ja kasvoilleni. vauvan tähtäys oli varsin tarkka. Ennen vauvaa en osannut kuvitella miltä tuntuu kun joku oksentaa suuhuni. Nyt osaan.

Kylmän rauhallsesti syljin puklut rättiin, pyyhin kasvoni ja aloin putsaamaan vauvaa. Joskus muinoin olisin saattanut moisesta vaikka oksentaa takaisin. Tähän kai pätee sama kuin väitteseen "oman vauvan kakka ei haise". Joskin se väite kyllä on väärä. Haisee se. Ja jos joku väittää ettei haise, ei ole koskaan löytänyt kakkavaippaa 50 asteisen auton penkin alta tai avannut kannellista vaippaämpäriä.
.