Riekkujana juhlissa

Kesät täyttyvät useimmiten kaikenlaisista ihanista karkeloista. Suurin haasteeni juhlissa ennen lapsen saamista tai vielä kun Koiso on ollut kaukalovauva on ollut pukeutuminen. Eikä sekään ole valtaisa ongelma ole ollut joten juhlat ovat aina olleet meille itsestäänselvän helppoja.

Pippaloissa aina haasteellista on keksiä lapselle vaatteet joissa on helppo liikkua, jotka ovat kauniita ja mahdollisesti istuisivat myös muun perheen vaatetukseen. Ainakin värien puolesta. Muutamissa viimejuhlissa on Koison mummi ommellut täydellisesti värien puolesta istuvat koltut joissa pystyy istua ja kontata. Tosin harkitsin kyllä, että seuraavissa juhlissa kireä kokovartalokotelomekko saattaisi olla paikallaan. Käsien reikiäkään ei välttämättä tarvitsisi.

Myönnän ihmetelleeni, melkein jopa suht tuomiollisella sävyllä, miten ihmeessä juhlissa, erityisesti häissä pikkuihmisiä ei saada kuriin. Ne karjuvat kirkossa, tai vaihtoehtoisesti vanhemmat joutuvat kuskaamaan lapset ulos. Nämä luonnon ihmeet sotkevat hääjuhlassa, pitävät meteliä ja juoksentelevat ympäriinsä. Rasittavaa. Kyllä jokaisen vanhemman velvollisuus on opettaa lapselle käytöstavat, oli se kuinka pieni ja ymmärtämätön tahansa.

Kunnes menin itse häihin joissa häävieraiden joukossa ei ollut sukulaisia (eli lapsesta haltioituneita mummoja jotka viihdyttivät vuorotellen lasta). 

Pelkästään kirkko oli taiteenlaji sinänsä. Kävin läpi kaikki konstit joiden olin ajatellut toimivan kun jonkun lapsi kitisee ja riekkuu sillon kun ei pitäisi. Eivät auttaneet lelut, äänettömät laulut, hyppyytykset eivätkä kutittelut. Ei syötävä ei juotava. Sorruin jopa lataamaan kännykkääni pelin jolla Koiso voisi leikkiä papin puheen lomassa. Turhaan.

Siirryimme keskenkaiken ulos ja selvisimme siitä osuudesta. Seuraavana vuorossa oli tietysti hääjuhla. Lapsemme oli tyytyväinen tasan sen hetken kun söi. Se kesti 3 minuuttia. Uusin opittu "heitä" sana pääsi käyttöön ja hän heitteli innoissaan vierustovereien päälle omenia, lusikoita ja leluja. Häpesin silmät päästäni. En tokikaan lasta vaan sitä etten kertakaikkiaan saanut pientä ihmisenpoikastani käyttäytymään nätisti ja kunnolla.
Onneksi tässä juhlassa vessat olivat pitkän käytävän varrella. Päästimme täysin villiintyneen Koison juoksemaan pitkää käytävää. Siinä hän kipitti edestakaisin kuin vedettävä hiirilelu. Tämän jälkeen pattereista oli kulunut ainakin yksi prosentti.

Hääjuhlan ajan koetin syöttää ja juottaa Koisoa vuorotellen jotta hän pysyisi tyytyväisenä. Aina kun meno yltyi, annoin hörpyn tai banaanin käteen. Laukku oli täynnä rusinoita, soseita hedelmiä ja muuta naposteltavaa. Illan hämärtyessä hän oksensi pöytään. 

Säikähdin, että olin syöttänyt lapseni halkeamispisteeseen. Laskettuani lopulta mistä kaikesta laukku oli tyhjentynyt, totesin ettei Koisomme ole haljennut. Väliin jääneet päiväunet, suuret ihmismäärät ja liian nopeasti pillillä ryystetty vesilasillinen vain olivat pienelle ihmiselle liikaa.

Ensimmäistä kertaa koskaan, olimme häistä kotona ennen auringonlaskua. Jätimme jälkeemme juhlivan hääväen, omenalla sotketut valkoiset pöytäliinat ja paljon murusia.

Saavuimme kotiin väsyneinä, mutta onnellisina. Hääpari oli saanut toisensa. Me peittelimme sänkyymme ihanan pienen riekkuapinan jonka tukkaan oli kuivunut pala hääkarkkia.

Lupaan ja vannon, etten enää koskaan ilman parempaa tietoa ihmettele, mikseivät vanhemmat saa lapsiaan kuriin juhlissa.