Valokuvauskatastrofi

Valokuvaus.
Ennen Koisoa en ollut järin kiinnostunut kuvauksesta. En, vaikka mieheni on valokuvaaja. Valokuvat olivat minulle yhtä merkityksellinen asia kuin vaikkapa kesäkurpitsa. Kiva että niitä on olemassa mutta ei mitenkään tarpeellisia tai oleellisia.

Synnytyslaitokselta se alkoi. Puhelimeni tulvi viestejä joissa vaadittiin kuvia vastasyntyneestä lapsestani. Räpsin niitä silmät sikkurassa vastasyntynyt toisessa kädessä ja kännykkäkamera toisessa.
Kuvat olivat tärähtäneitä, vinoja yli -ja alivalottuneita. Mutta niin tärkeitä.

Samoihin aikoihin synnyttävät ystäväni miettivät mahat pystyssä ripsien ja hiuksien laittoa synnytykseen, jotta näyttää kuvissa hyvältä. Nyt ymmärrän miksi minulle hymyiltiin kun kerroin ennen synnytystä mieheni lakanneen kynteni... Se oli turhaa, koska eiväthän kynnet näy valokuvissa!

Aiemmin olin erittäin ärsyyntynyt kun puolisoni raahasi järjestelmäkameran jokapuolelle. Kameralaukku näytti kolholta ja sirkusmaiselta, puhumattakaan siitä jatkuvasta odottamisesta.."Oota, tuolla on vihersorsa, mä otan siitä kuvan..." Nykyisin hermostun koska mies unohtaa kameransa kotiin aina kun sitä tarvitsisi. Esim ristiäisissä. Koska meillä ei ristiäisissä ollut kameraa, ei myöskään ollut kuvaa mikä olisi kiva laittaa lehteen 'kastetut' palstalle.

Mieheni mielestä oli mautonta ottaa kuva jälkikäteen joten koko ilmoitus piti hänestä unohtaa. Sanomattakin on selvää, että minä en toimi niin. Eräänä kauniin aurinkoisena päivänä ristiäisten jälkeisellä viikolla otin ensimmäistä kertaa käteeni Canon 600d järjestelmäkameran. Puin vauvalleni päälle kastemekon ja mietin oliko mieheni koskaan opettanut minulle mitään valokuvauksesta. Olihan hän. Valoa piti olla. Avasin ikkunasta sälekaihtimet ja asettelin Koison ikkunan alle Burberry-kankaisen huivin päälle. Kertalaakista tuli hyvä kuva. Lähetin sen lehteen ja se julkaistiin muutaman päivän kuluttua. Tunsin suurta ylpeyttä. Minä ihan itse sain aikaan hyvän kuvan esikoiseni kasteilmoitukseen!
Rinta röyheänä esittelin lehden puolisolleni.
Joka suuttui. Hän pauhasi raivoissaan miten olin saattanut julkaista isossa sanomalehdessä hänen lapsestaan niin amatöörimäisen ja kammottavan kuvan.
Aloin itkemään. Se ei auttanut. Olin kuulemma tuhonnut koko hänen maineensa koska nyt kaikki jotka näkevät ilmoituksen, luulevat että hän on ottanut maailman rumimman kuvan. Hänen mielestään edes lapsemme ei näytä kuvassa itseltään. Minun olisi pitänyt mukamas tietää, että koskaan ei pidä kuvata lasta niin että valo tulee alhaalta ylös. Hänen mielestään kuva muistuttaa enemmän kauhutrillerin mainosta kuin kastekuvaa. Kieltämättä kuva on hieman tumma ja varjoisa.

Tuosta episodista on aikaa puolitoista vuotta ja nyt olen jo oppinut valokuvauksen alkeita. Tiedän mikä merkitys on aukolla, isolla ja suljinajalla. Ymmärrän eri suunnista tulevien valojen merkityksen ja tiedän, ettei kameran omaa salamaa pidä käyttää. Koskaan. Mutta silti saan usein kuvistani kaikkitietävää "etkö sä näe tota rakeisuutta, katso nyt, tuossa on suhinaa" -palautetta. Valokuvaus ei ole ollenkaan niin helppo laji kuin voisi kuvitella. Ja sopusointuinen avioliitto jossa on yhdistetty molempien harrastukset ja työ, se se vasta helppoa ei olekkaan.