Niitä ei tullut eteen myöskään loppuraskaudessa. Nyt olen kuitenkin Koisoni saanut ja päässyt mukaan vauvamarkkinoiden arjen mukavuuksien pyörteisiin. Niitä on jos jonkinlaista. Ihan perusasioita kuten sähkökäyttöinen rintapumppu joka säästää kummasti rannetupintulehduksilta. Tai itkuhälytin. Voi rauhassa tiskata kun vauva nukkuu toisessa huoneessa. Ehdoton lempparini on koliikkikeinu, joka keinuu ja värisee. Kylkimyyryni ei sylin lisäksi muualla viihdy kuin keinussaan joten tavan sitterit lähtivät aika äkkiä tilaa viemästä. Ei väliksi vaikka vanhanaikainen äitini kutsuu sitä sähkötuoliksi.
Erityisesti pidän turvakaukalosta jonka saa kiinnitettyä matkarattaisiin. Muutama kirjoitus takaperin tosin näsäviisaasti ilmoitin että me emme sellaisia tarvitse koska meillä on pakettiauto ja meidän autoomme mahtuu niin rattaat kuin vaunutkin kokonaisina peräkonttiin joten mitään tilaratkaisuja ei tarvita. Mutta kaskun ei se ollutkaan tilaratkaisu. Vauva nukahtaa kaukaloon ajomatkalla ja jos päiväuniaika olisi koittamassa, ei siihen auta vaikka olisi kymmenet Emmaljungat peräkontissa jos kaukalo on Graco.
Koiso heräsi joka kerta kun hänet siirtsi kaukalosta vaunuihin/rattaisiin eikä missään tapauksessa nukahtanut uudelleen ilman rintaa. Joten yhteensopivien vehkeiden hankkiminen vähensi huomattavasti takakontissa kyykyssä uneen imetystä kun tarkoituksena on käydä esim markkinoilla tai jossain muualla pakollisissa menoissa vauvan ollessa nokkaunilla.
Vaikka lapsiperheille on paljon hyödykkeitä, löytyy sitäkin enemmän tyhjiä lupauksia. Ensimmäisenä tulee mieleen yhdellä kädellä kokoon taitettavat rattaat. Yeah right. Hirveän kaunis ajatus, että vauva kainalossa saisit vasemmalla kädellä rattaat kasaan ja takakonttiin. Pitää painaa kahvan yläpuolella olevasta napista samaan aikaan kun painaa kämmenellä alapuolelta ja vielä onnistua ranne korkkiruuvilla painamaan hököttimet kasaan. Kyllä siihen kaksi kättä tarvitaan. Vähintään.
Niimpä olen kyllästynyt edes yrittämään ja lataan rattaat peräkonttiin kokonaisina. Jos tätä lukiessasi tunnet vahingonilon kourahduksen siitä että omistat tuollaiset rehelliset yhdenkäden ihmeet, vinkkaathan minullekkin, että mikä merkki on kyseessä.
Kaikkein suurin pettymys lupauksiltaan ja suosituksiltaan on silti ehdottomasti olleet kietaisubodit. Vielä pahempana versiona nepparikietaisubodit. Niitähän suositellaan esikoislasten vanhemmille, varsinkin isille. Kun on vaan niin helppo avata bodi ja kietoa se vauvan päälle. Ei tarvitse pujottaa päätä ahtaasta aukosta (siinä ahtaassa aukossa on muuten napit levennyksiä varten jos kietaisubodifanaatikot eivät ole huomanneet..). Mutta oletteko laskeneet montako nepparia sellaisessa on? 10 nepparia! Eikä mitään logiikkaa mikä tulee minnekkin. Tämmöisen sekasotkun päällepukemiseen menee triplasti se aika kuin normaalin bodin ja vauva turhautuu taatusti varmemmin kun äiti raapii päätä ja yrittää selvittää nepparilabyrinttia. Kun viimein vaate on päällä, jää yksi neppari vapaaksi ja koko homma alkaa alusta.
Naruversiot taas itselläni päättyvät sieltä täältä solmittujen umpisolmussa olevien narujen auki saksimiseen. Jos haluaa oikeasti helposti puettavan vaatteen, suosittelen ohutta unipussia.
Oma lukunsa on yleisesti tiedetyt turhakkeet jotka lapsiperheissä muuttuvat hyödykkeiksi. Esim munakello. Kuinka monta kanamunaa olenkaan polttanut pohjaan ilman munakelloa, unohtuessani imettämään tai katsomaan silmät sikkurassa ostos-tv:tä. Miksei näitä markkinoida niille ketkä niitä eniten tarvitsevat? Imetysdementikot.
Vauva-arjessa ei ole väliä onko hyödyke turhake, kunhan se toimii. Olenkin päättänyt hankkia kotiimme kaiken minkä luulen olevan merkittäväksi hyödyksi perhe-elämällemme ja hankkiudun eroon raivostuttavista hyödykkeistä joista ei kertakaikkiaan ole muuta kuin pettymystä ja pahaa mieltä. Esimerkiksi huomenna aion kantaa roskikseen jok'ikisen bodin joka sisältää enemmän kuin 5 nepparia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti