Heinäkuun Hellemasut

Tasamailleen vuosi sitten tikkuuni ilmestyi kaksi viivaa. Tarkemmin, kymmeneen tikkuun kaksikymmentä viivaa. Klikatessani facebookissa itseni sisään odottavien äitien ryhmään, en vielä tiennyt kuinka tärkeäksi osaksi elämää se tulisi muodostumaan. Raskauden edetessä ryhmässä oli jo 150 odottavaa mammaa. 150 heinäkuun hellemasua.

Olemme jakaneet vuoden aikana yhdessä likimain kaiken. Elämän ilot ja surut. Suuret onnen ja onnettomuuden hetket. Seksielämän, karvat sekä parisuhdeongelmat. Käsittelemättä eivät ole jääneet yläpäät ei alapäät eikä peräpäätkään. Mistään muualta en olisi tohtinut kysyä voiko vauva liiskaantua jos käytän liian kireitä farkkuja tai voiko lattialle pudonneesta haarukasta saada toksoplasmoosin, ehkä myös botulismin? Voiko seksistä saada vauvan tappavan b-streptokokin? 

Päivittäin palsta täyttyi kysymyksistä, vastauksista, neuvoista, naurusta ja itkusta. Haukuimme hormonipäissämme miehemme, koiramme, talomme, naapurimme ja lattialämmityksemme. Haukumme edelleen. 

Mahoja ihasteltiin, itkettiin, naurettiin ja verrattiin raskausaikana ja verrataan raskauden jälkeenkin sivupalstalla "hellemahojen hävitys". Mittailemme toistemme lerppuja tuntien yhteenkuuluvuutta.

Sana vertaistuki on vuoden aikana saanut uuden merkityksen. Se ei ole yksistään sitä että kerromme raskauden etenemisestä ja lohdutetaan raskausarpien lopullisuudesta. Se on myös ensisynnyttäjille totuuden torvisoittokunta. Mistä muualta ensisynnyttäjä saisi tietää että alapäähän voi tulla suonikohjuja ellei ehta hellemaha sitä kertoisi? Tai voisiko kukaan muu lohduttaa raskauskiloja itkevää tulevaa äitiä kuin joku jolla on 15kg enemmän? Ja vastapainoksi 4 lapsen äiti joka kertoo päässeensä eroon yhteensä 60 raskauskilosta?

Hellemahojen myötä olen oppinut, että parhaiten lapsiin ja raskauteen liittyvistä asioista tietää toinen äiti. Lapseton neuvolantäti ei osannut arvata mistä johtui kammottavat sisäreisien vihlomiset ja epäili luulotautia. Äidit tiesivät jo puolesta lauseesta että siellä ei kiusaa jakomielitauti, siellä kiusaa liitoskipu! 

Kotona kotityöt jäivät tekemättä kun jännitimme toistemme synnytyksiä. Nukkumaan ei malttanut mennä kun joku postasi supistusten väliä ja kertoi lähtevänsä kohta ponnistamaan. Myös kun jollain meni vedet liian aikaisin, pelko toisen puolesta oli sydäntäraastavan aito.

Laitoksella ollessani synnyttämässä naputin oksitosiinitipassa palstalle, kauanko vielä pitäisi kärvistellä sillä tiesin, että sieltä ei tule ympäripyöreitä vastauksia. Toisin kuin lääkäriltä joka nyt ei tiennyt mistään mitään verrattuna 150 äitiin joista puolet olivat jo jossain vaiheessa elämää lapsen pullauttaneet ulos sieltä mistä sen ei ikinä uskoisi mahtuvan. 

Synnytyksen jälkeen minun järkeni ääni ei ollut  lastenhoitaja, ei kätilö eikä edes lastenlääkäri. Minun järkeni oli Hellemaha. Luojalle kiitos älypuhelimista joihin saa ladattua ympärivuorokautisen tietotoimiston. Google jäi kakkoseksi. Annanko lisämaitoa? Mikä on jälkisupistus? Milloin kannattaa lähteä kotiin? Miksi vauva ei osaa imeä? Ja tärkein... Jääkö SE sellaiseksi?

Joku miettii kuitenkin tätä lukiessa että jääkö se... Ei jää. 150 äitiä sen sanoi. 

Olin aina kuvitellut, että jos mieheni joskus mustasukkaiseksi tulee, se on kuntosalin personaltrainer jolla on kiiltävät valtaisat hauikset, tai ehkä uimarannan uimavalvoja punaisissa märissä shorteissa. Saattaisi olla myös ex-poikaystävä joka olisi lukenut itsensä aivokirurgiksi tai mahdollisesti Ridge Forrester. Mutta ei. Se on puolitoista sataa pallomahaa jotka hengaavat , ruokapöydässä, leffailloissa automatkoilla ja aviovuoteessamme. Saatan kuulostaa sosiaalisesta mediasta riippuvaiselta. Mutta se ei haittaa. Sekin on kuulemma normaalia!

Koisomme ollessa kovin itkuinen ja kiukkuinen, olin viemässä häntä jo päivystykseen. Mieheni sanoi, että kysäseppäs ensin niiltä tyhjentyneiltä mahoilta että voisiko se olla jotain muuta kuin sairaus. Silloin tiesin ystävieni tulleen hyväksytyksi. (Lähdimme kuitenkin sairaalaan ja diagnoosina oli tiheänimun kausi. Aivan niinkuin mahat olivat kertoneet jo ennenkuin olimme lääkäriä nähneetkään).

Palsta on tuonut minulle monet mielenrauhat (kuten silloin kun pelkäsin vauvani saaneen superpöpön koskiessani koirankakkaan ulkona ja sen jälkeen nostin vauvan vaunuista) mutta myös monta hysteriaa. Toisten hysteria on nimittäin tarttuvaa. Olisin ehkä voinut jättää lukematta osan niistä raskaudenajan komplikaatioista tai peloista joita muut kertoivat. Nykyisin nimittäin myös minä pelkään vaunuihin pomppivia tappavia jäykkäkouristusoravia.

Te ihanat ihanat mahat. Sanat ei riitä kertomaan kuinka arvokkaita te olette joten turvaudun ajatuksiin. Kyllä äidit tietävät.