Jo joutui armas aika

Kyllä se nyt siltä näyttää, että syksy on tullut. Enkä muuten pidä siitä alkuunkaan. Syksy tietää kylmää, märkää, sotkua ja kuraa.

Lehdet tippuvat puista ja pitää haravoida. Toisaalta, haravoimme viimesyksyn lehdet kesäkuussa.

Syksy tietää erinnäisiä taisteluita pukemisessa. Miten ihmeessä saa reilu 1 vuotiaalla pysymään esimerkiksi hanskat kädessä? Sellaiset hanskat vieläpä joilla saa lapion käteen. Lapseni raivostuu tönkistä toppahanskoista joilla ei pysty tarttumaan. Ohuemmat lapaset taas lentävät kaaressa lätäkköön.

Entäs kengät? Kumisaappaat olisivat erittäin pop mutta ihan oikeasti, pysyykö ne todella jollain lapsella jalassa? Meillä ne lentävät kaaressa ilmaan jalkalenkeistä huolimatta. En kertakaikkiaan usko kumppareihin. Ihmiset ostavat niitä koska kuuluuhan lapsella olla kumisaappaat. Aikuisellakin on. Paitsi että minulla ei ole. Eikä tule. Niiden on pakko olla yhtä suuri markkinahuijaus kuin Fennovoiman ydinvoimala.

Aikana ennen lapsia, minun syksyyni kuului olennaisena osana kynttilät ja virkkuukoukku. Tässä elämäntilanteessa kuitenkaan en pidä kynttilöitä järin turvallisina. Ajattelen oikeastaan että niiden ainoa oikea paikka on keittiön korkeimman kaapin pimein nurkka. Välillä Koisoni nukahdettua uskallan kuitenkin sytyttää muutaman. Ja pelkään henkemme edestä.
Myös virkkuukoukku on jäänyt tarpeettomaksi. Kerran kokeilin mutta selkästi myös Koiso on käsityöihmisiä ja kiinnostunut lankakeristä. Minä kuitenkaan en ole valmis yhdessä virkkaamiseen.

Niimpä syksyyn on löydettävä uusia speksejä. En vielä tiedä mitä ne ovat mutta luulen että niihin kuuluu olennaisena osana hiekka, märät lehdet ja äidin värisyttävä hiekkalaatikkokylmyys. Tunnelman luojaksi täytynee ostaa jokin termosmuki. Ehkä keittiöön kirkkaampi hehkulamppu pimeden iltojen iloksi. Jokatapauksessa syksy on nyt toivotettu pitkin hampain tervetulleeksi ja kesän odotus voi alkaa.