keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Lapsi tuli -luovuin koirasta.

Oliko lapsemme allerginen? Ei. Oliko koira agressiivinen lapselle? Ei. Me emme vain jaksaneet.

Näin siinä nyt vain kävi. Annoimme 6vuotiaan Lapinkoiramme pois. Iines ehti olla meillä avioliittomme alkuajoista asti. Se oli osa perhettä. Raskausaikana yksi suurimmista peloistani oli "entäs jo vauva on allerginen koiralle?" Koska olin taipuvainen pelkäämään etukäteen kaikkea mahdollista ja mahdotonta, olin jo googlannut allergioiden siedättämisestä sekä lapsen koira-allergian ehkäisystä ruokavaliolla maha-aikana.

Pieneen mieleeni ei mitenkään mahtunut ajatus, että me saattaisimme olla lapsen syntymän jälkeen se koirapalstojen pohjasakka. Perhe jossa yksi perheenjäsen syrjäytyy ja se annetaan pois. Mutta elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan.

Kaikki alkoi mennä päin seiniä koiran suhteen jo heti alkumetreillä. Pienen vauvan kanssa ei päässyt metsälenkeille joita aiemmin olimme harrastaneet. Muutaman kerran pistin vauvan kantoliinaan mutta kömpiminen metsässä 2.5kg käärö sidottuna rintojen väliin ei tuntunut hyvältä. Lapsemme ei viihtynyt ollenkaan vaunuissa eikä häntä ensimmäiseen 3kuukauteen voinut vaunuihin edes laittaa koska refluksin vuoksi koko vatsansisältö tyhjeni samantien kun vauva laskettiin makuuasentoon. Puolisoni teki pitkää päivää töissä ja koulussa eikä ehtinyt pitää edes isyyslomaa. Hänestä ei ollut apua koiran ulkoilutuksessa. Iines alkoi osoittamaan mieltä lyhentyneistä lenkeistä vaikka ulos pääsikin senverran että tarpeet sai hoidettua. Pikkuliruja alkoi löytyä Koison lelujen päältä. Koira jopa avasi kiinni olevan lastenhuoneen oven ja kävi siellä pissalla jos emme olleet kotona. Vaikka olisi juuri käytetty ulkona. 

Koison kasvaessa hän viihtyi vaunuissa aina vain vähemmän ja vähemmän. Lenkit koiran kanssa olivat tuskaisen rasittavia, satoi tai paistoi. Lapsi riekkui vaunuissa tai pyristeli selässä kantoliinassa. Kolme kertaa päivässä. Aamut alkoivat ahdistamaan. Kotoa lähteminen alkoi ahdistamaan. Koiranpissaisia mattoja kertyi ulkovarastoon. Tiedättekö vaikka kuinka tiedän että koira osoittaa mieltään muuttuneeseen elämäntilanteeseen, olin suunnattoman ärsyyntynyt kun ennen kauppaan lähtöä käytän koiran, olen 30min kaupassa ja kotiintullessa koira on pissannut lapseni lenkkariin!

Kun koira on otettu, siihen pitää sitoutua. Me otimme koiran puolisoni kanssa yhdessä. Hoidimme sitä 6 vuotta yhdessä. Mutta elämäntilanne muuttui ja aika alkoi valumaan sormien välistä. Ruuhkavuodet painoivat päälle ja koira jäi jalkoihin. En mitenkän selvitynyt enää yksin sen hoidosta. Koira ei saanut meillä enää tarpeeksi rapsutuksia eikä liikuntaa. Koulutuksesta puhumattakaan. 

Iines pääsi facebookin kautta löytyneeseen perheeseen joka asuu metsän keskellä korvessa villieläinten ympäröimänä. Saipa hän myös poikaystävänkin. Koiralla on nyt koti jossa sitä arvostetaan ja rakastetaan. Tämä oli parempi tehdä nyt kun Koiso ei vielä jäänyt kovin paljoa ikävöimään ja unohtaa nopeasti. Toivon totisesti että Iineskin sopeutuu uuteen kotiinsa. 

Joskus käy niin että omat voimavarat on tunnistettava ja on lakattava yrittämästä superäitiyttä. Jokainen määrittelee itse missä kohtaa tavalliset voimat muuttuvat supervoimiksi ja kuinka kauas supervoimat kantavat. Meidän on helpompi hengittää eikä enää ole syyllinen olo siitä ettei riitä eikä pysty antamaan tarpeeksi. 

30 kommenttia:

  1. Sama täällä. Ahdistaa, itkettää, surettaa. Edessä on uuden kodin. Etsintä omalle rakkaalle. Ei vain rahkeet riitä ja jatkuvasti syyllisyys nakertaa. Silti tuntuu että petän tuon koiran. Ja kuitenkin haluan sille jotakin parempaa kun mitä itse pystyn tarjoamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :/ voi sentään. Monet itkut mekin itkettiin mut tää oli paras ratkasu kaikille. toivottavasti löydätte uuden kodin jos siihen ratkasuun päädytte <3

      Poista
  2. Ei oo paha. Monille vaan tulee syyllinen olo koska etenkin netissä on helppo syyllistää tai luoda mielikuvia että eläimen ja lapsen kanssa on helppoa. Joillakin on mutta se riippuu monesta asiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä, syyllisyys kalvaa mutta parempi näin. Toisilla onkin helppoa koirien kanssa, meillä lapsen luonteen ja koiran tarpeiden vuoksi ei :/

      Poista
  3. Meidänkin koirat on mun porukoilla nykyisin, meillä oikeestaan vaan silloin kun porukat on ulkomailla tai muuten reissussa tai joskus "päivähoidossa" jos heillä on pitkät päivät töissä. Huono omatunto, mutta ei vain kaksi koiraa ja kaksi lasta, kolmet portaat eikä hissiä, ole kovin hyvä yhdistelmä.. Onneksi sentään pääsivät mun porukoille, ja asuuvat kilometrin päässä meistä. Porukat lenkittää niitä paljon enemmän ja saavan siellä enemmän huomiota, parempi niiden on siellä olla. Ja toki saan nähdä niitä aina kun haluan, ja saan ne meille aina kun haluan. Että sinänsä tosi hyvä tilanne :) Ja ennen lapsiakin koirat saattoi olla mun porukoilla jonkin verran, koska mun äitillä oli niitä ikävä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 ihana että teilä asia ratkesi noin, pääsette näkemään koiraa ja tiiätte et sillä on hyvä olla :)

      Poista
  4. Teit juuri niinkuin vastuullinen koiranomistaja tekeekin. Eli jos tietää ettei koiralla ole hyvä olla enää, niin etsii sille kodin jossa sillä on hyvä olla. Ei voi syyllistää toista sillä perusteella, että kyllä nyt yhden lapsen kanssa pystyy koiran hoitamaan. Mutta koirat ovat erilaisia ja tilanteet ovat erilaisia.
    Meillä oli myös lapinkoira, kuvasta päätellen samannäköinen kuin teillä. Olin juoksennellut lähes kaiket vapaa-ajat sen kanssa pitkin metsiä ja mantuja. Mutta kun sitten tuli lapsi perheeseen, ei tietenkään voinut jatkaa samallatavalla. Ja koirahan ei ymmärrä sitä. Meillä oli se etu, että koira pystyi olemaan pihamaalla vapaana, mutta kyllä siitä näki että se kärsi tilanteesta. Ei tehnyt mitään tuhmuuksia, mutta ne raskaat huokaukset ja syyllistävät katseet... Me emme antaneet koiraa kuitenkaan pois, koska se oli jo niin vanha eikä varmasti olisi sopeutunut enää kenenkään muun koiraksi. Vaikka koira on kuollut jo pari vuotta sitten, vieläkin tunnen itse syyllisyyttä siitä ettei minulla ollut silloin aikaa sille enempää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 kiva kun kerroit teidän tarinan. Turha kantaa syylisyyttä, pahaanne varmasti teitte tekin :)

      Poista
  5. Periaatteessa mun näin koiraharrastajana pitäis olla sitä mieltä, että kaikki koirasta luopuvat on huonoja ihmisiä jne. (Oon joutunu itekin tekemään sen päätöksen kerran, vaikka tilanne oli aika erilainen.) Uskon kuitenkin siihen, että noissa tilanteissa on ajateltava myös koiran parasta, vaikka kynnys luopumiseen on suuri. Näin te teitte ja nyt sillä on parempi olla. Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 kiitos. Musta tuntui että kun huolehdin koiran tarpeet niin että koira sai tarpeeksi liikuntaa ja tarpeeksi huomiota, olin huono äiti. Tuntui kamalalta työntää kilometritolkulla itkevää lasta rattaissa jotta koira saisi liikuntaa. Ja kun piti lyhentää lenkkejä, tunsin itseni huonoksi koiranomistajaksi.

      Poista
  6. Pystyn samaistumaan tilanteeseesi. Tosin me jouduttiin antaa koiran nukkua pois jo raskausaikana. Meille tuli koira jonka pentuajasta ei tiedetty mitään. Koiramme kärsi todella pahata eroahdistukesta ja se ilmeni juuri tavaroiden tuhoamisena ja pissailuna. Kukaan ei edes ymmärtänyt miten paha eroahdistsus koiralla oli. Kestin todella pitkään tätä. Sain koiralle lääkityksen eroahdistukseen, muttei se auttanut. Jo pelkästään sohvalta nouseminen sai koiran menemään seiniä pitkin kun luuli että nyt lähdetään johonkin. Myöhemmin eläinlääkärissäs käydessä selvisi, että sillä on märkäkohtu. Leikkaus olisi maksanut paljon meidän rahapussillemme ja eläinlääkärikin totesi, ettei koira välttämättä ikinä tule selviämään eroahdistuksesta. Jopa eläinlääkäri oli sitä mieltä, että kaikkein paras vaihtoehto on, että annetaan nukkua pois. Vielä vuodenkin jälkeen on hirveä aukko sydämmessä ja kamala kaipuu. Joka päivä mietin koiraa. Kaikkein kauheinta on, kun muut ihmiset tulevat kertomaan, kuinka oli ihan oma vikamme että otimme koiran jonka tautoista ei tiedetty. Ihmiset eivät ymmärrä, että vaikka kuinka vaikeaa koiran kanssa henkisesti oli, niin se oli silti meidän perheenjäsen ja on kamalaa kuinka ihmiset tulevat kertomaan mielipiteensä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 voi kurja mikä tilanne ollut. Toi on kamalaa kun ihmiet tulevat kertomaan mielipiteensä asioista joista eivät mitään tiedä.

      Me jouduttiin myös harkitsemaan tuota lopetusasiaa kun mietittiin että entä jos kotia ei löydy. 6v koira ei kuitenkaan ihan nuori enää ole.
      Toi on kamala ristituli, että rakastaa koiraa ja välittää hurjasti mutta silti on luovuttava olosuhteiden pakosta. <3

      Poista
  7. Tuo on kamala tilanne, tiedän koska olen ollut samassa tilanteessa. Me päädyimme lopulta lopettamaan koiran, tällöin uutta kotia oli etsitty jo vuoden päivät. 9-vuotiaalle ongelma urokselle ei löytynyt luotettavaa ja hyvää eläke kotia. Ensimmäisen lapsen kanssa jaksoin, mutta kyllä oli haasteita. Paha remmirähinä ja tuntemattomia kohtaan agressiivisuutta ulkoilutilanteissa, suojeli vaunuja, joten lenkit vaunujen kanssa oli aina stressin paikka. Jopa koirapsykologin kanssa yritettiin saada asiaan helpotusta mutta ei. Päädyimme lopetukseen kun toisen lapsen laskettu aika alkoi lähestyä. Se oli varmasti ihan oikea ratkaisu, tajuan sen järjellä, mutta ihan kamalaahan se oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kurja mikä tilanne teilläkin ollut :( Ihan varmasti oli oikea ratkaisu teilläkin, ikääkin jo 9 vuotta koiralle niin sopeutuminen uuteen kotiin ei välttämättä olisi ollut ollenkaan helppoa. <3

      Poista
  8. Ymmärrän hyvin raitkaisusi. Teillä sentään oli koira, meillä "vain" 2 kissaa, joiden kanssa jo nyt purraan hammasta. Toinen on mustasukkainen vauvasta, koko ajan saa varoa ja hetkeksikään ei voi jättää valvomatta, ja toinen osoittaa mieltään juurikin kusemalla ympäriinsä -,- mun vanhemmille on kissat mahdollisesti menossa, jos tilanne ei parane.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kuulosta helpolta kissojenkaan kanssa! Toivottavasti kissat pääsevät vanhemmille, olisivat ainakin tutussa paikassa ja pääsee katsomaan :)

      Poista
  9. Me myös annettiin (tai siis myytiin) koira pois kun vauva syntyi. Harrastettiin ja touhuttiin myös paljon ison ja aktiivisen koiran kanssa eikä aika millään riittänyt entiseen malliin, vauvalla vielä oli erityistarpeita. Kasvattajan kautta lähti koira hyvään uuteen kotiin ja olihan se ihan hirveä paikka ja pitkään surtiin, mutta mä uskon että koiralle paras ratkaisu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tuo se on juuri se ongelma meilläkin, koiralla ollut ihan eri tarpeet joihin vastaaminen ei onnistu samanlailla lapsen tultua välttämättä. Toiset onnistuu, toiset ei. <3 ihan varmasti oli koiralle hyvä ratkaisu,

      Poista
  10. Ei elämää pysty ennustamaan lemmikkiä hankkiessa! En minäkään marsuni ostaessa ajatellut, että pian meillä olisikin vauva, joka väsyttäisi minut niin, etten enää jaksaisi häkkiä siivota saati päästää marsuja vapaaksi lattialle pissimään nurkkiin ja pilaamaan huonekaluja. Jouduin antamaan marsut siskolleni esikoisen ollessa nelisen kuukautta vanha. Olin aivan loppu valvomisesta ja vauvan hoidosta, jolloin karvaiset vauvat vain ärsyttivät. Nyt neljä kuukautta myöhemmin marsut palasivat siskoni saatua niidtä allergisia hengenahdistuksia öisin. Opettelen uudelleen elämää lapsen ja lemmikkien kanssa, enkä vielä tiedä mihin ratkaisuun päädymme. Jotkut jyrsijäihmiset varmasti kivitettäisivät mut tästä eipäsjuupailusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nähdään juuri ne voimavarat jotka on kaikilla erilaiset! Monen mielestä jos joku on helppohoitoinen niin marsu. Mutta kun on oikeasti väsynyt, ei laiskasti väsynyt vaan VÄSYNYT niin ne marsutkin ovat liikaa. Toivottavasti saatte elämän marsujen paluun jälkeen rullaamaan taas :)

      Poista
  11. Tuntuu nykyisin siltä, et toisen persoonaan ja elämään on tosi helppo ottaa negatiivisesti kantaa just niinkuin tosta vaan ajattelematta, miltä toisesta tuntuu ja mitä sitä on käynyt läpi. Nettikommentointi ilman näkyvissä olevan ihmisen kanssa keskustelua tekee jutusta ihan liian helpon. Mitä jos sellanen nega-tyyppi sanoisi asioita face to face jollekin siihen sävyyn ja niillä sanoilla, mitä on saanut monista jutuista lukea eri puolilla keskusteluissa, missä asioihin voi ottaa kantaa. Olisko oikeesti kanttii?
    Mä jouduin aikanaan, kun lapset oli pieniä, luopumaan koirasta. Sille tuli eroahdistus, jos se jäi yksin ja rivarissa haukkui ja tietty naapurit hermostui. 3-vuotias taapero antoi sentään koiran nukkua rauhassa, mut kun se oli hereillä, niin koko ajan pikkuihminen oli koiran perässä, kimpussa, touhuamassa... ei auttanut vaikka kuinka koetin kertoa, kädestä pitäen opettaa ja kieltää ja komentaa... ohhhoh, vaikka mitä asiallista keinoa... niin koira oli ja pysyi mielenkiinnon keskipisteenä ja multa meni hermot, koiralta myös. Kurjinta oli et isomman lapsen kanssa se oli kuin vakka ja kansi eli just ihan bestikset...
    Pakko siitä koirasta oli luopua, se oli parivuotias ja pitkä elämä edessä. Laitoin ilmoituksia ja vastauksia tuli monta. Lopulta päädyin antamaan se eläkeläismummolle, jolla oli myös pari kissaa. Heti kun vein koiran tutustumaan sinne, se alkoi leikkiä toisen kissan kanssa. Sen pentukodissa oli ollut kissoja. Sinne mummolle se jäi. Ja se eli 12-vuotiaaksi asti. Tiesin sen ja kuulin kuulumisia, koska äitini asui silloin samalla paikkakunnalla ja näki ajoittain mummua koiran kanssa. Itse en koskaan ikävästä huolimatta mennyt sitä katsomaan. En halunnut sekoittaa koiran päätä, kun sillä oli uus elämä, joka vaikutti olevan vieläpä oikein hyvä sellainen.
    Mummo oli kuulema tosi onnellinen lenkkikaverist. Mulle hän, kertoi että edellisenä kesänä oli häneltä kuollut samanlainen, mutta erivärinen ja oli ensin ajatellut, ettei ota uutta koiraa...Onneksi mummeli eli pidempään kuin koira ja kävi päivittäin sen kanssa kävelyillä. Niin, ettei todellakaan aina ole paha juttu luopua kaverista, joku saattaa antaa sille vielä paremman elämän ja enemmän huomiota.
    Tällä mummolla oli tapana ostaa herkkuja, mutta nyt sillä kertaa saamansa koira oli nirso ja söi vain kun oli nälkä, joten se ei ikinä onnekseen edes lihonut paksukaiseksi!
    Ja lopuksi, huolestuin, kun mun isompi lapsi ei itkenyt koiran perään, mun selitettyä, miksi se muuttaa pois, niin hän sanoi, et eihän se ole kuollut, sehän muuttaa toiseen kotiin ja sillä on hyvä olla. Ihana, miten lapsikin voi ymmärtää asioita ja antaa kaverin mennä, kun se on sille parempi, vieläkin tulee tippa silmään lapsen rakkautta ajatellessa. Joskus myöhemmin kysyin vielä asiasta ja lapsen vastaus olin sama. Ja koiran muistan itsekin lopun ikäni, se toi iloa niin monelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että olisiko pokkaa? Olisi kyllä, voisin mielelläni keskustella tästä aiheesta ihan face to face koska vaan. Mielipiteitäni säästämättä.

      Poista
  12. Ihme touhua. Toivottavasti et enää hanki lemmikkejä.

    VastaaPoista
  13. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  14. Mä olen yksi niistä ihmisistä, jotka ovat antaneet kodin juuri vastaavasta syystä kotia vaihtaneelle koiralle ja olen sitä mieltä, että se oli kaikkien, eikä vähiten koiran itsensä kannalta, paras ratkaisu.

    Ihminen voi kokea itsensä jaloksi tuon "kun koira on otettu, niin se pidetään hamaan loppuun asti vaikka väkisin" -hapatuksensa kanssa, mutta koira ei osaa antaa arvoa sille näennäiselle jaloudelle, vaan tietää ja tuntee ainoastaan kokemansa kärsimyksen. Siksi tällaisessa tilanteessa onkin parasta hankkia koiralle uusi koti, eikä normaalilla hermorakenteella varustettu koira todellakaan mene kertaluontoisesta kodinvaihdosta rikki.

    VastaaPoista
  15. Taas näitä ihmisiä jotka hankkivat koiran sitten tulee lapsi niin sitten heitetään koira pois. En ymmärrä en en. Missä se vastuu kun otit koiran että hoidat sen seuraavat 15v? Jos koira oli sulle tärkeä olisit löytänyt sille aikaa niikuin lapsellesi. Mielestäni turha sanoa että ei tiedä miten elämää muuttuu muutaman vuoden päästä. Tottakai monelle muuttuu mutta miksi koiran täytyy aina olla se mikä heitetään pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsenko pitäs sitte tässä tilanteessa olla se joka heitetään pellolle? Tietenkään lemmikkiä ei tule hankkia hetken mielijohteesta, mutta ei kukaan etukäteen osaa ennustaa omaa elämäntilannettaan esimerkiksi viiden vuoden päästä. Kun voimavarat ei riitä, on perhe laitettava etusijalle. Sanon kaikella eläinrakkaudella sekä eläinten oikeuksia kunnioittaen - koira on kuitenkin loppujen lopuksi vain lemmikki.

      Poista
    2. Jos kyseessä on koko perheen hyvinvointi (mukaanlukien koiran), niin kyllä minun mielestä on vastuullisempaa etsiä hyvä koti koiralle, kuin sinnitellä muutenkin raskaassa tilanteessa. Jos koira reagoi kokoajan pissimällä ttahallaan tavaroiden päälle, kertoo se senkin että myös eläin voi huonosti. Uuden hyvän kodin löydyttyä todennäköisesti kaikki voivat paremmin lopulta.

      Voimia, ei nämä ole helppoja päätöksiä.

      Poista
    3. Miks ihmeessä pitää arvostella negatiivisesti toisten päätöksiä? Ne on varmasti harkittuja ja perheen sekä koiran parasta ajateltu. Minulla kaksi lasta ja kyllä ensimmäisen kohdalla olisi varmasti ollut aikaa ja rahkeita lemmikin hoitoon jos semmoinen olisi ollut. Mutta toinen lapsi olikin itkuinen ja en edes muista vauvan ensimmäisistä kuukausista mitään kun koitin vaan selvitä päiväkerralla. Koira kuitenkin arvostaa huomioo ja huolenpitoa.

      Minulla oli myös joskus koira taustoja en tiennyt kamalasti ja päätin ottaa pienen ihanan pennun. Kun pentu kasvoi kasvoi myös hasteet. Koira rikkoi kaiken eteen tulevan pissasi sisälle ja ei totellut mitään. Noin kolme vuotta jaksoin koiran kanssa taistella mutta sitten aloin etsimään uutta kotia. Minulle kun muutama ihminen sanoi ettei koiraa voi vaan lopettaa ja miten edes harkitsen pois antamista että kouluttaa se pitää. No aina kommentien kuultua sanoin että ole hyvä tule hakemaan koira hoitoon saat varmasti sen jos vaan jaksat kouluttaa. Kahdessa tämmöisessä kodissa koira kävi molemmista tuotiin ensimäisen yön jälkeen takasin. Ja eipä suusta kuulunut enään koulutus kommenteja. No raskaan päätöksen teinkin sitten kun puoli vuotta kotia etsittiin ja yhteensä 5 kodissa koira kävi ja kukaan ei ollut valmis ottamaan. Niinpä koita lopetettiin. Jälkeenpäin sain kuulla että myös koiran sisaruksia oli lopetettu kun oli jollain lailla mielenvikasia. Niin se tais omallakin koiralla joku olla ja ei siihen auttanut vaikka kuinka ravas koulutamassa erilaisissa koirapiireissä.

      Mutta siis jokaisella ihmisella ja eläimellä on erilaiset tarpeet ja voimavarat. Ei voida tietää mitenpaljon toisen vauva huutaa tai toisen koira tarvitsee huomioo joten ei arvostella toisten päätöksiä. Voitaisko mielummin tukea niitä?

      -92 syntynyt "teiniäiti"

      Poista
  16. Mulla on odottanut tästä aiheesta postaus jo tosi pitkään, mutta en ole sitä jotenkin viitsinyt paskamyrskyn pelossa vielä laittaa ulos.
    Meillä oli neljä vuotta sitten kaksi koiraa ja yksi lapsi, nyt kolme lasta ja yksi koira - ja sekin on mulle vähän liikaa, mutta koska tälle yksilölle ei ole helppo löytää hyvää kotia (toinen pääsi mummolaan), se on saanut jäädä. Haluan kuitenkin olla varma, että se pääsisi paikkaan jossa sen on PAREMPI kuin meillä.
    Mutta on ne negatiiviset tunteet koiraa kohtaan yllättäneet pahemman kerran, ja se miten tosiaan iltalenkki raskaan päivän päätteeksi ei ole mikään hengähdystauko vaan tuskainen velvollisuus.
    Olen yrittänyt tutuille sanoa, että ainakaan kerrostaloon ei kannata hankkia koiranpentua silloin kun perheeseen on vielä luvassa vauvoja ja muutenkin muksut pieniä. Tai ehkä joillain energia riittää paremmin, varmasti, meillä ja muutamalla tutulla meinaa loppua kesken jaksaminen, kun sitä joutuu paljon jakamaan eri paikkoihin.

    VastaaPoista