sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Uusia juttuja

Elämästäni ennen Koisoa tuntuu olevan ikuisuus. Mitä minä silloin oikein tein? Saatoin ainakin käydä kenkäkaupoissa hieman useammin. Käyn minä yhä lapseni kanssa kenkäkaupoissa mutta se on huomattavasti hankaloitunut, nimittäin jos on mieheni mieli ahdas kenkien suhteen, niin on kenkäkauppojen käytävätkin kaposeksi kaventuneet. Eräänkin kerran olen vaunuja työntäessä hyllyjen välissä onnistunut tyhjentämään kiilakorkokenkähyllyn koosta 36-42 lattialle ja menettänyt hermoni kyykkiessä kenkiä sieltä täältä takaisin hyllyille. Olen myös siirtynyt koosta 36 kokoon 16. Harmikseni vauvojen kenkämarkkinat ovat suomessa vielä yllättävän pienet.



Arkeeni on kuitenkin tullut uusia kuvioita. Eräs iltapäivä löysin itseni aivan vieraasta kaupungista, varsin hämärissä olosuhteissa. Istuin suuren olohuoneen lattialla ja pidin sylissäni limittäin kahta alle 5kk ikäistä vauvaa. Toista syötin tuttipullosta yhdellä kädellä ja toista yritin samaan aikaan imettää korvia särkevän huudon säestämänä. Hetkeä aiemmin olin hätäpäissäni räjäyttänyt korvikemaitopurkin pitkin vieraan keittiön seiniä. Luulin, että tölkki pitää repäistä auki voimalla mutta ilmeisesti vähempikin olisi riittänyt. Hämmästyin siitä, ettei kaikki säilytäkkään tiskirättejä mikron päällä.

Huuto vaimeni vauvojen kylläisyyden myötä. Lattialla istuessani tunsin että minua tuijotetaan. Nostin katseeni ja sohvalla minua katseli rivissä 4 silmäparia. Kaksi kaljua ja kaksi karvaista. En uskaltanut silmääni räpäyttää. Harvemmin luontokappaleet ovat onnistuneet katsomaan minua pitkin nenänvartta. Tunsin alemmuutta minua ylempänä tarkkailevia otuksia kohtaan.
Onneksi kuitenkin pian kävi ovi ja sisään pyyhälsi sekaan muutama leikki-ikäinen kaveri jotka esittelivät pienet sohvanvartijat perheen kiinanharjakoiriksi. Siellä minä vietin aikaani neljän alle kouluikäisen lapsen vahtina ja se oli oikein hauskaa! En tosin enää toivo kaksosia. En myöskään olisi selvinnyt ilman 5-vuotiasta pikkuapulaista, joka käveli perässäni pyyhkimässä lattialta molempien vauvojen puklut. Ja kyyneleet.

Seuraavalla viikolla ohjelmassa oli seurustelua ystävien kesken. Kuusi äitiä ja kuusi vauvaa. Kun monta samanikäistä vauvaa laitetaan samalle leikkimatolle, sitä väkisinkin miettii, onko juuri minun vauvani normaali. Edellisillä tapaamisilla huomasin vauvani olevan vanhin ja pienin. Tämän pistin kuitenkin ennenaikaisuuden piikkiin enkä menettänyt kuin yhdet yöunet. Korkeintaan kahdet.
Nyt  silmiini pisti kaikkien muiden vauvojen tempperamentit. Ne itkivät. Minun ei. Muistelin koska viimeksi vauvani olisi itkenyt ja huomasin  siitä olevan vähintään 3 päivää. Onko vauvallani ehkä kehitysviive tai kommunikaatiohäiriö, kun hän ei tajua huutaa tai olla tyytymätön? Raskausaikana söin vahingossa pastöroimatonta parmesaanijuustoa. Kirotut italialaiset kokit.
Sanoin ajatukseni ääneen. Minun pitäisi kuulemma olla tyytyväinen tyytyväisestä vauvastani. Selvä. Olen tyytyväinen... Hetken.
Kotimatkalla kuuntelin suoraa huutoa aina Keravalta Mäntsälään ja totesin Koisoni olevan sittenkin varsin normaali. Ja voisi ehkä huutaa vähän hiljempaa, siinä metelissä olin eksyä suoralta moottoritiellä kääntyessäni levähdysrampille.

Myös ensimmäinen isänpäivä on nyt koittanut. Arvatkaa mitä en ainakaan tehnyt ennen Koisoa? Askarrellut. Ja nyt muistan miksi. Nimittäin minä vihaan askartelua.
Koska minulla on nyt lapsi, on tehtävä pieniä joustoja muuallekkin kuin housujen vyötäröön joten googlasin taikataikinan ohjeen ja korkealentoisesti päätin tehdä siitä uudelle isille kynätelineen.Sellaisen johon on painettu Koisoni pitkät varpaanjäljet. Tai pitäisi olla.

Kaikki meni hyvin, kunnes otin taikinat uunista ja yritin liimata kohonneita epätasaisia sekä erikokoisia palasia yhteen. Liimaa oli jokapuolella. Yritin leikata palasia sopivamman kokoisiksi mutta ne halkeilivat. Pellillä oli puoli litraa liimaa ja neljä jalanjälkimyttyä sotkuisessa kasassa. Hiusteni latvat liimautuivat viereiseen verhoon.
Oli pakko huutaa mies apuun ja valehdella että piti tehdä papalle tällainen ja nyt tarvitsisi hieman apua. Mies yritti pidätellä naurunsekaista järkytystään nähdessään minut askartelemassa. Minun kätteni työt ovat meillä harvinaislaatuista hupia.

Hän totesi haudanvakavalla äänellä ; "ei tätä kyllä voi pelastaa". Kehui hyväksi ideaksi ja teki samana iltana papalle uuden. Paljon hienomman. Tajuamatta että sen lahjan piti olla hänelle. Tuli aika kiire isänpäivälahjakauppaan. Ja askartelua en muuten harjoita enää ikinä.

Tiedättekö mitä tulee 3 ruokalajin isänpäiväillallisen valmistamisesta viidelle vauva kantoliinassa? En minäkään. Se selviää tänään, mutta veikkaan että valtaisa sotku ja ravintolalasku.

Koison syntymän jälkeen useassa päivässä on ollut huolensekainen kauhu, katastrofin ainekset, tai itse katastrofi. Mutta jokaisena iltana mennessäni nukkumaan, hiukset puklussa, liimassa tai edellisillan tommaattikastikkeessa toivon huomisen olevan samanlainen. Minun ihana isoposkinen palleroni tuhisee kehdossaan. Sisimmissäni, vaikken aiokkaan askarrella, minä tiedän että niin kauan kuin raavin päästäni kontaktiliimaa, olen juuri siellä missä haluankin olla.


2 kommenttia:

  1. Moi Jaska! <3 Sun teksteistä jää hyvä mieli ja sä kirjoitat hyvin! Mä pystyn kuvittelemaan sut ihan jokaiseen noista tilanteista, niin sua!! Onnea teidän pikku perheelle! t. Asta

    VastaaPoista
  2. Moi Asta! <3 :D oih sähän olet askartelun helmi! Mä en koskaa ottanu sult mallia tiimiaikoina! Siks mä varmaan olen niin käsi siinä..

    VastaaPoista