Asia on nyt kovin tapetilla mediassa. Tämä kammottava lasten yksityisyyden loukkaaminen ja kasvojen julkistaminen.
Olen vakaasti sitä mieltä, että sosiaalinen media on tulevaisuutta eikä siinä ole mitään ihmeellistä. En millään jaksa uskoa että ensinnäkään kouluikäisenä lapseni koulukaverit tunnistavat vauvakoisoa vaikka jostain kumman syystä sattuisivat blogiini törmäämään. Vaikka tunnistaisivatkin niin mitä sitten? On heistä itsestäänkin todennäköisesti vauvakuvia sosiaalisessa mediassa. Koska se on TULEVAISUUS!
Yksi erittäin hyvä peruste tietenkin pitää lapsi teräskuplassa on fraasi "Mitä nettiin laitat, ikinä et sitä saa pois!".
Onhan se kamala ajatus julkaista lapsesta jotain mitä ei koskaan saa pois. Mutta ei sitä kuvaa saa pois myöskään hiekkalaatikolla muiden lasten ja vanhempien verkkokalvoilta. Eikä uimahallista. Entäs kauppakeskusten valvontakamerat? Miksi ylipäätään tehdä lapsia jos ne pitäisi saada jostain pois?
Jos real life ei tarvitse piilottaa lastaan, miksi sitten sosiaalisessa mediassa siitä tehdään kauhea ongelma?
Suoraan sanoen minulla on suurempiakin ongelmia. Esimerkiksi se, kun lääkärissä lasta huudetaan nimellä! Jokuhan saattaa laittaa nimen korvan taakse, yhdistää kasvot ja levittää koko maailmalle että meidän Koiso oli tänään päivystyksessä eriparisten varpaiden vuoksi.
Lapsihan ei voi itse päättää mitä nettiin julkaisee. Ei niin. Lapsi ei voi myöskään itse päättää ettei äiti kanna tätä tarjoustalossa paperipussi päässä.
Lapsi ei voi myöskään kieltäytyä paperiversiovalokuvista. Kun koulukuvat laitetaan jakoon koko suvun Anneleille ja Irmeleille, voi olla tasan varma että niitä ei yksityisyydestään tarkka Koiso 18vuotta enää saa takaisin 60 luvun mahonkikirjahyllystä.
Älkää ymmärtäkö väärin. En minä ihan sokeana tähän lähtenyt. Koska mieheni on valokuvausalalla, on hän erittäin pedantti kaikesta valokuvaukseen liittyvästä. Niimpä olin joutunut pienen pakon edessä Koison syntyessä sopimaan ettei Facebookkiin saa laittaa uudesta pienokaisestamme kasvokuvia. Juurikin siksi että mieheni oli huolissaan niiden päätymisestä Etelä-korean valtionvarainministeriön lastenhoitohuoneen seinälle. Niimpä 14.6.2013 Facebookkiin ilmestyi kapalosta pilkistävät varpaat.
Sovimme pyhästi että yhtäkään kuvaa ei tule Facebookkiin vauvastamme. Jos joku hänet haluaisi nähdä, saisi tulla katsomaan.
Kun palasimme laitokselta kotiin, avasin Facebookin. Ensimmäisenä Facebook-uutisena näytölleni hypähti ruudunkokoinen kasvokuva lapsestani. Anoppi. Niimpätietysti. Tästä täytyy siis keskustella. Mieheni teki samana iltana selväksi, että tämän lapsen yksityisyys on varjeltava asia eikä kuvia saa julkaista. Paitsi kokeintaan varpaista.
Seuraavana päivänä Facebookin etusivuilla oli erittäin tutunnäköiset silmät. Samanlaiset tapittivat minua rinnoillani. Toinen mummo vauhdissa! Tästäkin täytyi keskustella.
Seuraavalla viikolla seurasi lisää yllätyksiä yksityisyyden suojassa. Koisoni oli ilmestynyt ystäväni Facebookkiin, josta äitini oli jakanut sen omille sivuilleen. Lapsen pitäminen pois Facebookista tuntui mahdottomalta tehtävältä. Minulle satoi puheluita; "eikö edes kaukaa? Entäs jos silmät ovat kiinni? Selkäpuolelta?"
Haistoin myös pienimuotoisen ristiriidan kun ristiäisilmoitus kuvineen oli Etelä-Suomen sanomissa jonka levikki kuitenkin lähentelee sataatuhatta. Minulla on 300 Facebook-kaveria.
Eli toisinsanoen on täysin hyväksyttävää julkaista vauvan kuva aamulehdessä jonka näkee kymmenet tuhannet vieraat mutta kuvan jakaminen 300 jollaintavalla tutun ihmisen kanssa on eettisesti väärin.
Haistan palaneen käryä. Nimittäin kärvähtäneiden hermojeni.
Saan jatkuvasti selitellä jokapuolelle, miksi lapseni ei näy missään ja Facebookkini on samanlainen kuin ennen suurta elämäni mullistavaa tapahtumaa. Niimpä pikkuhiljaa aloin tulla siihen tulokseen, että mieheni on väärässä. Vetosin hänellä olevan vanhanaikaiset mielipiteet joiden vuoksi lapsemme päätyy kasvamaan henkisessä tynnyrissä ja lopulta otin käyttöön aviollisen yhteishuoltajuuskortin. Kerroin, että yhteishuoltajuuden nojalla myös minulla on oikeuksia. Saatoin hieman vääristellä lakeja sun muita asetuksia mutta mitäs pienistä. Minä haluan pysyä ajan hermoilla. Eihän miehenikään lue paperilehtiä, saati kuvaa filmikameralla tai googlaa tietokirjojen avulla joten naurettavat vanhanaikaiset yksityisyydensuojahöpinät joutavat historiaan.
Koisomme löytyy nykyisin Facebookista. Samoin tästä blogista. Aina siihen asti että hän on tunnistettava. Tai ainakin niin lupasin avipuoliskolleni. En vielä tiedä tunnistavuuden määritelmää. Lupasin kuitenkin, etten julkista uimapukukuvia enkä varsinkaan nakukuvia. Tämä on tietenkin ihan perusteltua. Miehen suusta harvemmin mitään perusteluja kuulee joten ne harvat on hyvä toteuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti