Suorittajat

Eräänä iltana rustasin kaloreita Kilolubin kalorilaskuriin. Kiloklubi on painonpudotusohjelma mihin merkataan ruokapäiväkirjaa ja 4 eriväristä pallukkaa muuttaa väriään ruoan laadun mukaan. Kaikkien pitäisi olla vihreitä mutta tuona iltana pallukkani olivat punaisia. Mieheni hiipi selkäni taakse ja tuhahti; "Että syömisestäkin saa suorittamista". Suorittaminen. Nykyajan muotisana. Minä pidän muotisanoista. Niimpä mieleeni juolahti mikä oikeasti on suorittamista. Nimittäin äitiys. Kaikkihan sen tietää.

Katselin kun näppäräsorminen nuori äiti kietaisi vauvansa 6 metrin liinaan alle minuutissa! Kuin olisi kengännauhat sitonut. Minä olen vieläkin solmussa 4 metrin liinani kanssa jos yritän sen nopeasti ja näppärästi solmia. Olen kaksi metriä ja 10 minuuttia jäljessä.

Vauvan soseiden facebook-foorumissa äidit tekevät lapsilleen itse sosemixejä. Mustikka-aprikoosi-mango-äidinmaitojogurttiunelma! Tai Parsakaali-kukkakaali-kurpitsa-pinjaminsiemenhyve. Meillä ollaan maisteltu ihan vain päärynää. 

Lapseni on 5.5 kuukautinen. Ystäväni samanikäinen vauva käy muskarissa, vauvasirkuksessa, musiikkiteatterissa, vauvajoogassa sekä äiti ompelee itse kestovaipat. Minun vauvani potkii pianon koskettimia jos häntä pitää seisomassa niiden päällä. Luulin että harrastukset pitää valita vasta 2 vuoden iässä. Mutta harrastamme me kantoliinakävelyä! Viimeviikolla kiersimme kantoliinassa kaikki paikkakuntamme kaupat ja yritimme etsiä suloisia vauvankenkiä uuteen mekkoon.  Kuminauhoista löysähtäneet kestovaipat ja uudet kestovaippakankaat raahaan suosiolla mummolaan. Jos niiden ompelu olisi minun varassa, tämä lapsi harrastaisi vieläkin sitä pispis touhua.

Joulukortit. Tämä jokavuotinen vauva vastaan äiti taistelu. Äiti haluaa suloisen joulukorttikuvan tonttulakki päässä suu korvissa hymyilevästä vauvasta ja vauva haluaa syödä rekvisiitan. Joulukorttikuvan täytyy olla täydellinen. Se tiivistää äidin sekä vauvan vuorovaikutustaidot, äidin tyylitajun, valokuvaustaidot, taiteellisen ja luovan silmän sekä äiti-lapsisuhteen toimivuuden. 

Kun olet saanut napattua täydellisen kuvan alle puolivuotiaasta vauvasta söpösti hileinen joulupallo kädessä, suu tonttumaisessa hymyssä kyttilänvalossa, oikeassa asennossa juuri sillä sekunnilla, kun suusta ei tipu kuolaa, huomaat, että kuva on tärähtänyt. Siinä mitataan niitä kuuluisia kärsivällisyysamppeereja. 

Vihdoin kamerassa on kuva. Vauva ei hymyile eikä joulupallo ole kädessä. Pari kynttilää on sammunut, mutta kuolaläikkä on piilossa joulupallon alla ja vauvan vaatteet ovat vielä täydelliset. Olet voittaja. Tai oikeastaan olet voittaja vasta kun vauvan suu on kaavittu puhtaaksi kultahileistä ja kimallenauhoista. Toisena maalissa. Nimittäin vauva ehtii aina ensimmäisenä.

Tai Irmeli-serkku jonka kortissa on viisi hymyilevää joulupallovauvaa täydellisessä rivissä pituusjärjestyksessä. Yksi on selkeästi puettu poroksi. Ne on varmaankin photoshopattu.

Niin se vain menee. Kun koen onnistumisen iloa onnistuneesta kestovaippailusta, joku kertoo tekevänsä itse myös kestokosteuspyyhkeitä. Kun hehkutan itselleni itsetehtyä päärynäsosetta, luen netistä jonkun kasvattavan ne päärynätkin itse. Toiset suorittavat vauvansa etuajassa lääketieteelliseen, minä suoritan vauvani joulukorttikuvaan, mutta se saa kyllä riittää. 

Minun ikkunalaudallani ei ole tilaa päärynöille emmekä me edes käytä kosteuspyyhkeitä. 

Tosissaan kun tätä ajattelee, ei äidit varmastikaan koe oikeasti suorittavansa yhtään mitään. Ainakaan tosissaan. Paitsi itselleen. Ja Irmeli-serkulle.