Munakoisokori kaupungissa!

Me kasvatamme munakoisomme maalaismaisemissa. Ei mitään maataloa, kalkkunoita tai muutakaan vihreää muttei myöskään kolmikaistaisia liikenneympyröitä, lasiseinäisiä vaatekauppoja eikä Burberry kuosisia sateenvarjoja. Voisin viettää Helsingissä rajattoman luottokorttini kanssa viikon vuorokaudet ympäri shoppailemassa, katselemassa, istuskelemassa puistoissa ja syömässä Ben & Jerry jäätelöä ja sahaamassa edestakaisin Louis Vuittonin ovista sisään ja ulos koska ovimies laukkukaupan ovella nyt vain on niin suuren maailman meininkiä! Paitsi ettei minulla ole rajatonta luottokorttia. Enkä jaksa enää kävellä mahani kanssa ilman kottikärryjä, ja Vuittonillakin vain sysäisin mahallani laukut ja lompakot lattioille hyllyköiltään.

Jokatapauksessa lähdimme mieheni kanssa 3 päiväksi pääkaupunkiseudulle. Hänellä oli siellä pääsykokeet ja minä istuskelin puistoissa, luin kirjoja, tapasin kavereita ja nautin elämästä.

Huomasin kyllä että vapaamuotoinen oleskelu on näin viimeisillä viikoilla hieman erilaista kuin kellohameessa heilahtelu Espan puistossa päivänvarjon kanssa mansikkarasia kädessä. Parkkeerasin itseni Arabiassa sijaitsevan puiston lammen rantaan. Olin kokonaan unohtanut tunnin välein toistuvan vessassa käynnin tarpeen kunnes tietysti luonto muistutti. Kello oli vasta 9 aamulla ja miehen pääsykokeet loppuisi klo 16 jolloin jatkaisimme matkaa. Sanomattakin oli selvää että niin kauaa en kyllä kestä. Seuraava varttikin tuntui liian pitkältä. Lähdin etsimään puistosta epätoivoisesti vessaa ja riemuni oli suuri kun löysin bajamajan! Pieni sininen vessakoppi! Vau. Ihana kaupunki, keskellä luontoa vessa! Avasin oven, nostin kannen ja huomasin sen olevan reunoja myöten siinä itsessään. Ei sinne voinut mennä. Takaisin tullut aamupahoinvointikin nosti uhkaavasti päätään. Muutaman kuukauden tauko hoitoalan hommista oli tehnyt tehtävänsä.
Missään ei näkynyt toista bajamajaa enkä voinut autollakaan lähteä mihinkään koska missään ei olisi ollut toista parkkipaikkaa, tämäkin oli bongattu aamu seitsemältä.

Noh. Häpeäkseni nyt tunnustan teille mitä minä tein. Menin autoon, ripustin ikkunoihin villatakkeja, paitoja ja muita riepuja, tyhjensin vesipulloni ja kaivoin suppilon mikä oli tarkoitettu isoista juomapulloista veden kaatamiseen pienempiin ja pissasin suppilon kautta pulloon. Niin minä tein. En tiedä moniko näki valtaisan raskaana olevan naisen persauksen riepujen välistä, en uskaltanut katsoa. Suhteestakin taisi kadota romantiikan rippeet kun mies tajusi miksi suppiloa ei enää ole. Yritin selittää että minkäs teet kun vauva painaa rakkoa ja kiire oli hirveä. Ei muuten mennyt läpi. Lupaan etten tee sitä uudestaan.

Nautiskelin eväistäni ruohikolla, otin aurinkoa mahalle ja katselin miten suloisia varikset loppujenlopuksi ovat. Oikein liikutuin niiden välittömästä ihmisläheisyydestä. Eivä ne näytä yhtään roskalinnuilta. Niillähän on isot suloiset pallosilmätkin! Lähdin autolta hakemaan lisää juotavaa ja jätin laukkuni viltille. Autolta oli 20m kassilleni sekä suora näköyhteys. Yhtäkkiä auton yli lensi varis tyhjä riisifruttipurkkini nokassaan. Suloista, ei tarvitse etsiä roskista! Purkki kuitenkin kopsahti maahan ja varis lensi suorinta tietä takaisin ja työnsi päänsä linnunhartioitaan myöten laukkuuni ja kaivoi sieltä vasta ostetun 1g Panadolpakettini. Paketista oli yksi otettu joten reunan pahvi oli hieman auki.
Otus lähti loikkimaan paketti nokassaan poispäin, juoksin perään ja karjaisin lintua irroittamaan särynkarkoittajani nokastaan mutta se ei säikähtänyt vaan nousi lentoon ja lensi lääkkeideni kanssa viereisen rakennuksen katolle ja pudotti ne räystääseen. Tavoittamattomissa. Kaikkihan sen tietää että jos jotain tarvitsee, sitä ei ole. Niimpä päätä alkoi välittömästi särkeä jo ajatuskin että ei ole Panadolia. Molempia päitä. Helkkarin mulkosilmä.

Seuraava päivä oli sadepäivä. Ihanteellinen siis ostoksille. Arabiasta piti olla n. 10km keskustaan. Päijät-hämeessä sen matkan taittaa 15 minuutissa mihin kellonaikaan tahansa. Klo 16 helsingissä siihen meni 1.5 tuntia. Siinä ajassa selkä oli jo kipeä istumisesta ja vatsa supisteli mukulakivistä. Yhdessä kaupassa kävimme ja sen jälkeen pysähdyin itkemään keskelle suojatietä ihan vain siksi että valot muuttuivat punaisiksi ennenkuin olin ehtinyt lyllertää kokonaan toiselle puolelle ja oli kylmää sekä märkää ja näyteikkunoista kurkisti ihka aidonnäköinen virtahepo jolla ei ollut edes Burberry sateenvarjoa. En todella ollut tajunnut ennen ikkunaa miten iso olin.
Mieskään ei voinut antaa takkiaan, siinä olisi sentään ollut huppu. Kuulin korvani takaa sanan "hormonit" ja siinä kohtaa olisin voinut tyrkätä koko ukon raitiovaunun alle.

Koska ostoksista ei tullut mitään, lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kriteerit olivat mielestäni varsin  kohtuulliset. Ei mitään etnistä (lehdessä luki että 50 prosentissa Helsingin Aasialaisisten ravintoloiden riiseistä on saastunut ruokamyrkytysbakteereista eikä noihin bajamajoihin ollut näemmä niin luottamista että uskaltaisi alkaa ripuloimaan). Ei pizzaa/kebabia koska turvotuksen vuoksi, ei erota kumpi pää jalasta on sääri ja kumpi reisi. Tunnin etsinnän jälkeen mitään ei löytynyt. Jos jotain oli, ei ollut parkkipaikkaa tai paikka oli kiinni. Taas tuli itku, onneksi sentään mies tajusi olla hiljaa ja ajaa vain eteenpäin. Lopputuloksena pizzaa ja ranteenpaksuiset sormet.
Luulin muuten että pääkapunkiseutu on kallis kaiken osalta mutta pizza maksoi 4.90 kun samanlainen 100km pohjoisemmassa on 8e. Onneksi pizza kuumennetaan uunissa, ei se ainakaan voinut olla pilaantunut. Kai?

Istuessani autossa rautatieaseman edessä taas kerran siinä kuuluisassa neljän ruuhkassa, katselin kunnioittavasti ihaillen äitiä joka työnsi vaunut täpötäyteen ratikkaan kaatosateesta! Tuota jos itse yrittäisin olisi kasassa katastrofin ainekset. Bussiin toinen äiti kiipesi vauva kantorepussa takin alla. Kaisaniemessä joku kipitti ison mahan kanssa korkeissa mokkakorkokengissä. Niin. Sitä minäkin yritin mutta pystyin enää vain istumaan niillä kauniisti. Mutta ei se haittaa. Kerkeän shoppailla ovimies -ja Burberrysateenvarjo -kaupoissa vielä syksylläkin, ensikerralla suuntaan suoraan sateella Kamppiin enkä kulje ehdointahdoin kaduilla vaikka siellä onkin ihania näyteikkunoita, ja valitsen etukäteen puiston jossa on monta bajamajaa jos yksi on täysi.

Maha muistuttaa etten voi elää enää yksin itselleni ja liidellä omien halujen mukaan missä huvittaa (paitsi kun mahansisältö on miehen huomassa pinnasängyssä ja minä tyttöjen kanssa). Tiedostamalla omat rajansa ja sen että elämä muuttuu, kasvaa äitejä.

                                                                                                                                                                   

Ja Makuunistakin saa Ben & Jerry jäätelöä. Sillä kasvaa Munakoisoja.












Valehtelin muuten siitä pulloasian toistamisesta. Jouduin tehdä sen uudestaan. Anteeksi.