Kun kotiuduimme ja hormonimyrsky himmeni, katselin ympärilleni ja ajattelin että mikään sen suurempi ei ole muuttunut, minulla vain on rakas pallero kainalossa mutta muu on ennallaan. Huokaisin helpotuksesta. Raskausaikana hoin itselleni ja muille että minä en aio muuttua puklun hajuiseksi takkutukaksi joka on vain kaksi tissiä täynnä maitoa vailla päätä tai sielua. Olin ennallani. Ja koska olin ennallani, pakkasin Koisoni vaunuihin ja lähdin vaunulenkille. Eli shoppailemaan.
Kauppakeskuskierroksen jälkeen pysähdyin kahvittelemaan, taiteilin vaunut ahtaan kahvilalabyrintin poikki vakipöytääni ja palasin takaisin oikomaan matkalla olleiden pöytien tuolit jotka olin työntänyt tieltäni pois ja aloin katselemaan mitä olin ostanut. Kestovaippoja, bodeja, imetyspaitoja, baby oileja, minikokoisia pussilakanoita... Katsoin parhaakseni käydä nopeasti kenkäkaupassa ostamassa kuhanjotkut kengät. Säilyttääkseni minuuteni. Koska mikään ei ole muuttunut.
Olen aina rakastanut lounaalla käymistä kaupungin vilskeessä ja niin rakastan vieläkin. Päätimme siis Koison kanssa lähteä tyttöjen kesken ihan kahdestaan Thai-ravintolaan syömään. Niinkuin aina ennenkin, kävin kioskilla ostamassa lukuseuraksi lehden ja latasin kännykän akun täyteen jotta voin ruoan lomassa vastailla sähköposteihin. Ravintolassa juuri kun annos oli pöydässä, vaunuista kuului yhtäkkiä lohduton itku. Minun pöytäseurani ei viihtynyt yhtä hyvin kuin minä. Niimpä oikealla kädellä vuoroin rallasin vaunuja edestakaisin ja vuoroin vaihdoin lehden sivua. Vasemmalla söin ja puolet meni pöydälle ja syliin. Lehdestä en muista mitään. Mutta mikään ei ole muuttunut.
Koska kaikki on ennallan lukuunottamatta perhekokomme muuttumista, on ennallaan myös se että rintojani en julkisesti esittele, en ennen enkä nyt. Niimpä Koison ruokailuhetki vietettiin inva-vessassa. Siellä soi kammottavan kova musiikki (kuka ihme tarvitsee vessaan musiikkia?), vessapaperia ja sotkua oli kaikkialla. Myös vessanpönttö on aika epämukava imetyksen kannalta. Ovella kävi koputtelemassa muita ihmisiä itkevien lasten kanssa ja kaakeileiden keskellä oli kylmä. Tissit kananlihalla, vessapaperijono korkokengän korkoon tarttuneena mutisin mielessäni; 'ihan sama, minä en maitokannujani kahvilan pöytään iske kun en tehnyt niin ennenkään'.
Eräänä iltapäivänä ystäväni soitti ja pyysi viihteelle. Olimme Koison kanssa sängyssä pesimässä ja tuijottelemassa toisiamme lämpimien peittojen alla sateen riepotellessa heinäkuun helteitä. En lähtenyt mihinkään ja jatkoin pesimistä seuraavaan aamuun. Jokin on sittenkin muuttunut. Tupakan haju on vaihtunut vauvantuoksuun, Vercase pukluun ja käsilaukku kasvanut hoitolaukuksi. Välillä kaivan vatsanahan uumenista itseni ja pakottaudun nyppimään kulmakarvat jotten näyttäisi yhdistyneiden kulmakarvojen keulakuvalta mutta rehellisyyden ja pakollisten vihdoin hyväksyttävien muutosten tuulien nimissä täytyy sanoa että parempaakin tekemistä olisi. Mutta oikeasti... rajaansa se on muutoksellakin.
Kuitenkin muistissa alkaa olla shoppailupaikat joissa on siisti lastenhoitohuone ja ajattelen etukäteen mihin kauppaan mahtuu vaunujen kanssa ja minne laitan Koisoni manducaan. Käyn lounaalla, syötän vain Koison ennen sitä ja teen samoja asioita kuin ennenkin. Yhdessä. Minä en ole muuttunut mutta minun maailmani on muuttunut. Ja se on juuri hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti