Rikkonainen vaippavuoreni

Minulla oli ideologia. Vuosi sitten mahassani myllersi pieni koisoni, 5 cm pituinen. Ilmaisin puolisolleni huumorimielellä idean kestovaippailusta. Sain osakseni jälleen kerran mielipuolisen katseen. Otin sen haasteena. tuo haaste kantaa minua ja valtavaa kestovaippakasaa edelleen.

Alku oli täydellinen vaippasirkus mutta nykyisin minä olen sen sirkuksen tirehtööri. Haalin nopealla tahdilla Koisollemme jos jonkinmoisia kestovaippoja ja viimein kokoelma oli valmis. Kunnes se jäi pieneksi. Nyt käynnissä on operaatio suuremmat vaipat. Jostain käsittämättömästä syystä sain syksyllä päähäni hamstrata kestovaippakirppiksiltä vaippoja joiden kuminauhat ovat löystyneet. Niitä myydään muutamalla eurolla. Lähes postikulujen hinnalla. Ajattelin, että tämähän tulee halvaksi. Laitan niihin vain uudet kumpparit ja vaippa on valmis. Hintana 2 euroa!
2 euroa rahaa ja päälle järjen, hermojen ja mielenterveyden menetys. Kuka mitäkin pitää halpana.
Pimeänä syysiltana posti toi kymmenen kuminauha- ja tarravikaista vaippaa. Kaivoin esille mummilta ennakkoperintönä saamani ompelukoneen ja istuin vaippakasan ääreen. Tuijotin vaippoja aikani, vaihtelin eri neuloja ja masennuin. Nyt tiedän miltä puolisostani tuntuu valtavan tiskivuoren edessä. Voimattomalta.
En tiennyt miten kuminauhat saa ulos rikkomatta vaippaa. Tuhosin kaksi ensimmäistä. Kolmannesta tuli mytty ja se sopisi ehkä kirahvivauvalle. Kapeareisiselle kirahvivauvalle.

Entäs sitten tarravikaiset vaipat? Tarrojenhan pitäisi olla helpot vaihtaa. Senkun vain ratkoo edelliset pois ja ompelee uuden tilalle. Paitsi jos haluaa tulokseksi muutakin kuin pissaa vuotavan reikäjuuston. Joku nyt varmaan ajattelee että jospa ompelee vanhojen tarrojen päälle uudet? Niimpä niin. Näin minäkin ajattelin. Silmiä kirvelevä lopputulos mielessäni en viitsi edes kirjoittaa miten siinä kävi.

Toimitin loput ompelutaitoiselle anopille ja päätin että ei koskaan enää. Kunnes joulun pyhinä hamstrasin uuden kumpparivikaisen kestovaippakasan. En tiedä miksi. Olin unohtanut tyystin mitä kautta edelliset tulivat toimiviksi.

Kaikkihan tietävät, että jos jotain etsii, joku muu etsii aivan varmasti sitä samaa. Siksi on tarpeen selata kestovaippojen myynti-ilmoituksia 5 minuutin välein jotta ehtii varmasti ensimmäisenä varata kun hyvä vaippa tulee myyntiin. Muutaman vuorokauden kyttäyksen jälkeen saldona on 10 vaippaa ja lähes maaninen olotila. Näin unta vaipoista, puhuin puolisolleni vain vaipoista ja postilaatikko pursuaa yhä vaippoja. Vessassa käydessäni yllätin itseni pohtimasta että minne unohdin vaippani kunnes -luojalle kiitos muistin, että minä en toistaiseksi niitä itse vielä tarvitse.
Löysin kyllä hauskan kuosisia aikuisten kestovaippoja poistomyynnistä ja mietin kuumeisesti olisiko lähipiirissä vaipan tarpeessa olevia mummoja mutta luovuin ajatuksesta. Jossain sen rajan on harmi kyllä mentävä.

Hulluutta on monenlaista. Nykyään mieheni osaa jo välttää katseita jotka saatan ottaa haasteena. Se voi tulla kalliiksi. Myös mieheni mielenterveydelle.
Vietimme löysää Tapaninpäivää makoillen lattialla ja jutellen tietysti kestovaipoista. Tai ainakin minä juttelin. Hän keskeytti minut ja ihmetteli miksi sohvan reuna haisee omituiselle. Kaivoin hänen selkänsä alta mattoon maastoutuneen märän kestovaipan.

Joulutappio

Huomenna on jouluaaton aatto. Olemme ripustelleet ympäri kotiamme joulusukkia, koreja joissa on joulusälää ja kynttelikköjä ikkunaan. Nurkissa tuoksuu piparit ja tolu. Olohuonettamme koristaa joulukuusi. Aina kun katseeni osuu siihen, mietin että vielä ehtisin käydä hankkimassa oikean kuusen. Aivan niin. Minä kaikesta huolimatta hävisin taistelumme joulukuusesta ja mitä nöyryyttävimmällä tavalla.

Olin jo päättänyt, etten enää kysy mieheltäni kumman hankimme. Aidon vai muovisen. Ajattelin vain suunnata ostamaan puun ja ainut mietinnän aihe oli, ottaisinko Suomalaisen vai Ukrainalaisen kasvin. Kuitenkin taas kun kiivas keskustelu asiasta syntyi, päätin antaa aviopuolisolleni mahdollisuuden. Kävin etukäteen katsomassa paljonko tekokuuset maksavat. Hinnat pyörivät 30-70 eurossa. Myös käytettyjen hinnat olivat vähintään 20 euroa. 

Sanoin, että jos mies löytää kuusen 10 eurolla, suostun muovihirvitykseen. Tietenkään mistään ei löydy niin halpaa kuusta mutta olin sentään antanut mahdollisuuden. Vähimmäispituudeksi määritin oman pituuteni. 

Mies kahlasi läpi kaikki internetin myyntipalstat ja tunnusti tappionsa.

Seuraavana päivänä lähdimme kiertelemään kaupoista joulukoristeita. Pysähdyimme hetkeksi kierrätyskeskukseen. Myös sinne oli kiirinyt jouluinen tunnelma. Myynnissä oli jos jonkinmoista kynttilää ja piparimuottia. Ostimme tulevaan joulupuuhumme palloja. Kaikki joulujutut olivat 50% alennuksessa.

Nurkassa joulun tunnelmaa loi muovikuusi. Koristeenaan valtaisa hintalappu. Jähmetyin. 10 euroa. -50%.

Joulukuusen hinta oli 5 euroa. Ehdin miettiä sekunnin, miten 150cm pituinen varteni peittää 2 metrisen kuusen latvassa olevan hintalapun ja pääsisin luikkimaan ulos mies vanavedessä mutta vahinko oli jo tapahtunut. 

Mies raahasi voitonriemuinen  ilme kasvoillaan muovipiikkikasaa kassoille. 

Hyvä puoli asiassa oli säästö. Joulubudjetista jäi aika paljon ylimääräistä joulusuklaalle. Lohtusuklaalle. 

Joulun odotusta

Syyskuun 25 päivä Lidliin tuli joulukarkit. Huomioin sen erityisesti siksi, että olen auttamattoman koukussa kyseisen ketjun suklaarasioihin jonka kaikki karkit näyttävät erilaisilta mutta maistuvat samalta.Viime vuonna aatonaattona halusin vielä täyttää varastot, mutta huonoksi onnekseni ne olivat loppu. Ajoimme kaikki kotipaikkakuntamme Lidlit läpi ja löysimme yhden jossa niitä oli. Se meni Masukoison piikkiin. Tänä jouluna kohtuni on tyhjä joten parempi varautua ajoissa.

Nyt jouluun on alle 2 viikkoa ja jokavuotinen taistelu joulun perinteistä, traditioista ja toimintavavoista on alkanut.

Toissajouluna mieheni ei halunnut lainkaan joulukuusta. Pitkän keskustelun jälkeen sanoin "selvä, ei kuusta" ja painelin torille ostamaan 2m korkean kuusen jonka latva piti leikata jotta se mahtui autoon.
Tänä vuonna sama riitapukari ei halua aitoa joulukuusta. Tälle on osittain painava peruste. Mutta vain osittain.
Viime jouluna kuusi varisi paikalleen jo Tapaninpäivänä ja siihen jääneet kolme neulasta tippuivat eteisen nukkamatolle kun raatoa kannettiin ulos. Sieltä ne pistelivät jalkoihin vielä lumien sulaessa huhtikuussa. Kuusen pikavauhtiin tapahtunut variseminen ei suinkaan johtunut joulukuusen luonteesta. Syynä oli Mieheni luonne.
Hän oli tavalliseen tapaansa unohtanut kuusta pystyttäessä laittaa kuusen jalkaan vettä. Keksittekö yhtäkään hyvää syytä, miksi minun pitäisi tänä jouluna kärsiä aidon kuusentuoksun puutteesta vain koska mieheni kuivatti joulukuusen pystyyn edellisvuonna?
Niin. En minäkään. Siispä ostin tyttökoisomme iloksi kassillisen pinkkejä kuusenkoristeita.

Toinen vakituinen ongelman aihe on kinkku. Se alkaa jo kaupassa. Minkä kokoinen otetaan? Minä haluan 8kg potkalla ja mies 4kg ilman potkaa. Hän on olevinaan niin kamalan matemaattisen älykäs muttei ymmärrä että 8kg potkalla on samanverran kuin 4kg ilman. Olen aina saanut tahtoni läpi. Jo useana jouluna yöunet ovat tulleet kalliiksi, sillä minun potkani on joka kerta irronnut paistamisen jälkeen. Yhtenäkään jouluna talomme kinkunpaistaja ei ole herännyt herätyskelloon ja juhlapöydän kruunun sisälämpötila on ollut joulusta riippen 95-100 astetta. Tänä vuonna perinne muuttuu. Hän saa luvan nukkua makuupussissa uunin edessä.

Joulumme perustavanlaatuisinta vääntöä käydään jo edeltävästä helmikuusta saakka. "Kenen luona olemme" taistelu. Molemmat ladomme kaikki perustelut maan ja kuun väliltä, miksi on tärkeää viettää joulu oman sukumme luona. 5 joulua peräkkäin olen tietenkin tämänkin taiston voittaja mutta tänä jouluna jouduin taipumaan. Niimpä vietämme minun sukuni luona aattolounasta ja mieheni suvun luona aattoiltaa. Koko jouluaatto on tarkasti kellotettu.
Tärkeintähän ei ole joulun tunnelma eikä Jeesus-lapsi, vaan että ehdimme joka paikkaan ajoissa. Niimpä niin. Jos entiset merkkit paikkaansa pitävät, luulempa ettemme kerkeä edes sängystä nousta ennenkuin olemme jo jokapaikasta myöhässä.

Koska joulu on vasta edessäpäin, sammutan koneeni ja lähden aloittamaan kolmannen joulukiistan varakinkun ostamisesta.

Rauhallista joulun aikaa!

Suorittajat

Eräänä iltana rustasin kaloreita Kilolubin kalorilaskuriin. Kiloklubi on painonpudotusohjelma mihin merkataan ruokapäiväkirjaa ja 4 eriväristä pallukkaa muuttaa väriään ruoan laadun mukaan. Kaikkien pitäisi olla vihreitä mutta tuona iltana pallukkani olivat punaisia. Mieheni hiipi selkäni taakse ja tuhahti; "Että syömisestäkin saa suorittamista". Suorittaminen. Nykyajan muotisana. Minä pidän muotisanoista. Niimpä mieleeni juolahti mikä oikeasti on suorittamista. Nimittäin äitiys. Kaikkihan sen tietää.

Katselin kun näppäräsorminen nuori äiti kietaisi vauvansa 6 metrin liinaan alle minuutissa! Kuin olisi kengännauhat sitonut. Minä olen vieläkin solmussa 4 metrin liinani kanssa jos yritän sen nopeasti ja näppärästi solmia. Olen kaksi metriä ja 10 minuuttia jäljessä.

Vauvan soseiden facebook-foorumissa äidit tekevät lapsilleen itse sosemixejä. Mustikka-aprikoosi-mango-äidinmaitojogurttiunelma! Tai Parsakaali-kukkakaali-kurpitsa-pinjaminsiemenhyve. Meillä ollaan maisteltu ihan vain päärynää. 

Lapseni on 5.5 kuukautinen. Ystäväni samanikäinen vauva käy muskarissa, vauvasirkuksessa, musiikkiteatterissa, vauvajoogassa sekä äiti ompelee itse kestovaipat. Minun vauvani potkii pianon koskettimia jos häntä pitää seisomassa niiden päällä. Luulin että harrastukset pitää valita vasta 2 vuoden iässä. Mutta harrastamme me kantoliinakävelyä! Viimeviikolla kiersimme kantoliinassa kaikki paikkakuntamme kaupat ja yritimme etsiä suloisia vauvankenkiä uuteen mekkoon.  Kuminauhoista löysähtäneet kestovaipat ja uudet kestovaippakankaat raahaan suosiolla mummolaan. Jos niiden ompelu olisi minun varassa, tämä lapsi harrastaisi vieläkin sitä pispis touhua.

Joulukortit. Tämä jokavuotinen vauva vastaan äiti taistelu. Äiti haluaa suloisen joulukorttikuvan tonttulakki päässä suu korvissa hymyilevästä vauvasta ja vauva haluaa syödä rekvisiitan. Joulukorttikuvan täytyy olla täydellinen. Se tiivistää äidin sekä vauvan vuorovaikutustaidot, äidin tyylitajun, valokuvaustaidot, taiteellisen ja luovan silmän sekä äiti-lapsisuhteen toimivuuden. 

Kun olet saanut napattua täydellisen kuvan alle puolivuotiaasta vauvasta söpösti hileinen joulupallo kädessä, suu tonttumaisessa hymyssä kyttilänvalossa, oikeassa asennossa juuri sillä sekunnilla, kun suusta ei tipu kuolaa, huomaat, että kuva on tärähtänyt. Siinä mitataan niitä kuuluisia kärsivällisyysamppeereja. 

Vihdoin kamerassa on kuva. Vauva ei hymyile eikä joulupallo ole kädessä. Pari kynttilää on sammunut, mutta kuolaläikkä on piilossa joulupallon alla ja vauvan vaatteet ovat vielä täydelliset. Olet voittaja. Tai oikeastaan olet voittaja vasta kun vauvan suu on kaavittu puhtaaksi kultahileistä ja kimallenauhoista. Toisena maalissa. Nimittäin vauva ehtii aina ensimmäisenä.

Tai Irmeli-serkku jonka kortissa on viisi hymyilevää joulupallovauvaa täydellisessä rivissä pituusjärjestyksessä. Yksi on selkeästi puettu poroksi. Ne on varmaankin photoshopattu.

Niin se vain menee. Kun koen onnistumisen iloa onnistuneesta kestovaippailusta, joku kertoo tekevänsä itse myös kestokosteuspyyhkeitä. Kun hehkutan itselleni itsetehtyä päärynäsosetta, luen netistä jonkun kasvattavan ne päärynätkin itse. Toiset suorittavat vauvansa etuajassa lääketieteelliseen, minä suoritan vauvani joulukorttikuvaan, mutta se saa kyllä riittää. 

Minun ikkunalaudallani ei ole tilaa päärynöille emmekä me edes käytä kosteuspyyhkeitä. 

Tosissaan kun tätä ajattelee, ei äidit varmastikaan koe oikeasti suorittavansa yhtään mitään. Ainakaan tosissaan. Paitsi itselleen. Ja Irmeli-serkulle. 

Undercover Baby

Olen saanut palautetta Koison kuvien julkaisemisesta blogissani. Hurjimmat valitukset koskevat myös Facebookkia. Niitä kuulen iltaisin sängyssä vasemmalta puoleltani.
Asia on nyt kovin tapetilla mediassa. Tämä kammottava lasten yksityisyyden loukkaaminen ja kasvojen julkistaminen.

Olen vakaasti sitä mieltä, että sosiaalinen media on tulevaisuutta eikä siinä ole mitään ihmeellistä. En millään jaksa uskoa että ensinnäkään kouluikäisenä lapseni koulukaverit tunnistavat vauvakoisoa vaikka jostain kumman syystä sattuisivat blogiini törmäämään. Vaikka tunnistaisivatkin niin mitä sitten? On heistä itsestäänkin todennäköisesti vauvakuvia sosiaalisessa mediassa. Koska se on TULEVAISUUS!

Yksi erittäin hyvä peruste tietenkin pitää lapsi teräskuplassa on fraasi "Mitä nettiin laitat, ikinä et sitä saa pois!".
Onhan se kamala ajatus julkaista lapsesta jotain mitä ei koskaan saa pois. Mutta ei sitä kuvaa saa pois myöskään hiekkalaatikolla muiden lasten ja vanhempien verkkokalvoilta. Eikä uimahallista. Entäs kauppakeskusten valvontakamerat? Miksi ylipäätään tehdä lapsia jos ne pitäisi saada jostain pois?
Jos real life ei tarvitse piilottaa lastaan, miksi sitten sosiaalisessa mediassa siitä tehdään kauhea ongelma?

Suoraan sanoen minulla on suurempiakin ongelmia. Esimerkiksi se, kun lääkärissä lasta huudetaan nimellä! Jokuhan saattaa laittaa nimen korvan taakse, yhdistää kasvot ja levittää koko maailmalle että meidän Koiso oli tänään päivystyksessä eriparisten varpaiden vuoksi.

Lapsihan ei voi itse päättää mitä nettiin julkaisee. Ei niin. Lapsi ei voi myöskään itse päättää ettei äiti kanna tätä tarjoustalossa paperipussi päässä.
Lapsi ei voi myöskään kieltäytyä paperiversiovalokuvista. Kun koulukuvat laitetaan jakoon koko suvun Anneleille ja Irmeleille, voi olla tasan varma että niitä ei yksityisyydestään tarkka Koiso 18vuotta enää saa takaisin 60 luvun mahonkikirjahyllystä.

Älkää ymmärtäkö väärin. En minä ihan sokeana tähän lähtenyt. Koska mieheni on valokuvausalalla, on hän erittäin pedantti kaikesta valokuvaukseen liittyvästä. Niimpä olin joutunut pienen pakon edessä Koison syntyessä sopimaan ettei Facebookkiin saa laittaa uudesta pienokaisestamme kasvokuvia. Juurikin siksi että mieheni oli huolissaan niiden päätymisestä Etelä-korean valtionvarainministeriön lastenhoitohuoneen seinälle. Niimpä 14.6.2013 Facebookkiin ilmestyi kapalosta pilkistävät varpaat.

Sovimme pyhästi että yhtäkään kuvaa ei tule Facebookkiin vauvastamme. Jos joku hänet haluaisi nähdä, saisi tulla katsomaan.

Kun palasimme laitokselta kotiin, avasin Facebookin. Ensimmäisenä Facebook-uutisena näytölleni hypähti ruudunkokoinen kasvokuva lapsestani. Anoppi. Niimpätietysti. Tästä täytyy siis keskustella. Mieheni teki samana iltana selväksi, että tämän lapsen yksityisyys on varjeltava asia eikä kuvia saa julkaista. Paitsi kokeintaan varpaista.

Seuraavana päivänä Facebookin etusivuilla oli erittäin tutunnäköiset silmät. Samanlaiset tapittivat minua rinnoillani. Toinen mummo vauhdissa! Tästäkin täytyi keskustella.

Seuraavalla viikolla seurasi lisää yllätyksiä yksityisyyden suojassa. Koisoni oli ilmestynyt ystäväni Facebookkiin, josta äitini oli jakanut sen omille sivuilleen. Lapsen pitäminen pois Facebookista tuntui mahdottomalta tehtävältä. Minulle satoi puheluita; "eikö edes kaukaa? Entäs jos silmät ovat kiinni? Selkäpuolelta?"
Haistoin myös pienimuotoisen ristiriidan kun ristiäisilmoitus kuvineen oli Etelä-Suomen sanomissa jonka levikki kuitenkin lähentelee sataatuhatta. Minulla on 300 Facebook-kaveria.

Eli toisinsanoen on täysin hyväksyttävää julkaista vauvan kuva aamulehdessä jonka näkee kymmenet tuhannet vieraat mutta kuvan jakaminen 300 jollaintavalla tutun ihmisen kanssa on eettisesti väärin.

Haistan palaneen käryä. Nimittäin kärvähtäneiden hermojeni.

Saan jatkuvasti selitellä jokapuolelle, miksi lapseni ei näy missään ja Facebookkini on samanlainen kuin ennen suurta elämäni mullistavaa tapahtumaa. Niimpä pikkuhiljaa aloin tulla siihen tulokseen, että mieheni on väärässä. Vetosin hänellä olevan vanhanaikaiset mielipiteet joiden vuoksi lapsemme päätyy kasvamaan henkisessä tynnyrissä ja lopulta otin käyttöön aviollisen yhteishuoltajuuskortin. Kerroin, että yhteishuoltajuuden nojalla myös minulla on oikeuksia. Saatoin hieman vääristellä lakeja sun muita asetuksia mutta mitäs pienistä. Minä haluan pysyä ajan hermoilla. Eihän miehenikään lue paperilehtiä, saati kuvaa filmikameralla tai googlaa tietokirjojen avulla joten naurettavat vanhanaikaiset yksityisyydensuojahöpinät joutavat historiaan.

Koisomme löytyy nykyisin Facebookista. Samoin tästä blogista. Aina siihen asti että hän on tunnistettava. Tai ainakin niin lupasin avipuoliskolleni. En vielä tiedä tunnistavuuden määritelmää. Lupasin kuitenkin, etten julkista uimapukukuvia enkä varsinkaan nakukuvia. Tämä on tietenkin ihan perusteltua. Miehen suusta harvemmin mitään perusteluja kuulee joten ne harvat on hyvä toteuttaa.

Uusia juttuja

Elämästäni ennen Koisoa tuntuu olevan ikuisuus. Mitä minä silloin oikein tein? Saatoin ainakin käydä kenkäkaupoissa hieman useammin. Käyn minä yhä lapseni kanssa kenkäkaupoissa mutta se on huomattavasti hankaloitunut, nimittäin jos on mieheni mieli ahdas kenkien suhteen, niin on kenkäkauppojen käytävätkin kaposeksi kaventuneet. Eräänkin kerran olen vaunuja työntäessä hyllyjen välissä onnistunut tyhjentämään kiilakorkokenkähyllyn koosta 36-42 lattialle ja menettänyt hermoni kyykkiessä kenkiä sieltä täältä takaisin hyllyille. Olen myös siirtynyt koosta 36 kokoon 16. Harmikseni vauvojen kenkämarkkinat ovat suomessa vielä yllättävän pienet.

Arkeeni on kuitenkin tullut uusia kuvioita. Eräs iltapäivä löysin itseni aivan vieraasta kaupungista, varsin hämärissä olosuhteissa. Istuin suuren olohuoneen lattialla ja pidin sylissäni limittäin kahta alle 5kk ikäistä vauvaa. Toista syötin tuttipullosta yhdellä kädellä ja toista yritin samaan aikaan imettää korvia särkevän huudon säestämänä. Hetkeä aiemmin olin hätäpäissäni räjäyttänyt korvikemaitopurkin pitkin vieraan keittiön seiniä. Luulin, että tölkki pitää repäistä auki voimalla mutta ilmeisesti vähempikin olisi riittänyt. Hämmästyin siitä, ettei kaikki säilytäkkään tiskirättejä mikron päällä.

Huuto vaimeni vauvojen kylläisyyden myötä. Lattialla istuessani tunsin että minua tuijotetaan. Nostin katseeni ja sohvalla minua katseli rivissä 4 silmäparia. Kaksi kaljua ja kaksi karvaista. En uskaltanut silmääni räpäyttää. Harvemmin luontokappaleet ovat onnistuneet katsomaan minua pitkin nenänvartta. Tunsin alemmuutta minua ylempänä tarkkailevia otuksia kohtaan.
Onneksi kuitenkin pian kävi ovi ja sisään pyyhälsi sekaan muutama leikki-ikäinen kaveri jotka esittelivät pienet sohvanvartijat perheen kiinanharjakoiriksi. Siellä minä vietin aikaani neljän alle kouluikäisen lapsen vahtina ja se oli oikein hauskaa! En tosin enää toivo kaksosia. En myöskään olisi selvinnyt ilman 5-vuotiasta pikkuapulaista, joka käveli perässäni pyyhkimässä lattialta molempien vauvojen puklut. Ja kyyneleet.

Seuraavalla viikolla ohjelmassa oli seurustelua ystävien kesken. Kuusi äitiä ja kuusi vauvaa. Kun monta samanikäistä vauvaa laitetaan samalle leikkimatolle, sitä väkisinkin miettii, onko juuri minun vauvani normaali. Edellisillä tapaamisilla huomasin vauvani olevan vanhin ja pienin. Tämän pistin kuitenkin ennenaikaisuuden piikkiin enkä menettänyt kuin yhdet yöunet. Korkeintaan kahdet.
Nyt  silmiini pisti kaikkien muiden vauvojen tempperamentit. Ne itkivät. Minun ei. Muistelin koska viimeksi vauvani olisi itkenyt ja huomasin  siitä olevan vähintään 3 päivää. Onko vauvallani ehkä kehitysviive tai kommunikaatiohäiriö, kun hän ei tajua huutaa tai olla tyytymätön? Raskausaikana söin vahingossa pastöroimatonta parmesaanijuustoa. Kirotut italialaiset kokit.
Sanoin ajatukseni ääneen. Minun pitäisi kuulemma olla tyytyväinen tyytyväisestä vauvastani. Selvä. Olen tyytyväinen... Hetken.
Kotimatkalla kuuntelin suoraa huutoa aina Keravalta Mäntsälään ja totesin Koisoni olevan sittenkin varsin normaali. Ja voisi ehkä huutaa vähän hiljempaa, siinä metelissä olin eksyä suoralta moottoritiellä kääntyessäni levähdysrampille.

Myös ensimmäinen isänpäivä on nyt koittanut. Arvatkaa mitä en ainakaan tehnyt ennen Koisoa? Askarrellut. Ja nyt muistan miksi. Nimittäin minä vihaan askartelua.
Koska minulla on nyt lapsi, on tehtävä pieniä joustoja muuallekkin kuin housujen vyötäröön joten googlasin taikataikinan ohjeen ja korkealentoisesti päätin tehdä siitä uudelle isille kynätelineen.Sellaisen johon on painettu Koisoni pitkät varpaanjäljet. Tai pitäisi olla.

Kaikki meni hyvin, kunnes otin taikinat uunista ja yritin liimata kohonneita epätasaisia sekä erikokoisia palasia yhteen. Liimaa oli jokapuolella. Yritin leikata palasia sopivamman kokoisiksi mutta ne halkeilivat. Pellillä oli puoli litraa liimaa ja neljä jalanjälkimyttyä sotkuisessa kasassa. Hiusteni latvat liimautuivat viereiseen verhoon.
Oli pakko huutaa mies apuun ja valehdella että piti tehdä papalle tällainen ja nyt tarvitsisi hieman apua. Mies yritti pidätellä naurunsekaista järkytystään nähdessään minut askartelemassa. Minun kätteni työt ovat meillä harvinaislaatuista hupia.

Hän totesi haudanvakavalla äänellä ; "ei tätä kyllä voi pelastaa". Kehui hyväksi ideaksi ja teki samana iltana papalle uuden. Paljon hienomman. Tajuamatta että sen lahjan piti olla hänelle. Tuli aika kiire isänpäivälahjakauppaan. Ja askartelua en muuten harjoita enää ikinä.

Tiedättekö mitä tulee 3 ruokalajin isänpäiväillallisen valmistamisesta viidelle vauva kantoliinassa? En minäkään. Se selviää tänään, mutta veikkaan että valtaisa sotku ja ravintolalasku.

Koison syntymän jälkeen useassa päivässä on ollut huolensekainen kauhu, katastrofin ainekset, tai itse katastrofi. Mutta jokaisena iltana mennessäni nukkumaan, hiukset puklussa, liimassa tai edellisillan tommaattikastikkeessa toivon huomisen olevan samanlainen. Minun ihana isoposkinen palleroni tuhisee kehdossaan. Sisimmissäni, vaikken aiokkaan askarrella, minä tiedän että niin kauan kuin raavin päästäni kontaktiliimaa, olen juuri siellä missä haluankin olla.

Koisopussin pienennystä

Raskausaikana viimeisellä kolmanneksella annoin itselleni ja kaikille kuudelletoista raskauskilolle luvan olla ilman kuntosalia ja liikuntaa. Empä olisi mahtunut enää edes ajamaan autolla itseäni kuntosalille koska jalat eivät ylttäneet polkimille ilman että maha otti kiinni rattiin. Niimpä vaapuin tauottamaan salijäsenyyteni. Kuntosaliohjaaja kysyi silmät pyöreänä, että miksi rouva haluaa salijäsenyytensä tauolle, raskausaikana kun on tärkeä ylläpitää kuntoa? Kysyin silmät yhtä hölmön näköisinä, että sisältyykö jäsenyyshintaan myös tikapuut joilla pääsee kapuamaan kuntopyörän selkään? Ei kuulemma sisälly.

Enää en tarvitse tikapuita kiivetäkseni kuntoilemaan. Tarvitsen kaulaan ripustettavan urheilukassin koisopussilleni. Se nimittäin hölskyy hölkätessä pahemmin kuin minkään luokan jättimäiset tissit. Ratkaisin asian ostamalla koisopussinkiristimet. Toisinsanoen ihoa myötäilevät kammottavat beiget shotrsit. Pitää lerpun kurissa ja tasottaa ehkä yhden makkaran kahdeksasta. Loistavaa. Menee täydestä jopa itselleni!

Siispä pitkän tauon jälkeen hipsin salille. Tiedättekö mikä on kirkasta kaiken paljastavaa kaupan pukukoppia pahempi? Kuntosalin pukuhuone. Jokapuolella spottivaloja ja valtavan raskausarpisen roikun kanssa tuntuu että jokainen spotti kohdentaa juuri minuun.
Yritin paeta valoja, peilejä ja timmien BodyPump tunnilta tulleiden tyttöjen katseita.
Hoin kamppeita vaihtaessani alasti päässäni mantraa "olen juuri synnyttänyt. Olen juuri synnyttänyt. Olen juuri synnyttänyt". Joillekkin juuri on 4 päivää tai 4 viikkoa. Minulle se on 4 kuukautta. Mutta ei se haittaa. Miehelleni se on 4 vuotta. "miten se pakoputki muka putosi, juurihan minä huollon tein". Vuonna 2008.

Päätin myös kokeilla sitä kuuluisaa pakkomielteistä vaunulenkkeilyä. Paketoin Koison toppavermeisiin ja lähdin kävelylle. Koska Koiso jostain käsittämättömästä syystä nukahti jo eteisessä, päätin etten varmasti aio taapertaa ympäri kyliä seuranani vain omat ajatukseni joten kaivoin esille mp3 soittimeni. Iines tosin oli jyrsinyt niistä kuulokkeet. Vimmaisena käänsin koko omaisuuten ympäri ja ainoat toimivat vehkeet olivat mieheni peltorien kokoiset tietokoneen pelikuulokkeet. Viritin 3metrin johdon kolikon kokoiseen soittimeeni, kerin ylijääneet alas vaunun käsilaukkukoppaan ja pistin kuulottimet päähäni. Nopea vilkaisu peilistä todisti minun näyttävän skitsofreenikolta joka pakenee päästään kuuluvia ääniä. Mutta ei se haittaa. Eihän Hollolassa ole kauheasti ihmisiä joten tuskin kukaan näkee.
Ensimmäinen vastaantulija katsoi minua ja hänen suunsa nykii kummallisesti. Ei se mitään.
Popit kaakossa kävelin yläasteen ohi. Lauma tupakalla seisoskelevia nuorukaisia tuijotti minua ja osoitteli sormella. Kuulin vain frederikin. Samanvärisissä tuulipuvuissa asteleva iäkäs pariskunta vaihtoi toiselle puolelle katua. Pitkä ja hoikka nuori äiti valkoisissa nahkaisissa vaunuissa katsoi minua halveksuvasti hymyillen ja pisti iPodin näyttävästi taskuunsa.

Tämä riitti. Roiskaisin kuulokkeet koppaan ja soitin mieheni hakemaan meidät lenkiltä. Juuri niin typerää touhua kuin kuvittelin. Seuraavana päivänä mies otti vaunut ja koison koiralenkille mukaan niinkuin ennenkin. Koska onhan se vauvan ulkoilutus nyt tärkeää. Saattaa muuten tulla vaikka happivaje sanoi mummi.

Kuntoilu jatkui vauvajumpassa. Kuuden kilon painoni kanssa loikimme ympäri salia. Olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että vetäjänkin pitäisi ottaa painoksi vauva pehmoapinan sijaan. Kolmenkymmenen toiston jälkeen saattaa hymy hyytyä.

Kaiken hermoja raastavan kuntoilun, kalorien laskemisen ja kummallisten ananassmoothien valmistusten jälkeen tuloksena on +1kg. Saattoi päästä muutama ruma sana ja hentoinen itku. Soitin terveyskeskukseen ja vaadin saada kilpirauhaskokeet. Tämän ainoa selitys on oltava kiliprauhasen vajaatoiminta. Jos ihminen käy vauvajumpassa, kuntosalilla ja jopa vaunulenkillä, on tuloksena oltava jotain muuta kuin kaksi voirasiallista rasvaa. Sain kokeeni. Tuloksena täysin normaalit kilpirauhasarvot.

Toivon todella että kummallinen elimistöni varastoi vain kaiken ravinnon koska Koisoni on vielä täysimetyksellä. Imetyksen laihduttava ominaisuus on yhtä suuri huijaus kuin mahan palautuminen ja raskausarpien rasvauksen vaikutukset. Oikea pyramidihuijaus. Ensin huijataan äidit syömään +500 kaloria jotta maitoa riittää ja sitten kaiken huipuksi ne 500kaloria ei menekkään maidontuotantoon vaan lantioille. Ehkä kuntosaliyrittäjät keksivät sen, haaliakseen asiakkaita synnytyksenjälkeisiin painonpudotusryhmiinsä? Onneksi imetystä kestää vain maximissaan pari vuotta, pyramidin rakennukseen taisi mennä tuhat vuotta. Uskon vakaasti, että tämän maitovaraston sulkeutuessa kaikki loput kilot varisevat ryminällä. Yritän olla ajattelematta että sen ryminän piti tapahtua synnytyksen jälkeen kun alkaa imettämään.

Koska vartaloni todella on päättänyt jämähtää pyramidin muotoiseksi kartioksi jolla on jalat voin hyvällä omallatunnolla pukeutua telttaan ja liittää kaikkiin small talk asiayhteyksiin "olen juuri synnyttänyt" niin kukaan ei ajattele että olen valtavan paksu huvikseni. Kunhan kukaan ei tajua kysyä 'koska on juuri'.