Syytöksenhakuiset toiset äidit

Äiti on äidille susi. Niimpäniin. Kulunut fraasi. Mutta fraasit kuluvat siksi, että ne ovat totta. Facebookista saa harvase päivä lukea, miten joku kummastelee nähneensä kaupan karkkihyllyllä kiukuttelevan (mielestään liian nuoren edes tietämään mikä on karkki) lapsen. Tai kuinka joku äiti jäädytti lapsensa kädet kuljettamalla häntä kaupan oven edessä ilman hanskoja. Luomufoorumeilla järkytytään kilpaa kun joku sanoo ettei ole koskaan kokeillut itse tehdä sosetta. Kestovaippasivuilla iho alkaa kutista ja omakin persaus punoittaa pelkästä kertisvaippojen myrkyistä kertovista julkaisuista.

Tänään kaupungilla Koisolla oli päällä vuorelliset lenkkarit. Kenkien sisällä oli vuoren lisäksi paksut ja lämpimät villasukat. Ulospäin nuo poposet näyttivät aivan tavallisilta tarra-lenkkareilta. Ajattelin, että mitäs jos joku kuvittelee minun harrastavan keskellä kaupunkia pitkää vaunulenkkiä kesälenkkarit lapsen kipittimissä ja kirjoittaa paikkakuntamme facebooksivulle: "Ette usko mitä juuri näin! Lapsi oli rattaissa pelkissä lenkkareissa ja pakkasta oli 10 astetta!"

Todellisuudessa hänellä oli jaloissa talvilenkkarit ja olimme ulkona vain välimatkat parkkipaikalta kauppaan. Mutta äidit ihan oikeasti kyttäävät silmä tarkkana toisiaan. En voi uskoa, että pistin vaunupeiton lapseni jalkojen päälle. Taatusti tiesin lapseni jalkojen olevan lämimät. Mutta ei se näkynyt kengistä ulospäin joten mielummin laitoin jalat piiloon. Onko todella niin, että meidän pitää pukea pienokaisemme venäläiseen tekoturkikseen jotta kyyläävät vanhat meduusat nyökyttäisivät hyväksyvästi päätään?

Tämä tilanne juonsi juurensa jutusta jossa eräs äiti kirjoitti järkyttyneenä kuinka oli nähnyt kauppakeskuksen ulkopuolella pienen lapsen kävelevän ilman hanskoja. Olen aivan varma, että kyseiselle tapahtumalle oli syynä lapsen "heitän hatun ja hanskat maahan" -raivari ja äiti kiirehti perheineen bussiin. Tai äiti oli juuri saanut puhelun yleiseltä syyttäjältä ja häntä syytetään liito-oravien pesimärauhan häirinnästä koska sienesti itkevän vauvan kanssa. Jotain mikä vei huomion ja lapsen hanskat pääsivät unohtumaan hetkeksi. Ehkä hanskat olivat kadonneet kaupassa? En usko, että kukaa tahallaan veisi lapsen ilman asianmukaista vaatetusta pakkaseen. Miksi ihmeessä pitää osoittaa syyttävä sormi ja tuoda asiayhteydestä irrotetut havaintonsa julki hakien lisää syyttäviä sormia? 

Lapsen heitteillejättöön on puututtava. Jos näkee joulun tienoilla puolivuotiaan laskettelurinteessä uimapuku päällä on syytä sanoa jotain. Tällä aikakaudella kaikki on vedetty överiksi. Olen varmasti itsekkin syyllistynyt ajatteleman "tuon tekisin paremmin" ajatteluun ja kauhistellut ääneti 15 vuotta vanhoja turvaistuimia jotka kuuluisivat ennemmin kaatopaikalle kuin Audin takapenkille. Mutta tällaisesta toisia äitejä turhaan nillittävästä ajattelutavasta pitäisi pyrkiä eroon. Kukaan ei tiedä, minkälainen vuori kenkien sisäpuolella on tai onko lapsi tempaissut pipon päästään itse juuri sillä sekunnilla kun sinä huomaat paljaiskuulan citymarketin pihassa. Kukaan ei näe seuraavaa sekunttia, jolloin pipo laitetaan takaisin päähän. 

Pöpöhysteerisenä vanhempana tunsin piston sydämessäni erään äidin kertoessa, ettei kehtaa mennä kerhoihin koska hänen lapsellaan on usein astmaattista nuhaa. Toiset luulevat, hänen tuovan mukanaan kipeän lapsen tartuttamaan muut. Tähän on tultu. 

Nykyään tiedetään vauvojen kasvavan korvikkeellakin. Pilttipurkit ovat hyväksyttäviä. Kertakäyttövaipat ovat normaalempia kuin kestovaipat. Subjektiivinen päivähoito-oikeus antaa luvan viedä lapset hoitoon vaikka vanhemmat ovat kotona. Äidit tietävät, että itseään on lupa armahtaa. Koska äidit oppisivat armahtamaan toisiaan?

Teknologian lapset

Nykyaikana lapsille löytyy jos jonkinlaista virikettä ja härveliä. Siis teknistä sellaista. Aikuisten tarpeellisia välineitä modataan lasten leluiksi.
Hyvänä esimerkkinä Ipadeille myytäviä suojakuoria jotka mahdollistavat tahmatassujen näpyttelemisen padilla ilman lähmäjälkiä näytössä.
Padeille ja tableteille saa myös ladattua erilaisia pelisovelluksia vauvoille. Siis tietokonepelejä vauvoille!!!
Lelukauppojen valikoimista löytyy myös muumiläppäreitä ja leikki-iphoneja. Tosin ne eivät järkyttäneet minua vauvapelien tavoin.

Minä vannoin, ettei meille tule sellaisia. Meidän Koiso leikkii vain koivun värisillä puupalikoilla ja käpylehmillä. (jahka on niin iso ettei syö käpyjä).

Minun nuoruudessani liimattiin vessapaperirullan hylsyn päähän tyroksipallo ja revittiin siitä riemua pimeiden syysiltojen iloksi. Tai oli minulla nindento mutta ei sitä lasketa. Siinä ei sentäs ollut kosketusnäyttöä. Meidän isovanhempamme eivät edes osanneet leikkiä. He tekivät vain peltotöitä. (Tai niin ainakin minulle on väitetty)

Nykyajan lapsille vessapaperirulla on vessapaperirulla.

Olemme tarkoituksella yrittäneet pitää vilkkuvat ja ääntä pitävät lelut loitolla lelukopastamme. Ne tuntuvat niin levottomilta.
Säikähdin uutisointia jossa kerrottiin, että nykyajan lapsille Pelle Hermanni on liian tylsä lastenohjelma. Päätimme puolisoni kanssa, että lapsemme ei tule katsomaan televisiota ennenkuin välttämättä sitä itse vaatii ja silloinkin vain 90-luvulta tuttua Onnenpyörää. Ja ehkä muumeja. Jouluisin.

Ei meille tullut tabletille vauvapelejä eikä varsinkaan mitään tahmatassunestokuoria. Mutta silti jostain käsittämättömästä syystä perheemme älylaitteet näyttävät siltä, että jonkunsortin suojan tarpeessa ne olisivat. Yleensä kännyköistämme löytyy päivän ruokalista.

Kaikista varotoimista huolimatta tuntuu lastamme silti kiinnostavan eniten juuri tabletti ja kosketusnäyttöpuhelin. Mikä näitä nykyajan lapsia oikein vaivaa?
Todennäköisesti ei mikään. Näihin uteliaisiin pikkuihmisiin on vain ohjelmoitu kaikenlainen kiinnostavuus valoihin, ääniin ja välkkeisiin.

Ehkä se on nykyajan vauvojen sisäsyntyinen sosialisoitumisvaisto. Mitä aiemmin oppii käyttämään sosiaalisen median välineitä, sitä todennäköisemmin pääsee sisään virtuaalisiin hiekkalaatikkoihin ja pystyy twiittaamaan päiväkodista vanhemmille, että välipalaksi oli pannukakkua.

Toivottavasti ei sentään. Meidän perheemme välttelee televisiota jatkossakin ja vauvapelit pysyvät älylaitteistamme loitolla. Mutta pakko on myöntää, että on niistä oikeaakin hyötyä.
Ainut tapa saada tärähtämätön kaverikuva väsyneistä ja nälkäisistä 1 vuotiaista on istuttaa molemmat oman tablettinsa ääreen.

Sosiaalinen äiti

Sosiaalinen media. Olen kirjoittanut siitä ennenkin.

Facebook on tuonut täysin uuden ulottuvuuden koko elämääni. Mutta varsinkin äitiyteen.
Koko paikka kuhisee erilaisia äitiryhmiä, vauvaryhmiä ja äiti-isiryhmiä. Viimeisimmissä oikeastaan isit ovat vain taustalla. Itseasiassa epäilen että äidit ovat käyneet puolisoidensa kännyköillä liittämässä salaa heidät näihin ryhmiin. Niin minäkin liitin mieheni kestovaipparyhmään.

Tosin olin puoli vuotta myöhemmin unohtanut kyseisen asian tapahtuneen toimestani ja valitin ryhmässä mieheni laiskuutta kestovaippailun suhteen ja kyselin kuinka saan koulutettua hänet paremmin imujen irroituksen osalta. En kuitenkaan tajunnut facebookin ominaisuutta ilmoittaa kavereiden julkaisusta samassa ryhmässä.
Illalla odotti perheriita koska olin käyttänyt jossain lauseessa nimitystä aasi eikä hän ymmärtänyt vitsin osuutta kyseisestä ilmaisusta.

Suurin osa odottavista äideistä kuuluu johonkin vauvaryhmään. Näissä ryhmissä jaetaan raskauden ilot ja vaivat sekä elämän riemut ja pettymykset. Unohtamatta tietenkään seksielämää tai parisuhdetta.
Tulevat tai jo ennestään olevat äidit jakavat toisilleen neuvoja, ystävällisesti ja vähemmän ystävällisesti.
Jollain käsittämättömällä tavalla täysin vieraat ihmiset lähentyvät ja alkavat luottamaan toisiinsa. Juurikin omasta vauvaryhmästäni erään äidin synnytyskertomuksessa lukee kätilön tekstissä "ei halua kohdunkaulan puudutusta koska facebookin vauvaryhmässä sanottiin ettei se auta ja sattuu".
Ei lisättävää.

Facebookkia koskevissa blogi-postauksissa kaikki äiti-ihmiset odottavat lukevansa Äityleistä. He ovat ryhmä jossa 10 tuhatta enemmän ja vähemmän äiti-ihmistä tappelee ihan mistä tahansa, mihin vuorokauden aikaan tahansa. Minä tyydyn vain sanomaan, että äitylit ovat so last season.

Osittain tämä sosiaalinen media-kulttuuri on minulle täysin pimennossa. Moni bloggaaja löytyy myös Instagrammista.
En ole hyvällä tahdollakaan vielä käsittänyt instagrammin ideaa. Tiedän, että sinne laitetaan kuvia, muttei jakeluuni millään mene, mikä sen ja facebookin ero on? Yritin kirjautua läppärillä Instagrammiin mutta se ei onnistunut alkuunkaan. Menetin hermoni enkä yritä uudestaan.
Twitteristä puhumattakaan.

Tämä Blogikuviokin tuntuu tämmöiselle yksinkertaiselle kotiäipälle perin monimutkaiselta. On kaikenkarvaisia Blogiyhteisöjä, Blogiavards-tilaisuuksia ja Blogilistoja. En pääse jyvälle niistäkään. Mutta yritän perehtyä!
Olen saanut myös haasteita Esim: Suvin elämää ja OurFamilylife bloggaajilta mutten keksinyt itsestäni tarpeeksi järkeviä asioita ottaakseni haastetta vastaan.
Haasteiden tarkoitus on ilmeisesti tuoda näkyvyyttä pienille blogeille ja pieni tämä koisoblogi onkin. Mutta suoraan sanoen, en ymmärrä miten sekään toimii.

Saatan kuulostaa hyvin yksinkertaiselta ihmiseltä.
Mutta koulussa aikuispuolen matematiikan tentin jälkeen opettajani sanoi, että minussa on yllättävän paljon sisäistä viisautta!
Tosin hän ehkä olisi jättänyt sen sanomatta jos olisi tiennyt, että selvitin kaikki tehtävät laskemalla laskun kaikilla mahdollisilla laskutavoilla (+ - :&x) sekä valitsin järkevimmän tuloksen.

Sosiaalisesta elämästä on tullut internetin läpimurron jälkeen hieman haastavaa. Mutta kuten edellä
mainitusti näemme, yksinkertaistetkin ihmiset löytävät elämästä selviytymiskeinot. Niimpä aion toistaiseksi seilata sosiaalisen median vesillä ja otan kaikesta oleellisesta onkeeni. Tai takkiini.

Undercover Baby

Olen saanut palautetta Koison kuvien julkaisemisesta blogissani. Hurjimmat valitukset koskevat myös Facebookkia. Niitä kuulen iltaisin sängyssä vasemmalta puoleltani.
Asia on nyt kovin tapetilla mediassa. Tämä kammottava lasten yksityisyyden loukkaaminen ja kasvojen julkistaminen.

Olen vakaasti sitä mieltä, että sosiaalinen media on tulevaisuutta eikä siinä ole mitään ihmeellistä. En millään jaksa uskoa että ensinnäkään kouluikäisenä lapseni koulukaverit tunnistavat vauvakoisoa vaikka jostain kumman syystä sattuisivat blogiini törmäämään. Vaikka tunnistaisivatkin niin mitä sitten? On heistä itsestäänkin todennäköisesti vauvakuvia sosiaalisessa mediassa. Koska se on TULEVAISUUS!

Yksi erittäin hyvä peruste tietenkin pitää lapsi teräskuplassa on fraasi "Mitä nettiin laitat, ikinä et sitä saa pois!".
Onhan se kamala ajatus julkaista lapsesta jotain mitä ei koskaan saa pois. Mutta ei sitä kuvaa saa pois myöskään hiekkalaatikolla muiden lasten ja vanhempien verkkokalvoilta. Eikä uimahallista. Entäs kauppakeskusten valvontakamerat? Miksi ylipäätään tehdä lapsia jos ne pitäisi saada jostain pois?
Jos real life ei tarvitse piilottaa lastaan, miksi sitten sosiaalisessa mediassa siitä tehdään kauhea ongelma?

Suoraan sanoen minulla on suurempiakin ongelmia. Esimerkiksi se, kun lääkärissä lasta huudetaan nimellä! Jokuhan saattaa laittaa nimen korvan taakse, yhdistää kasvot ja levittää koko maailmalle että meidän Koiso oli tänään päivystyksessä eriparisten varpaiden vuoksi.

Lapsihan ei voi itse päättää mitä nettiin julkaisee. Ei niin. Lapsi ei voi myöskään itse päättää ettei äiti kanna tätä tarjoustalossa paperipussi päässä.
Lapsi ei voi myöskään kieltäytyä paperiversiovalokuvista. Kun koulukuvat laitetaan jakoon koko suvun Anneleille ja Irmeleille, voi olla tasan varma että niitä ei yksityisyydestään tarkka Koiso 18vuotta enää saa takaisin 60 luvun mahonkikirjahyllystä.

Älkää ymmärtäkö väärin. En minä ihan sokeana tähän lähtenyt. Koska mieheni on valokuvausalalla, on hän erittäin pedantti kaikesta valokuvaukseen liittyvästä. Niimpä olin joutunut pienen pakon edessä Koison syntyessä sopimaan ettei Facebookkiin saa laittaa uudesta pienokaisestamme kasvokuvia. Juurikin siksi että mieheni oli huolissaan niiden päätymisestä Etelä-korean valtionvarainministeriön lastenhoitohuoneen seinälle. Niimpä 14.6.2013 Facebookkiin ilmestyi kapalosta pilkistävät varpaat.

Sovimme pyhästi että yhtäkään kuvaa ei tule Facebookkiin vauvastamme. Jos joku hänet haluaisi nähdä, saisi tulla katsomaan.

Kun palasimme laitokselta kotiin, avasin Facebookin. Ensimmäisenä Facebook-uutisena näytölleni hypähti ruudunkokoinen kasvokuva lapsestani. Anoppi. Niimpätietysti. Tästä täytyy siis keskustella. Mieheni teki samana iltana selväksi, että tämän lapsen yksityisyys on varjeltava asia eikä kuvia saa julkaista. Paitsi kokeintaan varpaista.

Seuraavana päivänä Facebookin etusivuilla oli erittäin tutunnäköiset silmät. Samanlaiset tapittivat minua rinnoillani. Toinen mummo vauhdissa! Tästäkin täytyi keskustella.

Seuraavalla viikolla seurasi lisää yllätyksiä yksityisyyden suojassa. Koisoni oli ilmestynyt ystäväni Facebookkiin, josta äitini oli jakanut sen omille sivuilleen. Lapsen pitäminen pois Facebookista tuntui mahdottomalta tehtävältä. Minulle satoi puheluita; "eikö edes kaukaa? Entäs jos silmät ovat kiinni? Selkäpuolelta?"
Haistoin myös pienimuotoisen ristiriidan kun ristiäisilmoitus kuvineen oli Etelä-Suomen sanomissa jonka levikki kuitenkin lähentelee sataatuhatta. Minulla on 300 Facebook-kaveria.

Eli toisinsanoen on täysin hyväksyttävää julkaista vauvan kuva aamulehdessä jonka näkee kymmenet tuhannet vieraat mutta kuvan jakaminen 300 jollaintavalla tutun ihmisen kanssa on eettisesti väärin.

Haistan palaneen käryä. Nimittäin kärvähtäneiden hermojeni.

Saan jatkuvasti selitellä jokapuolelle, miksi lapseni ei näy missään ja Facebookkini on samanlainen kuin ennen suurta elämäni mullistavaa tapahtumaa. Niimpä pikkuhiljaa aloin tulla siihen tulokseen, että mieheni on väärässä. Vetosin hänellä olevan vanhanaikaiset mielipiteet joiden vuoksi lapsemme päätyy kasvamaan henkisessä tynnyrissä ja lopulta otin käyttöön aviollisen yhteishuoltajuuskortin. Kerroin, että yhteishuoltajuuden nojalla myös minulla on oikeuksia. Saatoin hieman vääristellä lakeja sun muita asetuksia mutta mitäs pienistä. Minä haluan pysyä ajan hermoilla. Eihän miehenikään lue paperilehtiä, saati kuvaa filmikameralla tai googlaa tietokirjojen avulla joten naurettavat vanhanaikaiset yksityisyydensuojahöpinät joutavat historiaan.

Koisomme löytyy nykyisin Facebookista. Samoin tästä blogista. Aina siihen asti että hän on tunnistettava. Tai ainakin niin lupasin avipuoliskolleni. En vielä tiedä tunnistavuuden määritelmää. Lupasin kuitenkin, etten julkista uimapukukuvia enkä varsinkaan nakukuvia. Tämä on tietenkin ihan perusteltua. Miehen suusta harvemmin mitään perusteluja kuulee joten ne harvat on hyvä toteuttaa.

Heinäkuun Hellemasut

Tasamailleen vuosi sitten tikkuuni ilmestyi kaksi viivaa. Tarkemmin, kymmeneen tikkuun kaksikymmentä viivaa. Klikatessani facebookissa itseni sisään odottavien äitien ryhmään, en vielä tiennyt kuinka tärkeäksi osaksi elämää se tulisi muodostumaan. Raskauden edetessä ryhmässä oli jo 150 odottavaa mammaa. 150 heinäkuun hellemasua.

Olemme jakaneet vuoden aikana yhdessä likimain kaiken. Elämän ilot ja surut. Suuret onnen ja onnettomuuden hetket. Seksielämän, karvat sekä parisuhdeongelmat. Käsittelemättä eivät ole jääneet yläpäät ei alapäät eikä peräpäätkään. Mistään muualta en olisi tohtinut kysyä voiko vauva liiskaantua jos käytän liian kireitä farkkuja tai voiko lattialle pudonneesta haarukasta saada toksoplasmoosin, ehkä myös botulismin? Voiko seksistä saada vauvan tappavan b-streptokokin? 

Päivittäin palsta täyttyi kysymyksistä, vastauksista, neuvoista, naurusta ja itkusta. Haukuimme hormonipäissämme miehemme, koiramme, talomme, naapurimme ja lattialämmityksemme. Haukumme edelleen. 

Mahoja ihasteltiin, itkettiin, naurettiin ja verrattiin raskausaikana ja verrataan raskauden jälkeenkin sivupalstalla "hellemahojen hävitys". Mittailemme toistemme lerppuja tuntien yhteenkuuluvuutta.

Sana vertaistuki on vuoden aikana saanut uuden merkityksen. Se ei ole yksistään sitä että kerromme raskauden etenemisestä ja lohdutetaan raskausarpien lopullisuudesta. Se on myös ensisynnyttäjille totuuden torvisoittokunta. Mistä muualta ensisynnyttäjä saisi tietää että alapäähän voi tulla suonikohjuja ellei ehta hellemaha sitä kertoisi? Tai voisiko kukaan muu lohduttaa raskauskiloja itkevää tulevaa äitiä kuin joku jolla on 15kg enemmän? Ja vastapainoksi 4 lapsen äiti joka kertoo päässeensä eroon yhteensä 60 raskauskilosta?

Hellemahojen myötä olen oppinut, että parhaiten lapsiin ja raskauteen liittyvistä asioista tietää toinen äiti. Lapseton neuvolantäti ei osannut arvata mistä johtui kammottavat sisäreisien vihlomiset ja epäili luulotautia. Äidit tiesivät jo puolesta lauseesta että siellä ei kiusaa jakomielitauti, siellä kiusaa liitoskipu! 

Kotona kotityöt jäivät tekemättä kun jännitimme toistemme synnytyksiä. Nukkumaan ei malttanut mennä kun joku postasi supistusten väliä ja kertoi lähtevänsä kohta ponnistamaan. Myös kun jollain meni vedet liian aikaisin, pelko toisen puolesta oli sydäntäraastavan aito.

Laitoksella ollessani synnyttämässä naputin oksitosiinitipassa palstalle, kauanko vielä pitäisi kärvistellä sillä tiesin, että sieltä ei tule ympäripyöreitä vastauksia. Toisin kuin lääkäriltä joka nyt ei tiennyt mistään mitään verrattuna 150 äitiin joista puolet olivat jo jossain vaiheessa elämää lapsen pullauttaneet ulos sieltä mistä sen ei ikinä uskoisi mahtuvan. 

Synnytyksen jälkeen minun järkeni ääni ei ollut  lastenhoitaja, ei kätilö eikä edes lastenlääkäri. Minun järkeni oli Hellemaha. Luojalle kiitos älypuhelimista joihin saa ladattua ympärivuorokautisen tietotoimiston. Google jäi kakkoseksi. Annanko lisämaitoa? Mikä on jälkisupistus? Milloin kannattaa lähteä kotiin? Miksi vauva ei osaa imeä? Ja tärkein... Jääkö SE sellaiseksi?

Joku miettii kuitenkin tätä lukiessa että jääkö se... Ei jää. 150 äitiä sen sanoi. 

Olin aina kuvitellut, että jos mieheni joskus mustasukkaiseksi tulee, se on kuntosalin personaltrainer jolla on kiiltävät valtaisat hauikset, tai ehkä uimarannan uimavalvoja punaisissa märissä shorteissa. Saattaisi olla myös ex-poikaystävä joka olisi lukenut itsensä aivokirurgiksi tai mahdollisesti Ridge Forrester. Mutta ei. Se on puolitoista sataa pallomahaa jotka hengaavat , ruokapöydässä, leffailloissa automatkoilla ja aviovuoteessamme. Saatan kuulostaa sosiaalisesta mediasta riippuvaiselta. Mutta se ei haittaa. Sekin on kuulemma normaalia!

Koisomme ollessa kovin itkuinen ja kiukkuinen, olin viemässä häntä jo päivystykseen. Mieheni sanoi, että kysäseppäs ensin niiltä tyhjentyneiltä mahoilta että voisiko se olla jotain muuta kuin sairaus. Silloin tiesin ystävieni tulleen hyväksytyksi. (Lähdimme kuitenkin sairaalaan ja diagnoosina oli tiheänimun kausi. Aivan niinkuin mahat olivat kertoneet jo ennenkuin olimme lääkäriä nähneetkään).

Palsta on tuonut minulle monet mielenrauhat (kuten silloin kun pelkäsin vauvani saaneen superpöpön koskiessani koirankakkaan ulkona ja sen jälkeen nostin vauvan vaunuista) mutta myös monta hysteriaa. Toisten hysteria on nimittäin tarttuvaa. Olisin ehkä voinut jättää lukematta osan niistä raskaudenajan komplikaatioista tai peloista joita muut kertoivat. Nykyisin nimittäin myös minä pelkään vaunuihin pomppivia tappavia jäykkäkouristusoravia.

Te ihanat ihanat mahat. Sanat ei riitä kertomaan kuinka arvokkaita te olette joten turvaudun ajatuksiin. Kyllä äidit tietävät.