tiistai 30. syyskuuta 2014

Keiton todellinen luonne

Olen saattanut joskus mainita, että haluan tehdä lapselleni kaikki ruoat alusta alkaen itse. Suurimman osan soseista teinkin. Koska haluan jatkaa sitä myös nyt kun Koisoni syö samaa kuin me aikuisetkin, olemme joutuneet karsimaan ostoslistastamme pois lapselle sopimattomat lounasvaihtoehdot. Niinkuin esimerkiksi Pizza.
Tai no, oikeastaan me vain siirsimme pizzan iltapalaksi ja vaihdoimme lounaaseen pizza-kohtaan kesäkeiton. Tosin sekin oli ainutkertaista, sitä ei syönyt kukaan. En edes minä. (Jos jollain on hihassa siedettävä kesäkeittoresepti, otan mielelläni vastaan!)

Jokatapauksessa olen jättänyt ruokavaliostamme pois esimerkiksi lihaliemet ja yritän korvata niitä muilla mausteilla. Olen tästä saanut puolisoltani palautetta, Eikä se ole ollut lainkaan hyvää. Siksi olen hankkinut myös luomulihalientä lisäaineiden pelossa. (jos jollain on täydellinen kotitekoisen lihaliemen resepti, senkin saa jakaa, kunhan se ei sisällä luiden keittelemistä)

Olosuhteiden pakosta, olen alkanut armahtamaan itseäni joissain asioissa. Ensimmäisenä keitoissa.
Olen ostanut muutaman kerran valmiin peruna/vihannes sekoituksen. Äidit minua armahtakoot.
En vain kertakaikkisesti ehdi kuoria enää perunoita. Tai ehdin minä. Perunan kerrallaan, kerran tunnissa. Aamulla kun aloittaa, saa ehkä yöksi keiton valmiiksi. Minun Koisoni ei vain kertakaikkiaan viihdy aloillaan niin kauaa, että saisin kerralla kilon perunoita kattilaan.



Tämä vihannessekoitus sisältää vain perunaa ja vihanneksia. Ei lainkaan suolaa. Sekaan heitetään Liha/kana/jauheliha tai minkä keiton haluaakin tehdä. (hinta 1.49 S-marketissa). En ole kertonut edes puolisolleni, mistä keittomme koostuu. Täydestä on mennyt, joten ei voi olla huonoa.

Poden syyllisyyttä. Mutta toinen vaihtoehto olisi syödä jauhelihaa liemen kanssa keittopäivinä joten kestän epäonnistumiseni kuin mies.
Tai oikeastaan, en minä koe olevani epäonnistunut. En vain
pidä tärkeinä itsekuorittuja perunoita. Nykyisin.

Valmispusssukasta tehdyn kanakeittoni resepti:
Valmispussi peruna/vihannessekoitusta
Kanasuikaleita
Kolmen juuston kerma
Luomukanaliemi
Sipulia.

(paista kanat ja sitten kaikki sekaisin kattilaan ja annetaan kiehua. Sipulia en paistanut, en pidä sen kärventyneestä mausta)




torstai 25. syyskuuta 2014

Jo joutui armas aika


Kyllä se nyt siltä näyttää, että syksy on tullut. Enkä muuten pidä siitä alkuunkaan. Syksy tietää kylmää, märkää, sotkua ja kuraa.

Lehdet tippuvat puista ja pitää haravoida. Toisaalta, haravoimme viimesyksyn lehdet kesäkuussa.


Syksy tietää erinnäisiä taisteluita pukemisessa. Miten ihmeessä saa reilu 1 vuotiaalla pysymään esimerkiksi hanskat kädessä? Sellaiset hanskat vieläpä joilla saa lapion käteen. Lapseni raivostuu tönkistä toppahanskoista joilla ei pysty tarttumaan. Ohuemmat lapaset taas lentävät kaaressa lätäkköön.


Entäs kengät? Kumisaappaat olisivat erittäin pop mutta ihan oikeasti, pysyykö ne todella jollain lapsella jalassa? Meillä ne lentävät kaaressa ilmaan jalkalenkeistä huolimatta. En kertakaikkiaan usko kumppareihin. Ihmiset ostavat niitä koska kuuluuhan lapsella olla kumisaappaat. Aikuisellakin on. Paitsi että minulla ei ole. Eikä tule. Niiden on pakko olla yhtä suuri markkinahuijaus kuin Fennovoiman ydinvoimala.




Aikana ennen lapsia, minun syksyyni kuului olennaisena osana kynttilät ja virkkuukoukku. Tässä elämäntilanteessa kuitenkaan en pidä kynttilöitä järin turvallisina. Ajattelen oikeastaan että niiden ainoa oikea paikka on keittiön korkeimman kaapin pimein nurkka. Välillä Koisoni nukahdettua uskallan kuitenkin sytyttää muutaman. Ja pelkään henkemme edestä.
Myös virkkuukoukku on jäänyt tarpeettomaksi. Kerran kokeilin mutta selkästi myös Koiso on käsityöihmisiä ja kiinnostunut lankakeristä. Minä kuitenkaan en ole valmis yhdessä virkkaamiseen.


Niimpä syksyyn on löydettävä uusia speksejä. En vielä tiedä mitä ne ovat mutta luulen että niihin kuuluu olennaisena osana hiekka, märät lehdet ja äidin värisyttävä hiekkalaatikkokylmyys. Tunnelman luojaksi täytynee ostaa jokin termosmuki. Ehkä keittiöön kirkkaampi hehkulamppu pimeden iltojen iloksi. Jokatapauksessa syksy on nyt toivotettu pitkin hampain tervetulleeksi ja kesän odotus voi alkaa.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Riekkujana juhlissa

Kesät täyttyvät useimmiten kaikenlaisista ihanista karkeloista. Suurin haasteeni juhlissa ennen lapsen saamista tai vielä kun Koiso on ollut kaukalovauva on ollut pukeutuminen. Eikä sekään ole valtaisa ongelma ole ollut joten juhlat ovat aina olleet meille itsestäänselvän helppoja.

Pippaloissa aina haasteellista on keksiä lapselle vaatteet joissa on helppo liikkua, jotka ovat kauniita ja mahdollisesti istuisivat myös muun perheen vaatetukseen. Ainakin värien puolesta. Muutamissa viimejuhlissa on Koison mummi ommellut täydellisesti värien puolesta istuvat koltut joissa pystyy istua ja kontata. Tosin harkitsin kyllä, että seuraavissa juhlissa kireä kokovartalokotelomekko saattaisi olla paikallaan. Käsien reikiäkään ei välttämättä tarvitsisi.


Myönnän ihmetelleeni, melkein jopa suht tuomiollisella sävyllä, miten ihmeessä juhlissa, erityisesti häissä pikkuihmisiä ei saada kuriin. Ne karjuvat kirkossa, tai vaihtoehtoisesti vanhemmat joutuvat kuskaamaan lapset ulos. Nämä luonnon ihmeet sotkevat hääjuhlassa, pitävät meteliä ja juoksentelevat ympäriinsä. Rasittavaa. Kyllä jokaisen vanhemman velvollisuus on opettaa lapselle käytöstavat, oli se kuinka pieni ja ymmärtämätön tahansa.

Kunnes menin itse häihin joissa häävieraiden joukossa ei ollut sukulaisia (eli lapsesta haltioituneita mummoja jotka viihdyttivät vuorotellen lasta). 


Pelkästään kirkko oli taiteenlaji sinänsä. Kävin läpi kaikki konstit joiden olin ajatellut toimivan kun jonkun lapsi kitisee ja riekkuu sillon kun ei pitäisi. Eivät auttaneet lelut, äänettömät laulut, hyppyytykset eivätkä kutittelut. Ei syötävä ei juotava. Sorruin jopa lataamaan kännykkääni pelin jolla Koiso voisi leikkiä papin puheen lomassa. Turhaan.

Siirryimme keskenkaiken ulos ja selvisimme siitä osuudesta. Seuraavana vuorossa oli tietysti hääjuhla. Lapsemme oli tyytyväinen tasan sen hetken kun söi. Se kesti 3 minuuttia. Uusin opittu "heitä" sana pääsi käyttöön ja hän heitteli innoissaan vierustovereien päälle omenia, lusikoita ja leluja. Häpesin silmät päästäni. En tokikaan lasta vaan sitä etten kertakaikkiaan saanut pientä ihmisenpoikastani käyttäytymään nätisti ja kunnolla.
Onneksi tässä juhlassa vessat olivat pitkän käytävän varrella. Päästimme täysin villiintyneen Koison juoksemaan pitkää käytävää. Siinä hän kipitti edestakaisin kuin vedettävä hiirilelu. Tämän jälkeen pattereista oli kulunut ainakin yksi prosentti.

Hääjuhlan ajan koetin syöttää ja juottaa Koisoa vuorotellen jotta hän pysyisi tyytyväisenä. Aina kun meno yltyi, annoin hörpyn tai banaanin käteen. Laukku oli täynnä rusinoita, soseita hedelmiä ja muuta naposteltavaa. Illan hämärtyessä hän oksensi pöytään. 

Säikähdin, että olin syöttänyt lapseni halkeamispisteeseen. Laskettuani lopulta mistä kaikesta laukku oli tyhjentynyt, totesin ettei Koisomme ole haljennut. Väliin jääneet päiväunet, suuret ihmismäärät ja liian nopeasti pillillä ryystetty vesilasillinen vain olivat pienelle ihmiselle liikaa.

Ensimmäistä kertaa koskaan, olimme häistä kotona ennen auringonlaskua. Jätimme jälkeemme juhlivan hääväen, omenalla sotketut valkoiset pöytäliinat ja paljon murusia.

Saavuimme kotiin väsyneinä, mutta onnellisina. Hääpari oli saanut toisensa. Me peittelimme sänkyymme ihanan pienen riekkuapinan jonka tukkaan oli kuivunut pala hääkarkkia.

Lupaan ja vannon, etten enää koskaan ilman parempaa tietoa ihmettele, mikseivät vanhemmat saa lapsiaan kuriin juhlissa.


torstai 18. syyskuuta 2014

Vapaailta -Kukaan ei tarvitse minua tänään

Kotiäidin vapaailta. Ne ovat harvassa. Tai olemme me sopineet että molemmilla vanhemmilla on kerran viikossa lupa olla omissa oloissaan illalla. Mieheni kohdalla se on tarkoittanut harrastuksia, tietokonepelejä ja työhuoneeseen sulkeutumista.
Minulla se on tarkoittanut pyykkäystä, ruoanlaittoa, lelujen keräämistä ja useimmiten myös puolison huomioimista sohvannurkassa.

Tänään on kuitenkin toisin! Minulla on ihka oikea vapaailta. Kotimme tyhjenee eri kokoisista likaisista käsistä muutamiksi tunneiksi ja minä saan hetken aikaa viettää aikaa ihan vain itseni kanssa.

Tänäiltana seuralaisellani on tukassa ruoan jämiä, vaatteissa tahroja ja päällä mummokalsarit. Mutta silti uskon seurani olevan pettämättömän loistavaa. Peili on nimittäin piilotettu vessan kaapin taakse.

Mitä sitten kotiäidin vapaailtaan kuuluu? Ensin ajattelin, että ei mitään. Aion vain makoilla sohvalla ja katsoa sinkkuelämää-sarjaa dvd:ltä. Kaivoin dvd:t hyllystä ja totesin niissä olevan niin paljon räkää ja kuolaa, etteivät ne todennäköisesti pyöri. New yorkin kadut jäävät tältä illalta mielikuvitukseni varaan.

Television tuijottelu siis vaihtuu kultturellimpaan ajanviettoon. Eli kirjaan joka kertoo sinkkuelämää-sarjan -ja elokuvan teosta.


Valehtelisin, jos väittisin ettei mielessäni käynyt tiskikoneen tyhjennys tai pyykkääminen. Mutta vaikka kotona välillä on kaaoksen ainekset siivouksen suhteen, ei oman ajan merkitystä äiti-ihmisillekkään voi vähätellä.

Tämä eriskummallinen maailma asettaa äidit vielä eriskummallisempaan asemaan. Pitäisi olla 100prosenttisesti aina läsnä kotona miehelle sekä lapselle. Silti täytyy ehtiä pitää koti siistinä, karvat ajeltuna joka puolelta, kynnet lakattuina ja verkkarit vain lenkkikäytössä.
Päässä pitää olla muutakin puheenaihetta kuin lapset. Pitää olla perillä politiikasta ja maailmantaloudesta sekä uusimmista elokuvista ja kulttuuritapahtumista. Puheenaihe pitäisi kyetä ammentamaan kynttiläillallisella jostain muusta kuin pinnasängystä. Jos näin ei ole, ei mukamas tarvitse ihmetellä jos mies kipittää vieraisiin ja itkee iltalehden parisuhdepalstalla kuinka vaimo muuttui rumaksi monsterihirviöksi, puhuu vain kestovaipoista ja kadotti minuutensa.

Jos nyt oikein tarkasti tätä ajattelen, minun kurkkuani alkaa kuristamaan. Koska tämä minun vapaa-aikanihan todellisuudessa on aikaa jolla sivistän ja itseäni jottei vaimouteni katoa äitiyteni alle.

Ei. En ajattele sitä. Toivotan itselleni rattoisaa vapaa-aikaa, suljen pyykkihuoneen oven ja sivistän itseäni Carrie Bradshawn parissa. Sieltä riittää tarvittaessa ammennettavaa myös parisuhteeseen!


"The most important thing in life is your family. There are days you love them, and others you don’t. But, in the end, they’re the people you always come home to. Sometimes it’s the family you’re born into and sometimes it’s the one you make for yourself." ~Carrie











maanantai 15. syyskuuta 2014

Välikausikuteet

Välikausivaatteet. Ennen Koisoa, vaatteet oli minulle vaatteita. Ehkä kesävaatteet ja talvivaatteet erottuivat muista vaatteista. Mutta lapsen syntymän jälkeen kuvioihin tuli ihmeellinen välimuoto.

Joka syksy ja kevät blogit täyttyvät lapsen välikausitamineista. Niihin useimmiten panostetaan vähintäänkin aikaa. Moni myös rahaa. Välikausihaalari voi maksaa 30 eurosta 180 euroon. Jotkut haalarit on nimetty markettihaalareiksi. Sana markettihaalari liitetään keskusteluihin vähättelevästi. "Meillä on vain markettihaalari".  Ticket to heavenia ylistetään, samoin Molokidsiä. Käytetyistäkin maksetaan uusien hintaa jos kuosi on loppuunmyyty ja haluttu.

Minä pidän markettihaalareista. En vain kertakaikkiaan halua lapseni päälle haalaria jonka hihassa lukee "Lippu taivaaseen". Tai MOLO.

Välikausihaalarissa eniten kuuluu merkata tulvankestävyys. Mitä vedenpitävämpi, sen kalliimpi. Poikkean ehkä valtavirrasta tällä käsittämättömällä pinnallisuudella mutta minulle eniten merkkaa ulkonäkö. Ja mieleinen on löytynyt Lassielta. Prismasta. Kauttaaltaan pinkki ja ilmavan näköinen. Koisomme on reilu vuoden. Hän ei tarvitse sukelluspukua vaan välikausipuvun. Sillä leikitään hiekkalaatikolla, ei Suomenlahdessa. Vesilätäkössä ehkä taaperretaan ja vähän läiskytellään joten toistaiseksi roiskeenkestävä puku riittää oikein hyvin.


Jos sataa kaatamalla, olemme sisällä. Jos syksy osoittautuu oikein märäksi, hankimme kuravaatteet. Märemmille keleille tosin anoppi teki kirppikseltä oivan hankinnan. Reiman haalarin TEC-ominaisuudella. Tuo tec on juurikin se ominaisuus jonka kuuluisi kestää vesilätäköissä istuminen. Emme ole vielä päässeet kokeilemaan käytännössä. Toivon sen toimivan, jotta kamalilta sadetakeilta ja kurahousuilta vältytään.

ReimaTec
Myöskin kauppa-asu löytyy. Tämäkin termi oli minulle tuntematon, ennen lapsia. Mutta ilmeisesti välikausihaalari ja aikuisen lenkkeilyasu on vähän sama asia. Välikausihaalarissa mennään hiekkalaatikolle, ei kauppaan ja lenkkeilyasussa mennään lenkille, ei kauppaan.
Kauppoja varten siis on joko kauppahaalari/vaunuhaalari tai kauppa-asu.

En ole vielä löytänyt tähän meidän kauppa-asuun sopivaa hattua joten otin kuvanräpsäyksen ajaksi epäsopivan lepakkohatun pois. Millainen pipo tähän teidän mielestä sopisi?


Näillä kuteilla siis mennään meidän välikausi. Toisinsanoen syksy.

torstai 11. syyskuuta 2014

aikavaras

Tänään minä tein moraalittoman teon. Minä karkasin.

Mieheni lähdettyä aamulla töihinsä, hän vei mennessään Koison isomummille hoitoon. Isomummi ottaa Koisomme välillä luokseen muutamaksi tunniksi jotta saan siivota rauhassa ja tehtyä kotitöitä jotka villin lapsen kotona ollessa ovat haastavia. Esimerkiksi lattioidenpesu.

Näin tapahtui myös tänään. Koisoni ollessa muualla minuun iski selittämätön vapaudenkaipuu. Ikkunat joiden tarkoitus oli tuulettaa asuntoamme, toivat sisään ilmaa joka tuoksui raikkaammalta kuin normaalisti. 10km päästä kaupungista sisään leijaili kiinalaisen ruoan tuoksu joka kilpaili mäntysuovan kanssa.


Mutta minun piti siivota. Kuurasin lattiaa ja ripustelin pyykkejä. Kasa lukemattomia lehtiä tippui kuin viestiksi hattuhyllyltä lattialle.

Mielessäni pyöri ajatus: "Minun Koisoni on hoidossa jotta saan rauhassa siivottua. Mutta olisiko se ihan kamalaa jos livahtaisin lounaalle? Ihan yksin."

Katselin ympärilleni ja totesin että olen siivonnut tarpeeksi. Oikeastaan minun pitäisi hakea Koiso kotiin koska hommat oli tehty. Mutta minä pakkasin lehdet käsilaukkuuni ja lähdin syömään, En muista koska viimeksi olisin tehnyt niin.

Kesken lounaan puhelin soi. Loikkasin kattoon. Entä jos se on isomummi? Hän varmasti kuulee taustahälystä, etten olekkaan kotona! Onneksi se oli vain puhelinmyyjä.
Vastoin "eroon raskauskiloista" kamppanjaani tilasin myös jälkiruokaa. Nautin pitkän kaavan lounaan, luin lukematta jääneitä lehtiä ja kulutin siihen aikaa 40 minuuttia. Omatunto soimasi.

Syötyäni, juoksin tukka hulmuten autolle ja ajoin kiireesti lapseni luokse. Olo oli kuin 15-vuotiaalla ikkunasta karanneella teinitytöllä. Minulla oli salaisuus. Olin käynyt yksin lounaalla vaikka minun piti olla siivoamassa!

Minä, 27-vuotias kotiäiti varastin itselleni aikaa 40 minuuttia. Isomummi minua armahtakoon.




perjantai 5. syyskuuta 2014

Mielensäpahoittaja

Kuva: Sampo Kauranen

Aika ajoin uutisoidaan erilaisista paikoista jotka on tehty lapsettomiksi. Joka armaan kerta löytyy liuta mielensäpahoittajia.

Lapsettomia hotelleja, lapsettomia lentoja ja eilisissa uutisissa, lapseton ravintolan osa.
Keltainen lehdistö tiedottaa erään äiti-ihmisen loukkaantuneen verisesti kun yhdessä Helsinkiläisessä lounasravintolassa on 1/3 kielletty lapsilta.

Järkyttävä suvaitsemattomuuden huippu. En ehkä kestä.

Minä hihkuisin riemusta jos kaupungistamme löytyisi lapsivapaa lounasravintola. Sellaiseen olisi aivan mahtavaa suunnata joskus yksin.
Yhtä paljon hihkun riemusta, kun löydän ravintolan jossa lapset ovat huom
ioitu erityisen hyvin. Miksei ihmisille kelpaa minkään sortin balanssi? Miksi ne omat naperot on saatava raahattua mukaan kaikkialle? Aivan kuin juuri tämä ravintolan kolmasosa olisi kaupungin ainut lounaspaikka jossa ruoka on lämmintä.

Eräänä iltana olimme syömässä ravintolassa jossa oli buffetpöytä katettu ulkoterassille. Viereisessä pöydässämme oli perhe jossa oli 4 eri ikäistä lasta. Koko ruokailun ajan nämä pienet riemut juoksivat ja pomppivat ympäri pöytä. Oma lasini kilisi lautasen reunaan tannerten täristessä kun lapset leikkivät "kuka hyppää korkeimmalle" leikkiä.Alkoi huutokilpailu, pyysin lapsia pöytämme edessä olemaan vähän hiljempaa kun korviin sattuu. Lasten äiti kielti naperoidensa komentamisen. Jätimme ruokamme ja poistuimme ravintolasta. Olin järkyttynyt moisesta sirkuksesta.

Jos meno on lapsiperheiden lounastaessa tällaista, onko se ihme että ihmiset haluavat lapsivapaita ravintoloita? Edes yhden.

Sitäpaitsi. Eihän koiratkaan pääse joka paikkaan. Eikä lapset pääse baareihinkaan. Onko sekin ongelma?

Olen aivan varma, että yksi lapsivapaa lounasravintola per kaupunki ja ihmiset olisivat ainakin 4 prosenttia vähemmän stressaantuneita. Tämä voisi näkyä jopa työpaikoilla ja lopulta bruttokansantuotteessa. Toivon todella, että lapsettomista ravintoloista tulee Eu-direktiivi!



keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Ruokalista osa 1

Makaronilaatikko, jauhelihakastike, lihapullat. Broilerilaatikko, broilerikastike, broileripullat..

Edellämainittu rimpsu voisi olla meidän viikon ruokalistamme. Tai ainakin jokunen kuukausi takaperin olisi voinut. Ei ensiajatuksella uskoisi, miten paljon mielikuvitusta voi monipuolinen ruokavalio vaatia.

Koison siirtyessä täysin samoihin pöperöihin kanssamme 1 vuotiaana, aloin kiinnittämään huomiota kokonaisuuden monipuolisuuteen. Ajatus siitä, että Koisomme tunnistaa epäkehittyneillä makuhermoillaan vain jauhelihan sekä broilerin ja sylkee muut pois, ahdisti. En aio antaa sen tapahtua.

Niimpä meillä on viimeaikoina kokkailtu mukavuusalueen ulkopuolella. Eilen jääkaappiimme oli luomuosuuskunnasta kertynyt useampi kesäkurpitsa. Mielestäni se on aina ollut aika turha vihannes.
Melkein kuin kurkku, muttei läheskään. 

Pienen googlauksen ja reseptin modaamisen jälkeen sain siitä kuitenkin aikaiseksi päivällisen oikein helposti ja lapsiystävällisellä vaivalla. Kaikenlisäksi kerrankin uudenlainen pöperö upposi koko perheelle. Yleensä viimeistään puoliso nyrpistelee, varsinkin jos pöydässä on liikaa kasviksia. Myös hyvä resepti painonpudottajalle. Yhdessä täytetyn kurpitsan puolikkaassa on 100kcal.

Lisukkeena mintulla ja voilla maustettua jasmiiniriisiä .

400g jauheliha
500g tomaattimurska
nippu sipulia
fetajuustoa
Basilika/pippuri/suola/provencelen yrtit.

Jauhelihat ja sipulit varsineen pannulle, kypsennyksen jäkeen tomaattimurska ja feta.
Koverretaan kesäkurpitsat (älä missään nimessä käytä veistä. Siitä ei tule kuin sanomista).
Täytetään, päälle juustoraastetta. 200 asteiseen uuniin 15min.