Seksi tuo ja lapsi vie?

Tätä blogia lukee kaikenkarvaiset sukulaiset joten aiheena seksi on perin yksityinen. Mutta jokainen sitä tekee. Myös me olemme tällaista todistetusti harrastaneet, ainakin yhden kerran reilu kaksi vuotta sitten. Deal with it.

Suurin osa ajattelee seksiä yksityisasiana. Sitähän se ei missään tapauksessa ole. Keskustelupalstojen puhutuimpia aiheita ovat makuuhuonepuuhat. Jokaisesta aikakausilehdestä voi lukea erilaiset sen hetken seksivillitykset. Seksivälineet ovat saavuttaneet myös apteekit. Ja Citymarketit. Jos nykyaikana tahtoo ostaa vibraattorin, ei tarvitse kipittää huppu päässä hämyiseen seksikauppaan. Tosin vastapainoksi päivittäistavarakauppojen dildoille, ovat loisteputketkin saavuttaneet pornokaupat.

Koska kumilelut geishapallot ja liukuvoiteet voi kuskata kotiin arkipäiväisesti samassa kauppakassissa maitojen sekä silakoiden ja jogurttien kanssa, luulisi seksin olevan arkipäiväisen helppoa. Vaan ei ole mikäli on uskominen vauvalehtiä, facebookin äitiryhmiä ja neuvolan ohjelehtisiä.

Lapsiperheessä varmaankin jokainen äiti jonka makuuhuoneessa nukkuu beibi, on kokenut parisänky ikävää. Kyllähän sitä itseään voi tehdä suihkusta keittiönpöydän kautta vaatekomeroon mutta joskus kertakaikkisen raastava parisänkyikävä meinaa torpata koko touhun. Miksi siitä ei koskaan puhuta?

Todellinen vanhempien ongelma tuntuu kuitenkin olevan se klassinen; ajan puute. Naperot riekkuvat lahkeissa ja tisseissä. Iltaisin lasten mentyä unille, paidan kaulus huokaisee lepoa ja rauhaa. Kunnes sitä kiskoo joku isompi ihminen. Pitäisi leikata pensasaita, imuroida vessan kaappien alta ja sheivata korvakarvat. Ei pysty ei ehdi. Ota karkki?

Onko tosiaan niin, että nykyajan äideille seksi on velvollisuus? Ei. Mutta pärjätäkseen avioelämässä vaimona, on kalenteri järjestettävä uudestaan. Kaikkea ei voi saada, (kuten parisänkyä olohuoneeseen) mutta jostain se on tingittävä. Eipä ne miehetkään aina saa takaisin vaimon timmiä vatsanahkaa.

Joskus muinoin, anoppi kertoi karmaisevan vinkin. Hänen mukaansa vaimon kannattaa viikon ajan liehitellä miestä muttei saa antaa. Tämä kuulemma piristää seksielämää. Olin kauhuissani. Puolisoni vielä enemmän. Kauas on tultu siitä kauhusta. Mutta piristykseksi siitä neuvosta kyllä ei ole vieläkään. 

Kysyin ystäviltäni mitä heille tulee mieleen seksistä näinä ruuhkavuosina. Vastaukset ovat suhteellisen samansuuntaisia. 

Enni: "Ensimmäinen kun synty, ajattelin että seksiin olisi aikaa koska vaan, kun vauva nukkuu. Todellisuus ei ihan vastannut kuvitelmia"

Ritva: "Ei jaksa. Ehkä joskus jos olisi kahdenkeskistä aikaa tai edes omaa aikaa niin saattais ajatuksia riittää seksiinkin mutta ei näin. Mukelot imee musta kaiken virran"

Himmeli: "Viikonloppuisin tapahtuva pikainen sessio alakerran vessassa lukkojen takana päiväuniaikaan"

Hanni: "Spontaania harrastustoimintaa ei pahemmin ole. Onneksi lapset vielä niin pieniä että nukkuvat kunnon päikkärit niin ei seksi rajoitu vain yöhön. Kun pinniksestä siirrytään normaalisänkyyn, Lastenhuoneen oveen pitäisi ehkä asettaa lehmänkello kun lapsen kaulaankaan sitä ei voi laittaa. Aamuisin huomaan olevani rättipuhki, jos lapset eivät ole valvottaneet, seksi on. Lapsivapaat ollaan kuin villissä lännessä, fantasiointi on lisääntynyt ja nykyisin toteutuu mitä eriskummallisempia juttuja. Aikaisemmin tosin kotipornovideoissa ei näkynyt "käyn laittamassa tutin takaisin lastenhuoneessa-katkoksia"

Janni: "Meil ei oo aikaa tai sit me nukahdetaan heti kun saadaan vihdoin lapset sänkyyn"

Sanni: "Kausiluontoista. Synnytyksen jälkeen meni 2 päivää kun aloitettiin ja sen jälkeen joskus useita kertoja päivässä, joskus menee viikkokin ilman"

Helmi: "Meil on hiljentynyt paljon. Ei jaksa eikä kiinnosta. Max kerran viikossa"

Anneli: "Käsihommia peiton alla jos himot herää päivällä"

Jottei tämä pienimuotoinen tutkimukseni arkielämän seksistä olisi täysin vaimopainotteinen, päätin kysyä tämän hetken tilanneraporttia myös isäihmisiltä. Vastaukset olivat kovin samansuuntaisia. Odotin tosin syytöksenhakuista ilmapiiriä tyylillä "eukolla on aina päänsärkyä eikä se anna sillonkaan kun ei ole." 

Tällaista ei kuitenkaan ollut havaittavissa. Päättelenkin että kyse ei välttämättä olekkaan naisen haluttomuudesta lasten astuttua kuvioihin vaan ihan oikeasti nuo rakkauden hedelmät, villin seksielämän (toivotut ja rakastetut) seuraukset ovat viilentäneet makuuhuone-elämää puolin ja toisin.

Janne: "No yks iso muutos on ollut, että kaikki kiva on loppunut. Kaikki on perus lähetyssaarnaajaa peiton alla pimeessä. Tietysti seki on ihan kiva ku koko touhusta on tullut erittäin harvinaista"

Matti: "Pitää tarkistaa wikipediasta mitä se seksielämä taas tarkoittikaan..."


Erkko: "Seksilämä on lapsen nukkumisen Armoilla. Iltaisin ei kumpikaan jaksa, päivällä on tuurista kiinni milloin tekee mieli samaan aikaan kun lapsi nukkuu päiväunia, eikä ole samanaikaisesti rättipäivät"

Elmo: "Vähän enempi suunnittelua kuin ennen mukeloita, Mutta ei se spontaaniutta estä kun pitää peiton päällä ja piirrettyjä telkkarista. Vielä ei oo pätkis yllättänyt makkarin ovelta kesken peuhaamisen"

Velimatti: "Meillä on ehkä enemmän sitä että molemmilla omaa aikaa illasta, saa katsella elokuvia/telkkaria niin ei oikein edes seksi niin nappaa enää. Tullut kulutettua tuota nupin päätä ihan tarpeeksi. Täs on tällainen "Leikitään kotia" vaihe menossa." 

Vastaus pikkulapsiperheiden kasvavaan ajanpuuteongelmaan näyttäisi selvästi olevan 20 minuuttia lisää vuorokauteen aikaa. Ongelman ydin on muualla kuin liian hankalasti saatavilla olevissa seksivälineistä. Niimpä Citymarket ei tuo ratkaisua. Voisiko yleinen tyytymättömyys seksielämään korjaantua jos työnantajat luovuttaisivat työajasta 20 minuuttia seksin harrastamiseen? Mies voisi esimerkiksi päiväuniaikaan pidennetyllä lounastauolla käydä kotona pikaisilla. Vaikutus työtehoon saattaisi olla ilmeinen. Joku yhteiskunnallinen ratkaisu olisi paikallaan tähän lapsiperheitä koettelevaan haluttomuus/ajankäyttö probleemaan.

Ihailen yhä ystävääni joka "en ole koskaan" -leikissä pienessä sievässä totesi "en ole koskaan kieltäytynyt seksistä". Siinä sitä on tavoitetta kerrakseen.

Kurkkaa myös: Seksistä synnytyksen jälkeen kertoo Katri Sorsa ja raskauden aikaisesta seksielämästä valottaa Norsunluusydän-bloggaaja postauksessa raskaus ja seksi

Ulkopolitiikkaa vai ulkona politiikasta?

Minä en ole aiemmin blogannut politiikasta. Ihan periaatteesta. Olen pitäytynyt kaukana kaikensortin kannanotoista koskien homoliittoja, abortista kieltäytymisiä ja lapsilisiä. Presidentin vaalien aikana en liimannut Sauli Niinistön kuvaa banneriini enkä aio eduskuntavaalien ohessa vaihtaa ulkoasun värejä minkään sortin piraattipuolueiden tunnusväreihin.

Mutta nyt tähän poliittiseen kieltäytymiseen tulee yhden postauksen poikkeus. Tämän hetken ulkopolitiikka on kohtalaisen sekavaa ja levotonta. Se on jopa tunkeutunut yöuniini.

En paljoakaan lukenut Ukrainan kriiseistä eikä minua ole kummemmin hetkauttanut muutama väärän maalainen lentskari itämerellä tai Joensuussa. Ilmanhan nyt pitäisi muutenkin olla kaikille yhteistä. Ei ketään voi haitata jos joku vähän lentelee jossain lätäkön yläpuolella.
Mutta iltapulu uutisoi menneellä viikolla, että miehille alkaa tulemaan postissa tieto sodan aikaisista sijoituspaikoista.

Vaikka kyseessä on ilmeisen normaali asia (jokainen halutessaan on saanut tietoonsa sodanaikaisen sijoituspaikkansa) ei se ole jäänyt äitikansalta huomaamatta, ei vauva.fi aihe vapaalta eikä myöskään minulta. Konkreettinen kirje kotiin ei kuulosta minun mielestäni alkuunkaan hyvältä. Armeijahan on lähinnä pojasta mieheksi kasvamista, kylmiä öitä teltassa ja marssilauluja. En ole sisäistänyt koko intin perimmäistä funktiota; Sotilaskoulutus. Jos sota tulee, minun puolisoni ajelee moottoripyörällä pitkin metsiä joku koppalakki tarakalla. Ei kuulosta yhtään hyvältä. Prätkää ajaessa ei paljon ammuskella vihollisia. Olisi tuo voinut omaa sijoituspaikkaansa 10v takaperin vähän fiksumminkin miettiä...

Aloin hiukan tutustumaan syvemmin tähän Ukraina asiaan koska joka puolella vauhkotaan kuinka Putin voisi ottaa Suomen yhdellä huikalla aivan kuin se nappaa Ukrainankin. Ainakin osan siitä. Totesin kuitenkin, Ukrainan tilanteen olevan lähinnä sama kuin jos Ahvenanmaan lukuisat Ruotsalaiset haluaisivat liittyä Ruotsiin ja Ruotsi tulisi ja siirtelisi hieman maailmankartalta viivoja. Vähän eri asia siis kuin Suomen liittäminen Venäjään noin niinkuin osana Lauantai-aamun päiväohjelmaa.

En kuitenkaan vakuuttunut omasta teoriastani riittävästi joten päädyin Facebookin kestovaipparyhmään keskustelemaan sodasta vaippoihin hurahtaneiden äitien kesken. Sen tietenkin voi jo arvata mitä siitä seuraa kun kymmeniä hormoneista ja kestovaipoista sekaisin olevia äitejä alkaa puimaan Suomen ja Venäjän suhteita ja Natopolitiikkaa. Pitäisikö Suomen liittyä natoon? Olisiko Nato turva vai viimeinen niitti? Voiko sotaa lähteä maanpakoon? Joutuuko lähihoitajat Lotiksi? Entäs laitoshuoltajat? Sivarit? Jehovantodistajat? Iso H?

Sekaisin menivät Venäjät Irakit ja Neuvostoliitot, Natosta tuli hyökkäysliitto, Obama vai Bush, ei väliä ja historian kirjat saivat uusia kellastuneita sivuja. Eihän siitä kertakaikkiaan mitään tullut. Mutta vakuutuin kuitenkin siitä, että äideillä on ulkopolitiikan hoitamisesta yhtä selvät mielipiteet kuin kertakäyttövaippojen ja kestovaippojen eroista eikä äitiys ole missään tapauksessa pehmittänyt naisten aivoja ainakaan kestovaippailevien äitien parissa. Ja mitä Natoon tulee, en todellakaan tiedä.

Toivon kuitenkin että voin jättää karjalanpiirakoiden leipomisen aselaukun sivutaskuihin menneille sukupolville ja keskittyä maailmanpoliittisten häiriötekijöiden siirtämisen mielestäni vaikkapa tiskivuoreen. Toisaalta jos niitä Euroopan rajoja on pakko alkaa muuttelemaan, toivoisin kuitenkin ettemme joudu osaksi Venäjää ja Suomen rajaviivan voisi piirtää yhteiseksi esimerkiksi Italian kanssa. Taxfree matkat Pradalle voittaisivat mennentullen Tallinnan risteilyt.

Taskurapu vai vauva? Kirottujen käyrien viidakko

Lapsen koko. Mistään muusta ei äidit niin paljon keksi puheenaihetta jopa ventovieraiden kesken. Mikään ei neuvolassa, synnytyksen jälkeen, lastenlääkärillä ja lapsen papereissa ole niin tärkeää kuin koko. Se mainitaan joka kohdassa ja kaikki poikkeamat joka suuntaan muistetaan pää -ja sivulauseilla. Vauvakerhoissa vertaillaan samanikäisiä lapsia mitä ihmeellisimmillä sanakäänteillä. "Ompas sulla pieni, ihan kuin nukke, mulla on tämmönen pötkylä" Tai "ompas sulla iso möhkäle, mulla on tämmönen kääpiö"

Ihmiskunnassa kenenkään muun painoa ei ole lupa arvostella kuin lapsen. Ja tiedättekö mitä? Olen kurkkuani myöten täynnä sitä. 

Olin kuukauden ikäisen lapseni kanssa markkinoilla. Otin lapsen vaunuista rinnalle torikahvilassa ja ympärilleni kokoontui kolme eläkeläismummoa ihmettelemään mitä teen ulkona, minun pitäisi olla lapsivuoteessa koska olen selkeästi synnyttänyt korkeintaan toissapäivänä. Olisi tehnyt kovin mieli kommentoida takaisin "mitä te teette ulkona, seniilien lounas tarjoillaan vanhainkodissa". En kehdannut

Koisomme syntyi 2.5kg kokoisena. Hän oli pieni siis jo alunalkaen joten mitenkään ei voinut olettaa että 1kk neuvolassa hän jotenkin maagisesti kasvaisi keskikäyrällä. 

Ihmiset taivastelivat miten lapseni näyttää nukelta. Minun mielestäni ei ole mitään karmaisevampaa ilmaisua lapsesta kuin nukke. Nukkehan on eloton vauvaklooni! Suoraan kauhuelokuvasta. 

Puolen vuoden ikäisenä pituuskasvu oli pysähdyksissä 3kk ajan. Ei senttiäkään. Olen aivan varma, että ainakin yksi pysähtynyt mitta johtui opiskelijan mittavirheestä. Tarkistusmittaukset ovat tietysti ihan turhia joten meidät lähetettiin suoraan tutkimuksiin miksi lapsemme ei kasva. Lääkäri otti muutaman kokeen muodon vuoksi. Ne olivat normaaleja. Hän totesi jokaisen lapsen kasvavan erilailla eikä meistä lyhistä vanhemmista voinut tulla pitkää vauvaa. Tämä lääkäri oli järjen ihminen.

Toisin kuin äitini. Hän nimittäin ei ole alkuunkaan järjen ihminen. Lapsen pienikokoisuuden syy oli oltava minun itsetekemät soseeni. Niissä kun ei ole yhtä paljon ravinteita kuin purkkiruoassa. Tietenkään keskosuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Eikä varsinkaan sillä että itse olen 150cm pitkä.

"kääpiö, taskurapu, käppänä, töpöjala, nukke, pieni, mini..." Kaikki sallittu. Onhan se nyt kamalan hauskaa. Not.

Eikä tämä olisi niin suuri ongelma, jos se ei olisi saanut minua tuntemaan itseäni epäonnistuneeksi äitinä. Miksei lapseni kasva yhtä nopeasti kuin muut? Onko tekemässäni ruoassa todella jotain vikaa? Onko maitoni huonoa? 

Joten. Jos seuraavan kerran osut vauvakerhossa samaan vessajonoon tuntemattoman äidin kanssa, voisitko keksiä jotain muuta sanottavaa kuin "ompas sun lapsi pieni, mun oli samanikäsenä tuplasti isompi". Se on jo kuultu ja so last season. 

Tai kun kuulet 74cm pitkän ja 9.5kg tyttöni olevan jo 1.5vuotias, älä sano "oho siitä tulee varmaan yhtä lyhyt kuin susta, toivottavasti se ei haittaa sitä". Puhu vaikka säästä.

Ainiin, myös vaatevalmistajat voisivat huomioida pienikokoisten lasten vanhempia. Vuoden ikäiselle 68cm kokoa käyttävälle olisi virkistävää vaihtelua pukea muutakin kuin potkuhousuja ja sukkahousuja joissa on vauva-ankkoja. 

Lisää pienikokoisista lapsista voit lukea vaikkapa Fit Fat mama blogista "Lapseni on pieni, entä sitten?" tai Pienen pojan haaveet- blogista ja päinvastaisesta kokemuksesta Baby Shower blogista Lapseni on suuri, entä sitten?

Hävikkiruoka juttusarjassa pizzan jämistä kinkkukastike!

Olette varmaankin näiden hävikkiruokapostauksien yhtedessä huomannut että meillä hävikkiruokaa tulee eniten pizzojen teon yhteydessä. Puolikkaita oliivipurkkeja, puolikkaita kinkkupusseja ja puolikkaita mozzarelloja jne...

Pizzaa meillä syödään yleensä pari kertaa kuukaudessa illalla Koison mentyä nukkumaan. Niinkuin viimeviikonloppunakin.

Tähteeksi jäi taas edellämainittuja elintarvikkeita sekä lisäksi puolikas tomaattimurskapurkki sekä sipulia.

Tein niistä "kaikkea sekaisin-kastikkeen". Paistoin pannulla kinkkusuikaleet, sipulit ja heitin sekaan mozzarellan jämät, loput oliivit ja tomaattimurskan lopun. Annoin tekeytyä 5 minuuttia ja keitin kaveriksi rakettispaghettia. Upposi oikein hyvin lounaaksi meille aikuisille (Koiso oli mummolassa). Luulen että lapsen suuhun olisi ollut melkoisen suolaista tavaraa.

Vauvauinnista taaperotuintiin

Meillä vauvauintia on harrastettu 3kk ikäisestä saakka. Heti kun 5kg rajapyykki tuli täyteen. Meille oli alusta asti kiireisen arjen keskellä selvää, että joku koko perheen harrastus on oltava. Keikkuminen metrin syvyisessä altaassa kymmenen ihmisenpoikasen kanssa koko perhe yhdessä laulamassa ihhahhaa vaahtomuovipötikän päällä, tuntui luontevalta.

3kk ikäinen vauva sukeltamassa on kyllä ollut minun pahin painajaiseni aiemmin mutta niin se Koiso siellä veden alla meni kuin kala konsanaan. Minulle tosin aiheutui pahemman laadun sydämentykytyksiä. Ja aiheutuu vieläkin.

Nyt yli vuosi myöhemmin vauvauinti on vaihtanut nimeään taaperouinniksi. Myös vauvauintiseuramme vaihtoi uimahallista toisiin tiloihin. Näissä uusissa tiloissa vesi on muutaman asteen kylmempää kuin uimahallin lastenaltaassa. Uinnista tuntui jo katoavan ilo koska ennen puoltaväliä jouduimme kiikuttamaan pienen smurffin saunaan. Lapsella muutamankin asteen lämpötilaero on tuntuva.
Apu löytyi kuitenkin märkäpuvusta! Märkäpuku estää kylmän veden pääsyn iholle ja pitää kropan oman lämmön sisäpuolella. Nahkealle viliskantille tämän pukeminenkin on moninverroin helpompaa kuin tavallisen uimakuoren. Jos jonkun kotona asuu vilukissa ja uimahallikeikat ovat jääneet vähemälle, kannattaa ehdottomasti kokeilla. Joka pennin arvioinen asu.

Ensimmäsellä käyttökerralla Koiso jopa hyppäsi aivan ensimmäisen uimahyppynsä altaan reunalta veteen. 1v4kk ikäisenä. Tai ehkä se oli enemmän uimapudotus mutta kuitenkin.

Minulta usein ystävät ja sukulaiset kysyvät kuinka onnistun kävelevän taaperon kanssa kätevästi toimimaan suihkussa. Yleensä lapset kuulemma juoksevat ja liukastelevat ympäri suihkutilaa. Vastaus on aina sama; en mitenkään. Kätevää siitä ei saa, ei niin millään.
Usein päädyn antamaan käsisuihkun Koisolle käteen ja hän istuu 10 sekunttia sen kanssa lattialla jonka aikana minun on ehdittävä peseytyä ja pukea uimapuku ylleni. Vaikka sukkien pito suihkussa näyttää samalta kuin tennissukat sandaaleissa, suosittelen sitä taaperoille. Ne estävät aika hyvin liukastumisen. Kun lapsi ei vielä kävele, kaukalo tai vedessä käytettävä rengasliina toimii suihkussa. Tai "toimii". Eihän siellä oikeasti mikään toimi mutta uiminen ja Koison riemu on sen arvoista.

Joulukorttikuvaus show ja arvonta!

Joulukorttikuvaus. Aivan uusi speksi lapsen syntymän jälkeen. Ennen ostettiin joulukortit Sokokselta ja lähetettiin samoilla vauhdeilla. Tai ei. Ennen ei lähetetty joulukortteja ollenkaan. Laitettiin aattona hyvänjoulun toivotukset tekstareilla. Tai no, facebookissa. Aikaa meni 10 sekunttia.

Mutta nykyään... Ensin ostetaan vaatteet joulukorttikuvausta varten lapselle. Ja koiralle. Sitten hankitaan ja suunnitellaan rekvisiitta. Visualisoidaan kuvan henki ja tunnelma. Syötetään lapsi ja koira tyytyväiseksi ja aletaan kasaamaan kuvaa. Lapsi ei halua olla tonttu eikä koira halua olla poro. Räpsitään sata kuvaa joissa ei ole yhtään onnistunutta ruutua. Kaikissa joku katsoo väärään suuntaan tai jonkun kieli on 3cm liikaa ulkona. Otetaan sata uutta joista yksi on sinnepäin. Sitten aletaan käsittelemään kuvaa tunnelmalliseksi ja photoshoppaamaan valotuksia. Ainut melkein onnistunut kuva on juuri se jossa lamput on jo sammutettu ja takkatuli hiipumassa. Aikaa meni 10 päivää.

Eikö olisi vain helpompaa siirtyä takaisin facebook-toivotuksiin? Ei. Minä haluan joulukorttikuvat. Huolimatta siitä, että kukaan ei tiedä mitä ne niillä joulun jälkeen tekevät koska yleensä joulukortit heitetään roskiin mutta eihän lapsen kuvaa voi roskiin heittää. Silti ei koko suvun tonttupäisiä lapsia ja porokoiria voi jääkaapin ovessa ympärivuorokautta pitää.

Kaikesta sirkuksesta huolimatta olen oikein tyytyväinen tämän vuoden joulukorttiotokseen. Vaikka koira on alkanut pelkäämään poronsarvia ja tulta. Koska tämä joulukorttiasia on kuitenkin minun maneerini, rakkaat sukulaiset ja ystävät; annan teille luvan heittää jokavuotiset joulukorttimme hyvällä omallatunnolla roskakoriin joulun jälkeen, sillä niitä tulee ensijouluna lisää!

Facebooksivujen tykkäyksiä on kertynyt jo 100 kappaletta joten järjestin sivustolle arvonnan! Käy osallistumassa joulupaketin arvontaan  tästä

Hävikkiruokien juttusarassa omanlaiset suklaabrowniet

Hävikkiruokapostauksessa on ollut luvaton viive. Mutta tässä tämä tulee!

Jääkö teille koskaan jämäsuklaata? Ei meillekkään. Yleensä. Nyt kuitenkin muutamien juhlaleipomusten jäljiltä erilaisia leivontasuklaita oli unohtunut kaapin perälle. Päätin tehdä niistä hieman muokattuja kaura-brownieita. Muokattuja, koska halusin käyttää hävikkiruoan estoruokaan vain kaapista löytyviä aineksia. Alkuperäinen ohje on kinuskikissan ja se löytyy tästä linkistä. Itse käytin siis tumman suklaan tilalla vähän kaikenlaista suklaata, ja fariinisokerin korvasin siirapilla. Voi loppui kesken joten lisäsin hieman öljyä. Tuli oikein kelvollinen. 

TAIKINA

175 g voita (itse tosin käytin 100g voita ja 0.5dl öljyä mutta olen tehnyt myös alkuperäisellä ohjeella ja suositt

elen kyllä voita jos sitä löytyy)
120 g  suklaata
2 ¾ dl sokeria
¼ tl suolaa
2 tl vaniljasokeria
2 munaa
3 dl vehnäjauhoja

KUORRUTE
125 g voita
1dl siirappia+2rkl sokeria (mielummin kuitenkin fariinisokeria Kinuskikissan ohjeen mukaisesti)
ripaus suolaa
3 ½ dl kaurahiutaleita

Lisää suklaapalat kattilassa sulaneeseen voihin, anna sulaa. Lisää loput taikinan ainekset. Kaada taikina vuokaan.
Esipaista 200 asteessa 15min. Silläaikaa sulata kattilassa voi johon lisää siirappiin sekoitetut kaurahiutaleet+sokeri ja ripaus suolaa. Levitä seos esipaistetun pohjan päälle ja paista vielä 10min. Jäähdytä. Parasta kylmänä!

Mielestäni tämä oli ihan toimiva resepti ollakseen jämäruoka. Olen kuitenkin tehnyt myös prikulleen kinuskikissan ohjeilla tätä samaa ja pakko on sanoa että jos vieraille teen tarjolle, teen Kinuskikissan ohjeella. Mutta tässä nyt kuitenkin teille tämä hätävaraksi jos kaikkia tarveaineita ei kaapista alkuperäiseen reseptiin löydy ja jotain pitäisi kyhätä kokoon.

Lapsen oikeus

Lapsella on oikeus olla lapsi. Tänään on lasten oikeuksien päivä ja olen luonnollisestikkin pohtinut lasten oikeuksia. Tai oikeastaan kaikki lähti liikkeelle keskustelusta facebookissa jossa pohdittiin, onko joulupukkiin uskominen lapsen oikeus.

Puolisoni mielestä joulupukki on valehtelua eikä lapselle saa valehdella. Monen muun mielestä taas juurikin hupsuttelu hassuttelu ja hyväuskoisuus on lapsen oikeus.

Lapsella on oikeus leikkiä että pingviini voi imettää kirahvia. Lapsella on oikeus sotkea ja leikkiä että legot ovat osa lattiaa. Myös isin jalkapohjia. Lapsella on oikeus litistää viinirypäle keittiön pöytään ja upottaa sormi tomaattiin. Lapsella on oikeus huonoon hiuspäivään, ja ylipäätään huonoon päivään. Lapsella on oikeus vedenpitäviin ulkovaatteisiin vaikka ne isin mielestä ovatkin ylihintaisia. 

Silläaikaa kun minä luettelin puolisolleni lapsen oikeuksia, hän kysyi vanhemman oikeuksia? Aloitin luettelon vanhemman velvollisuuksista. Velvollisuus ostaa vedenpitävät ulkotamineet, velvollisuus kerätä lapsen kanssa legot, velvollisuus siivota litistynyt viinirypäle roskiin, velvollisuus valehdella joulupukista...

Mutta lähestyin asiaa väärältä kantilta. Todellisuudessa vanhempien velvollisuuksien sijaan kysymys on kuin onkin vanhemman oikeuksista. Vanhemmalla on oikeus rakastaa lasta ehdoitta. Oikeus pitää tämä kotona 18 vuotta. Oikeus kuulla päivän ilot ja surut sekä itkut ja naurut. Vanhemmalla on oikeus laskea joka aamu lapsen varpaat ja keittää hiirelle puuroa lapsen kämmenellä.

Vanhemmalla on oikeus opettaa lapselle, että huono hiuspäivä on vain päivä muiden joukossa ja silloin jokaisella, ikään katsomatta on oikeus laittaa hattu päähän. Lapsella on oikeus olla äidin silmiin täydellinen. Lapsella on oikeus olla kaikkina päivinä maailman tärkein.

Keskustelu lapsen oikeudesta uskoa joulupukkiin jatkuu meillä kotona Koison mentyä nukkumaan.

Valokuvauskatastrofi

Valokuvaus.
Ennen Koisoa en ollut järin kiinnostunut kuvauksesta. En, vaikka mieheni on valokuvaaja. Valokuvat olivat minulle yhtä merkityksellinen asia kuin vaikkapa kesäkurpitsa. Kiva että niitä on olemassa mutta ei mitenkään tarpeellisia tai oleellisia.

Synnytyslaitokselta se alkoi. Puhelimeni tulvi viestejä joissa vaadittiin kuvia vastasyntyneestä lapsestani. Räpsin niitä silmät sikkurassa vastasyntynyt toisessa kädessä ja kännykkäkamera toisessa.
Kuvat olivat tärähtäneitä, vinoja yli -ja alivalottuneita. Mutta niin tärkeitä.

Samoihin aikoihin synnyttävät ystäväni miettivät mahat pystyssä ripsien ja hiuksien laittoa synnytykseen, jotta näyttää kuvissa hyvältä. Nyt ymmärrän miksi minulle hymyiltiin kun kerroin ennen synnytystä mieheni lakanneen kynteni... Se oli turhaa, koska eiväthän kynnet näy valokuvissa!

Aiemmin olin erittäin ärsyyntynyt kun puolisoni raahasi järjestelmäkameran jokapuolelle. Kameralaukku näytti kolholta ja sirkusmaiselta, puhumattakaan siitä jatkuvasta odottamisesta.."Oota, tuolla on vihersorsa, mä otan siitä kuvan..." Nykyisin hermostun koska mies unohtaa kameransa kotiin aina kun sitä tarvitsisi. Esim ristiäisissä. Koska meillä ei ristiäisissä ollut kameraa, ei myöskään ollut kuvaa mikä olisi kiva laittaa lehteen 'kastetut' palstalle.

Mieheni mielestä oli mautonta ottaa kuva jälkikäteen joten koko ilmoitus piti hänestä unohtaa. Sanomattakin on selvää, että minä en toimi niin. Eräänä kauniin aurinkoisena päivänä ristiäisten jälkeisellä viikolla otin ensimmäistä kertaa käteeni Canon 600d järjestelmäkameran. Puin vauvalleni päälle kastemekon ja mietin oliko mieheni koskaan opettanut minulle mitään valokuvauksesta. Olihan hän. Valoa piti olla. Avasin ikkunasta sälekaihtimet ja asettelin Koison ikkunan alle Burberry-kankaisen huivin päälle. Kertalaakista tuli hyvä kuva. Lähetin sen lehteen ja se julkaistiin muutaman päivän kuluttua. Tunsin suurta ylpeyttä. Minä ihan itse sain aikaan hyvän kuvan esikoiseni kasteilmoitukseen!
Rinta röyheänä esittelin lehden puolisolleni.
Joka suuttui. Hän pauhasi raivoissaan miten olin saattanut julkaista isossa sanomalehdessä hänen lapsestaan niin amatöörimäisen ja kammottavan kuvan.
Aloin itkemään. Se ei auttanut. Olin kuulemma tuhonnut koko hänen maineensa koska nyt kaikki jotka näkevät ilmoituksen, luulevat että hän on ottanut maailman rumimman kuvan. Hänen mielestään edes lapsemme ei näytä kuvassa itseltään. Minun olisi pitänyt mukamas tietää, että koskaan ei pidä kuvata lasta niin että valo tulee alhaalta ylös. Hänen mielestään kuva muistuttaa enemmän kauhutrillerin mainosta kuin kastekuvaa. Kieltämättä kuva on hieman tumma ja varjoisa.

Tuosta episodista on aikaa puolitoista vuotta ja nyt olen jo oppinut valokuvauksen alkeita. Tiedän mikä merkitys on aukolla, isolla ja suljinajalla. Ymmärrän eri suunnista tulevien valojen merkityksen ja tiedän, ettei kameran omaa salamaa pidä käyttää. Koskaan. Mutta silti saan usein kuvistani kaikkitietävää "etkö sä näe tota rakeisuutta, katso nyt, tuossa on suhinaa" -palautetta. Valokuvaus ei ole ollenkaan niin helppo laji kuin voisi kuvitella. Ja sopusointuinen avioliitto jossa on yhdistetty molempien harrastukset ja työ, se se vasta helppoa ei olekkaan.

Jouluaskartelua

Näpertelijäluonteet. Stereotyyppinen näpertelijä virkkaa ompelulangasta tilkkupeiton ja ompelee vanhoista kumisaappaista puolijoukkueteltan. Nämä luovat taiteilijat keksivät miten tehdään iltalaukku tölkkien nipsuista ja kursivat kahvipaketeista kokoon lätkäkasseja. Minä en ole sellainen.

Olen ehkä enemmänkin käsityöihminen. Näpertelijät ovat ihan toisessa ulottuvuudessa. 

Blogimaailma on avannut aivan uuden maailman niin näpertelijöille, kuin käsityöihmisillekkin. Erilaiset DIY (do it yourself) postaukset sisältävät toinen toistaan ihanempia käsitöitä ja askarteluja. Varsinkin näin joulun alla. Uskaltauduin kokeilemaan muutamaa helppoa näperrystä.

Frutti di mutsi blogista löysin hurmaavasti koristeltuja pilttipurkkeja. Päätin hetimmiten kokeilla. Valmistui viidessä minuutissa putousta katsellessa. Valitettavasti askartelublogien lukemisessa on myös kääntöpuoli. Niihin saattaa jäädä koukkuun. Frutti di mutsin ansiosta meille kotiutuu maanantaina kilokaupalla saippuantekoaineksia sekä hedelmäjoulukuusi -tarvikkeita.

Toinen tämän päivän ilta-askartelu löytyi Kädenjälkiä sydämmessä blogista. En ole koskaan ennen tehnyt havukranssia mutta kerta se oli tämäkin. Sormet ovat rautalangan vääntelystä verillä, mutta se kannatti. Lopulta aikaa ei mennyt tehokasta tuntia kauempaa. Tarkemmat ohjeet löytyvät tuolta ylemmän linkin takaa.

Onnellinen vetelehtijä kaupungin sykkeessä

Tiedättekö kaikki yleiset virret joissa paatoksellisesti runoillaan kuinka äiti on pankkiautomaatti, siivooja, tiskikone, pyykkiteline, mikro, sisäkkö, hovimestari palomies, lääkäri ja taksi?

Minä kyllä yhteisöllisyyden ja lojaaliuden vuoksi samaistun niihin. Mutta totuuden nimissä, joskus tunnen olevani vetelehtijä. Oravanpyörästä ja veronmaksamisesta ulos loikannut karkuri.

Lapsen kanssa kotona oleminen on ollut elämäni parasta aikaa. Ja kieltämättä tunnen siitä syyllisyyttä. Minunhan kuuluisi olla väsynyt ja rupsahtanut. Aivojeni tilalla pitäisi olla savua ja hiillos kaikista palaneista kävyistä. Tukassani täytyisi roikkua banaaninkuoria ja housunlahkeesta kuuluu pilkottaa viidakko. 

Tällähetkellä kuitenkin tunnen harmoniaa ja romantisoitunutta sopusointua. Ehkä se on jokin hormonijuttu? Koska tiedän, ettei olotila ole pysyvä, se täytyy kirjoittaa äkkiä ylös.

Kotiäitiydessä ehdottomasti harmonisinta on ikuisen kiireen loppuminen. Kolmivuorotyötä 10 vuotta tehneenä, en ole äitinä kertaakana kokenut samanmoista ikuista tulenpalavaa hoppua. Lapsen kanssa ei ole kiire mihinkään. Tai on toki, muttei ole sidottu samanlailla aikaan ja paikkaan kuin työelämässä. Minun tarvitsee toki herätä kuudelta Koisonikin kanssa, mutta voin aloittaa aamun leikkimällä legoilla tee-kuppi kädessä. Minun ei tarvitse kiirehtiä puistelemaan autoa lumesta eikä raappaamaan ikkunoita aamuyön pimeydessä. 

Sanoinko tosiaan nauttivani legoilla leikkimisestä tee-kuppi kourassa? En kuulosta lainkaan muutaman vuoden takaiselta itseltäni. Mutta tällainen minusta on tullut.

Kaikkein parasta on hypätä bussiin ja lähteä vaunulenkille keskustaan. Tänään kiertelemme pari tuntia tuttuja katuja, joissa silti en aiemmin ole huomannut olevan niin paljon pieniä putiikkeja ja kahviloita. Olen asunut kotikaupungissani 27 vuotta.  Mutta ei minulla koskaan ennen ole ollut aikaa kävellä hitaasti. Lapseni nukkuessa rattaissa päiväunia, vedän keuhkoni täyteen pakokaasun hajuista ilmaa ja ihastelen kaupungin sykettä. 

Nautin näyteikkunoista ja yritän painaa päähäni missä kaikissa liikkeissä täytyy käydä. Vanhan divarin ovi on auki. Voin tuntea iäkkäiden kirjojen ja rapisevien sivujen tuoksun. Sinuhesta leijailee ulos vasta keitetyn kahvin aromi. Alkaa tekemään mieli Lattea. 

Niinkuin kaupunkilenkkien jälkeen yleensä, käymme lounaalla ja menemme johonkin keskustan leikkipuistoista tai perhekahvilaan. Minulla on käynyt valtavan ihana onni, sillä olen saanut äitiyden myötä elämääni paljon uusia äitiystäviä jotka jakavat muskarin ja vauvauinnin lisäksi kanssamme samat päivittäiset menot. Lapsiystävälliset lounaat, leikkipuistot ja lastenvaateshoppailureissut. Luulen myös Koison nauttivan samanikäisestä seurasta. Meillä ei ole hänelle vielä sisaruksia. Uskon lapsikontaktien olevan tärkeitä myös näin pienelle lapselle. Olen iloinen tyttäreni jokaisesta kaverista. 

Joskus minulla oli mielikuva, että kävelen pääkatua vaunujen kanssa sateella sateenvarjo kädessä kainalossani patonki. Se olisi ihanan romantisoitua. Kerran ihan vahingossa niin kävikin. Tosin tuuli niin paljon, että sateenvarjo kääntyi ympäri ja patonki katkesi vesilätäkköön. Minua nauratti valtavasti. 

Tiedän kuulostavani ällöttävältä ja imelältä. Mutta minä vain olen juuri tänään täydellisen rakastunut kotiäitiyteen. Lasken kauhuissani kuukausia, koska töihinpaluu koittaa. Niitä on jäljellä enää 18.

Minun on julkaistava tämä teksti nopeasti. Huomenna kulmakarvoistani roikkuu kaurapuuroa, pyykkikone hajoaa ja autossa haisee penkin alle unohtunut käytetty kestovaippa. Todennäköisesti odotan Koiso kainalossa ovella puolisoani töistä kotiin ja olen valmiina singahtamaan uimahallille tai kirjastoon. Aivan yksin. 

Mutta ennen huomista, suuntaan nukkuvan lapseni kanssa katkennut patonki kourassa kohti lounasravintolaa, syön lounaan maailman parhaassa seurassa, äitiystävieni sekä ympäri ravintolaa temmeltävien lasten kanssa ja nautin jokaisesta päivästä jona en ole osa mitään tehokasta.

Maailman paras isi

Isin kanssa hassutellaan

Isin kanssa laulellaan

Isin kanssa soitellaan

Isin kanssa torkutaan

Isin kanssa riekutaan
Isin kanssa riemuitaan

Meidän isillä on pitkä tukka

ja alituiseen hukassa sukka.

Isi on maailman paras kitaristi

ja ninja-isiltä taittuu myös taistelutwisti.

Pyykkejä isi ei osaa pestä

mutta pesukoneen korjausta se ei estä.

Tiskeistä isi ei tykkää

mutta vasaralla osaa mitä tahansa lykkää.

Isin syli on maailman suurin

siinä kölliessä saa partakuurin.

Isin hauskuus on vertaansa vailla

rakkaampaa ei voi olla näillä mailla.

Sanon EI sukupuolineutraalille kasvatukselle

Sukupuolineutraali. Tämä sana pyörii paljon esillä erilaisissa blogeissa ja leikkikentillä. Asia selkeästi jakaa mielipiteitä. Sukupuolineutraalissa kasvatuksessa lasta ei kasvateta pojaksi tai tytöksi. Monet pukevat lapset vaatteisiin joista sukupuolta ei voi päätellä.

Minun mielestäni koko termi on yksinkertaisesti naurettava. Ei sukupuoli ole neutraali asia. En kertakaikkisesti käsitä mikä kumma tämä uusi villitys on jonka mukaan lapset pitäisi pukea niin etteivät ne näytä tytöltä, eikä pojalta. Miksi ihmeessä sitä sukupuolta pitäisi jotenkin piilotella? Ei tyttö ja poika ole samannäköisiä vaatteiden altakaan, joten miksi niiden pitäisi olla samannäköisiä vaatteiden päältä?

Ääripäässä ovat varmasti ne äidit jotka eivät kerro lapsensa sukupuolta muille. Ei varmasti tarvitse sanoa, että tätä minä vasta älyttömänä pidänkin. Tähän ei onneksi törmää kovin usein. Toisessa ääripäässä olen kai sitten minä. Sukupuolen korostajat.

Minulla on pinkkiprinsessa. Valtaosa Koisomme vaatteista on vaaleanpunaisia ja pinkkejä. Jos joku lila tai keltainen onkin eksynyt joukkoon, on se poikkeuksetta mekko.

Saan henkisen hepulin aina kun joku luulee lastani pojaksi. Viimeisimmäksi sen teki kangaskaupan täti. Koisolla oli farkut ja pinkki t-paita. Silti myyjä kysyi poikamme ikää! Olisi tehnyt mieli kysyä,onko myyjä kenties värisokea?
Mutta muistin, että tämä neutraalihömpötys saa ihmiset hämmentyneiksi. He tiedostavat itsekkin että lapsille voidaan pukea pinkkiä sukupuolesta riippumatta, joten heitellään villejä arvauksia.
Mutta jos hämmentyy, pitäisi asiasta ottaa selvää. Sukupuolineutraalisti kasvattavat vanhemmat toivovat murmeleitansa kutsuttavan lapsiksi. Ei tytöiksi/pojiksi.

Meillä asuu tyttölapsi ja minä haluan että se näkyy. Ainakin niin kauan kuin se minusta on kiinni.
Jos Koisoni haluaa muutaman vuoden päästä kaupasta autopaidan joka on sininen, minä ostan sen. Mutta vain siksi, että periaatteessa lapsenkin mieltymyksiä on kuunneltava. Jos paita on mielestäni aivan karmaiseva jätän sen kauppaan.
Toivon kuitenkin, että lapsemme mieltymykset pysyvät edes hieman tyttömäisinä.

Lelut onkin sitten asia erikseen. Meillä leikitään paljon palikoilla ja legoilla. Lempparileluihin kuuluu vedettävä juna ja lelutyökalut. Näitä säilytetään pinkissä lastenhuoneessa.
En pidä sitä sukupuolineutraalina leikkinä. Koisoni yksinkertaisesti vain tykkää leikkiä poikien leluilla. Saa leikkiä.
Ei sen tarvitse erikseen olla sukupuolineutraalia kasvatusta. Se vain on mennyt näin. Uskon  että ne barbit löytävät kyllä tiensä meillekkin.

Kotona meillä on naisten ja miesten hommat. Koisoni tulee varmastikkin kuulemaan, että tankkaaminen ja viemäreiden avaus on isin hommia. Ja pyykkäys äidin.

En näe mitään syytä miksi yrittäisin saada lapsestani jotenkin sukupuolineutraalin. Miehet ja naisetkin ovat erilaisia. Tämä sukupuolineutraalius ja pinkit lastenvaatteet, molemmat tuntuvat poikkeuksetta innostavan naissukupuolta. Miehiä taas luonnostaan lastenvaatetus ei voisi vähempää kiinnostaa. En usko sen olevan kasvatuksen tulos. Piittaamattomuus em asioita kohtaan on yhtä kohdussa rakennettu kuin pippelikin.

Summasummarum; pyörittelen jatkossakin silmiäni (niiden ollessa kiinni jotten loukkaisi ketään) "ostetaan sukupuolineutraaleja poikienvaatteita" -ilmoituksille ja ihmettelen ääneen onko 'kuppi' tytön vai pojan nimi.

Hävikkiruokien juttusarjassa perunarieskat!

Liityimme taannoin osuuskuntaan josta haemme luomukasviksia. Olemme perunan ystäviä ja perunaa onkin kertynyt oikein mukavasti. Tai ehkä puolisoni mielestä sanan "mukavasti" voi käsittää monella tavalla. Ilmeisesti perunoiden kuoriminen jo tutuksi tulleella juustohöylällä ei ole hänen lempupuuhiaan. Mutta ei hätää, enää 8kg jäljellä.

Pidemmittä puheitta, tämän päivän hävikkiruoka on eiliset perunat. Saman asian ajaa perunamuussi, Jos käytät muussia, jätä maito ja rasva tästä ohjeesta pois.

Ainekset:

Perunoita 7kpl

maito       2dl

voi           1rkl

suola       1tl

kanamuna

vehnäjauhoja 3dl

Sekoita ainekset keskenään kunnes taikina on perus leipätaikina. Ei tarvitse vaivata sitkoa. Tee pellille jauhoja apuna käyttäen lätysköitä.

Paista 250 asteessa 20min kunnes pinta on ruskea.

I'll find you mom! Menetetty vessarauha

Hetken rauha. Aivan neverhööd nykyään. Facebookissa kiertää hullunkurinen kuva. Sen pitäisi naurattaa. Mutta siinä ei kyllä ole niin mitään hauskaa. Tämän alla olevan kuvan otin omasta vessastani. Se on lähes identtinen tuon facebookin kuvan kanssa. Tämän nähdessäni, kuvaamisen sijaan minun olisi tehnyt mieli huuta ääneen; ANTAKAA MUN NYT PIKAISEN PISSAN VERRAN IRTAUTUA SIRKUKSESTA! Tätä mainittua vessataukoa oli edeltänyt kokonaisen leivinpaperirullan levitys keittiön lattialle, kukkamullat sängynpäällä ja koiranpissa olohuoneen lattialla. Jalat ristissä olin siivonnut kaiken. Yksin.

Joten minä takuulla tiedän miltä tuntuu sulkeutua vessaan toteuttamaan luonnollisia tarpeitani (hengityksen lisäksi) kun pienenpienet luiset sormenpäät tunkevat toiselle puolelle. Juuri silloin kun minä haluan hetken vessarauhan, tuon jokamiehen oikeuden ei isin seura rakkaalle luontokappaleelleni riitä. Minun lapseni haluaa juuri silloin äidin. Vaikka sitten pissat housussa.

Tietenkin kaikkein hauskin komiikan muoto on tragikomiikka. Saatuani perheeni miestä myöten nukkumaan, istuin sohvalle ja aloin nauramaan. Sitä hullujenhuoneelta tuttua sekopäistä naurua. No ei sentään. Mutta kaiken sotkun ja pyhän vessarauhan häirinnän jälkeen tunsin jotain tragikoomista. 

Toisen tragikomiikan hetken koin kirjoittaessani edellistä blogipostaustani. Yhtäkkiä läppärini sammui. Ehdin nähdä läpän takaa tulevan powernapilta pois vilahtavan 3cm pituisen sormen. 

Usein kuulee myyttejä joissa väitetään lasten syntymän riistävän kaiken vapaa-ajan. Se ei pidä paikkaansa. Mutta vapaa-aika silloin kun sitä tarvitset.. Sen lapset kyllä vievät. 

Onneksi meillä äideillä on yöt aikaa kirjoitella blogeja ja omistamme litran vetoisen virtsarakon sekä runsaasti vararavintoa lanteilla. Ehkä raskauskilojen karistaminen on niin vaikeaa juuri siksi, että tarvitsemme niitä kiire-aikoina taaperovuosina. Kaikkein tärkein ominaisuus meillä äideillä on kuitenkin lehmän hermot. Miksi muuten lehmä on haukkumanimi? Tästä lähtien otan kyseisen pilkan kunnianosoituksena.

Hävikkiruokien juttusarjassa Pizzarulla!

Viikon jämäruokapostauksen aika! Tänään tein pizzarullia eilisistä pizza-ainesten jämistä. Mikä tahansa kelpaa täytteeksi. Taikina on sama kuin pizzataikinassa mutta hiivan tilalle laitoin leivinjauhoa. Leivinjauhon ansiosta kaikki kohotusvaiheet jäivät pois ja ruoka valmistui nopeasti.

Rullataikina:
2.5dl vettä
1tl leivinjauhetta
1tl suolaa
5-6dl vehnäjauhoja
Öljyä¨

Täyte:
pizzakastikkeen loput (voi käyttää myös bbq-kastiketta, tomaattimurskaa tai jopa ketsuppia)
Oliiveja
Kinkkua
Juustoa
Fetaa


Sekoita ainekset keskenään, vaivaa taikinaksi ja levitä leivinpaperille. Lisää täytteet ja kääri rullalle. Paista 200 asteessa 20-30min.

Syytöksenhakuiset toiset äidit

Äiti on äidille susi. Niimpäniin. Kulunut fraasi. Mutta fraasit kuluvat siksi, että ne ovat totta. Facebookista saa harvase päivä lukea, miten joku kummastelee nähneensä kaupan karkkihyllyllä kiukuttelevan (mielestään liian nuoren edes tietämään mikä on karkki) lapsen. Tai kuinka joku äiti jäädytti lapsensa kädet kuljettamalla häntä kaupan oven edessä ilman hanskoja. Luomufoorumeilla järkytytään kilpaa kun joku sanoo ettei ole koskaan kokeillut itse tehdä sosetta. Kestovaippasivuilla iho alkaa kutista ja omakin persaus punoittaa pelkästä kertisvaippojen myrkyistä kertovista julkaisuista.

Tänään kaupungilla Koisolla oli päällä vuorelliset lenkkarit. Kenkien sisällä oli vuoren lisäksi paksut ja lämpimät villasukat. Ulospäin nuo poposet näyttivät aivan tavallisilta tarra-lenkkareilta. Ajattelin, että mitäs jos joku kuvittelee minun harrastavan keskellä kaupunkia pitkää vaunulenkkiä kesälenkkarit lapsen kipittimissä ja kirjoittaa paikkakuntamme facebooksivulle: "Ette usko mitä juuri näin! Lapsi oli rattaissa pelkissä lenkkareissa ja pakkasta oli 10 astetta!"

Todellisuudessa hänellä oli jaloissa talvilenkkarit ja olimme ulkona vain välimatkat parkkipaikalta kauppaan. Mutta äidit ihan oikeasti kyttäävät silmä tarkkana toisiaan. En voi uskoa, että pistin vaunupeiton lapseni jalkojen päälle. Taatusti tiesin lapseni jalkojen olevan lämimät. Mutta ei se näkynyt kengistä ulospäin joten mielummin laitoin jalat piiloon. Onko todella niin, että meidän pitää pukea pienokaisemme venäläiseen tekoturkikseen jotta kyyläävät vanhat meduusat nyökyttäisivät hyväksyvästi päätään?

Tämä tilanne juonsi juurensa jutusta jossa eräs äiti kirjoitti järkyttyneenä kuinka oli nähnyt kauppakeskuksen ulkopuolella pienen lapsen kävelevän ilman hanskoja. Olen aivan varma, että kyseiselle tapahtumalle oli syynä lapsen "heitän hatun ja hanskat maahan" -raivari ja äiti kiirehti perheineen bussiin. Tai äiti oli juuri saanut puhelun yleiseltä syyttäjältä ja häntä syytetään liito-oravien pesimärauhan häirinnästä koska sienesti itkevän vauvan kanssa. Jotain mikä vei huomion ja lapsen hanskat pääsivät unohtumaan hetkeksi. Ehkä hanskat olivat kadonneet kaupassa? En usko, että kukaa tahallaan veisi lapsen ilman asianmukaista vaatetusta pakkaseen. Miksi ihmeessä pitää osoittaa syyttävä sormi ja tuoda asiayhteydestä irrotetut havaintonsa julki hakien lisää syyttäviä sormia? 

Lapsen heitteillejättöön on puututtava. Jos näkee joulun tienoilla puolivuotiaan laskettelurinteessä uimapuku päällä on syytä sanoa jotain. Tällä aikakaudella kaikki on vedetty överiksi. Olen varmasti itsekkin syyllistynyt ajatteleman "tuon tekisin paremmin" ajatteluun ja kauhistellut ääneti 15 vuotta vanhoja turvaistuimia jotka kuuluisivat ennemmin kaatopaikalle kuin Audin takapenkille. Mutta tällaisesta toisia äitejä turhaan nillittävästä ajattelutavasta pitäisi pyrkiä eroon. Kukaan ei tiedä, minkälainen vuori kenkien sisäpuolella on tai onko lapsi tempaissut pipon päästään itse juuri sillä sekunnilla kun sinä huomaat paljaiskuulan citymarketin pihassa. Kukaan ei näe seuraavaa sekunttia, jolloin pipo laitetaan takaisin päähän. 

Pöpöhysteerisenä vanhempana tunsin piston sydämessäni erään äidin kertoessa, ettei kehtaa mennä kerhoihin koska hänen lapsellaan on usein astmaattista nuhaa. Toiset luulevat, hänen tuovan mukanaan kipeän lapsen tartuttamaan muut. Tähän on tultu. 

Nykyään tiedetään vauvojen kasvavan korvikkeellakin. Pilttipurkit ovat hyväksyttäviä. Kertakäyttövaipat ovat normaalempia kuin kestovaipat. Subjektiivinen päivähoito-oikeus antaa luvan viedä lapset hoitoon vaikka vanhemmat ovat kotona. Äidit tietävät, että itseään on lupa armahtaa. Koska äidit oppisivat armahtamaan toisiaan?