Rikkonainen vaippavuoreni

Minulla oli ideologia. Vuosi sitten mahassani myllersi pieni koisoni, 5 cm pituinen. Ilmaisin puolisolleni huumorimielellä idean kestovaippailusta. Sain osakseni jälleen kerran mielipuolisen katseen. Otin sen haasteena. tuo haaste kantaa minua ja valtavaa kestovaippakasaa edelleen.

Alku oli täydellinen vaippasirkus mutta nykyisin minä olen sen sirkuksen tirehtööri. Haalin nopealla tahdilla Koisollemme jos jonkinmoisia kestovaippoja ja viimein kokoelma oli valmis. Kunnes se jäi pieneksi. Nyt käynnissä on operaatio suuremmat vaipat. Jostain käsittämättömästä syystä sain syksyllä päähäni hamstrata kestovaippakirppiksiltä vaippoja joiden kuminauhat ovat löystyneet. Niitä myydään muutamalla eurolla. Lähes postikulujen hinnalla. Ajattelin, että tämähän tulee halvaksi. Laitan niihin vain uudet kumpparit ja vaippa on valmis. Hintana 2 euroa!
2 euroa rahaa ja päälle järjen, hermojen ja mielenterveyden menetys. Kuka mitäkin pitää halpana.
Pimeänä syysiltana posti toi kymmenen kuminauha- ja tarravikaista vaippaa. Kaivoin esille mummilta ennakkoperintönä saamani ompelukoneen ja istuin vaippakasan ääreen. Tuijotin vaippoja aikani, vaihtelin eri neuloja ja masennuin. Nyt tiedän miltä puolisostani tuntuu valtavan tiskivuoren edessä. Voimattomalta.
En tiennyt miten kuminauhat saa ulos rikkomatta vaippaa. Tuhosin kaksi ensimmäistä. Kolmannesta tuli mytty ja se sopisi ehkä kirahvivauvalle. Kapeareisiselle kirahvivauvalle.

Entäs sitten tarravikaiset vaipat? Tarrojenhan pitäisi olla helpot vaihtaa. Senkun vain ratkoo edelliset pois ja ompelee uuden tilalle. Paitsi jos haluaa tulokseksi muutakin kuin pissaa vuotavan reikäjuuston. Joku nyt varmaan ajattelee että jospa ompelee vanhojen tarrojen päälle uudet? Niimpä niin. Näin minäkin ajattelin. Silmiä kirvelevä lopputulos mielessäni en viitsi edes kirjoittaa miten siinä kävi.

Toimitin loput ompelutaitoiselle anopille ja päätin että ei koskaan enää. Kunnes joulun pyhinä hamstrasin uuden kumpparivikaisen kestovaippakasan. En tiedä miksi. Olin unohtanut tyystin mitä kautta edelliset tulivat toimiviksi.

Kaikkihan tietävät, että jos jotain etsii, joku muu etsii aivan varmasti sitä samaa. Siksi on tarpeen selata kestovaippojen myynti-ilmoituksia 5 minuutin välein jotta ehtii varmasti ensimmäisenä varata kun hyvä vaippa tulee myyntiin. Muutaman vuorokauden kyttäyksen jälkeen saldona on 10 vaippaa ja lähes maaninen olotila. Näin unta vaipoista, puhuin puolisolleni vain vaipoista ja postilaatikko pursuaa yhä vaippoja. Vessassa käydessäni yllätin itseni pohtimasta että minne unohdin vaippani kunnes -luojalle kiitos muistin, että minä en toistaiseksi niitä itse vielä tarvitse.
Löysin kyllä hauskan kuosisia aikuisten kestovaippoja poistomyynnistä ja mietin kuumeisesti olisiko lähipiirissä vaipan tarpeessa olevia mummoja mutta luovuin ajatuksesta. Jossain sen rajan on harmi kyllä mentävä.

Hulluutta on monenlaista. Nykyään mieheni osaa jo välttää katseita jotka saatan ottaa haasteena. Se voi tulla kalliiksi. Myös mieheni mielenterveydelle.
Vietimme löysää Tapaninpäivää makoillen lattialla ja jutellen tietysti kestovaipoista. Tai ainakin minä juttelin. Hän keskeytti minut ja ihmetteli miksi sohvan reuna haisee omituiselle. Kaivoin hänen selkänsä alta mattoon maastoutuneen märän kestovaipan.

Joulutappio

Huomenna on jouluaaton aatto. Olemme ripustelleet ympäri kotiamme joulusukkia, koreja joissa on joulusälää ja kynttelikköjä ikkunaan. Nurkissa tuoksuu piparit ja tolu. Olohuonettamme koristaa joulukuusi. Aina kun katseeni osuu siihen, mietin että vielä ehtisin käydä hankkimassa oikean kuusen. Aivan niin. Minä kaikesta huolimatta hävisin taistelumme joulukuusesta ja mitä nöyryyttävimmällä tavalla.

Olin jo päättänyt, etten enää kysy mieheltäni kumman hankimme. Aidon vai muovisen. Ajattelin vain suunnata ostamaan puun ja ainut mietinnän aihe oli, ottaisinko Suomalaisen vai Ukrainalaisen kasvin. Kuitenkin taas kun kiivas keskustelu asiasta syntyi, päätin antaa aviopuolisolleni mahdollisuuden. Kävin etukäteen katsomassa paljonko tekokuuset maksavat. Hinnat pyörivät 30-70 eurossa. Myös käytettyjen hinnat olivat vähintään 20 euroa. 

Sanoin, että jos mies löytää kuusen 10 eurolla, suostun muovihirvitykseen. Tietenkään mistään ei löydy niin halpaa kuusta mutta olin sentään antanut mahdollisuuden. Vähimmäispituudeksi määritin oman pituuteni. 

Mies kahlasi läpi kaikki internetin myyntipalstat ja tunnusti tappionsa.

Seuraavana päivänä lähdimme kiertelemään kaupoista joulukoristeita. Pysähdyimme hetkeksi kierrätyskeskukseen. Myös sinne oli kiirinyt jouluinen tunnelma. Myynnissä oli jos jonkinmoista kynttilää ja piparimuottia. Ostimme tulevaan joulupuuhumme palloja. Kaikki joulujutut olivat 50% alennuksessa.

Nurkassa joulun tunnelmaa loi muovikuusi. Koristeenaan valtaisa hintalappu. Jähmetyin. 10 euroa. -50%.

Joulukuusen hinta oli 5 euroa. Ehdin miettiä sekunnin, miten 150cm pituinen varteni peittää 2 metrisen kuusen latvassa olevan hintalapun ja pääsisin luikkimaan ulos mies vanavedessä mutta vahinko oli jo tapahtunut. 

Mies raahasi voitonriemuinen  ilme kasvoillaan muovipiikkikasaa kassoille. 

Hyvä puoli asiassa oli säästö. Joulubudjetista jäi aika paljon ylimääräistä joulusuklaalle. Lohtusuklaalle. 

Joulun odotusta

Syyskuun 25 päivä Lidliin tuli joulukarkit. Huomioin sen erityisesti siksi, että olen auttamattoman koukussa kyseisen ketjun suklaarasioihin jonka kaikki karkit näyttävät erilaisilta mutta maistuvat samalta.Viime vuonna aatonaattona halusin vielä täyttää varastot, mutta huonoksi onnekseni ne olivat loppu. Ajoimme kaikki kotipaikkakuntamme Lidlit läpi ja löysimme yhden jossa niitä oli. Se meni Masukoison piikkiin. Tänä jouluna kohtuni on tyhjä joten parempi varautua ajoissa.

Nyt jouluun on alle 2 viikkoa ja jokavuotinen taistelu joulun perinteistä, traditioista ja toimintavavoista on alkanut.

Toissajouluna mieheni ei halunnut lainkaan joulukuusta. Pitkän keskustelun jälkeen sanoin "selvä, ei kuusta" ja painelin torille ostamaan 2m korkean kuusen jonka latva piti leikata jotta se mahtui autoon.
Tänä vuonna sama riitapukari ei halua aitoa joulukuusta. Tälle on osittain painava peruste. Mutta vain osittain.
Viime jouluna kuusi varisi paikalleen jo Tapaninpäivänä ja siihen jääneet kolme neulasta tippuivat eteisen nukkamatolle kun raatoa kannettiin ulos. Sieltä ne pistelivät jalkoihin vielä lumien sulaessa huhtikuussa. Kuusen pikavauhtiin tapahtunut variseminen ei suinkaan johtunut joulukuusen luonteesta. Syynä oli Mieheni luonne.
Hän oli tavalliseen tapaansa unohtanut kuusta pystyttäessä laittaa kuusen jalkaan vettä. Keksittekö yhtäkään hyvää syytä, miksi minun pitäisi tänä jouluna kärsiä aidon kuusentuoksun puutteesta vain koska mieheni kuivatti joulukuusen pystyyn edellisvuonna?
Niin. En minäkään. Siispä ostin tyttökoisomme iloksi kassillisen pinkkejä kuusenkoristeita.

Toinen vakituinen ongelman aihe on kinkku. Se alkaa jo kaupassa. Minkä kokoinen otetaan? Minä haluan 8kg potkalla ja mies 4kg ilman potkaa. Hän on olevinaan niin kamalan matemaattisen älykäs muttei ymmärrä että 8kg potkalla on samanverran kuin 4kg ilman. Olen aina saanut tahtoni läpi. Jo useana jouluna yöunet ovat tulleet kalliiksi, sillä minun potkani on joka kerta irronnut paistamisen jälkeen. Yhtenäkään jouluna talomme kinkunpaistaja ei ole herännyt herätyskelloon ja juhlapöydän kruunun sisälämpötila on ollut joulusta riippen 95-100 astetta. Tänä vuonna perinne muuttuu. Hän saa luvan nukkua makuupussissa uunin edessä.

Joulumme perustavanlaatuisinta vääntöä käydään jo edeltävästä helmikuusta saakka. "Kenen luona olemme" taistelu. Molemmat ladomme kaikki perustelut maan ja kuun väliltä, miksi on tärkeää viettää joulu oman sukumme luona. 5 joulua peräkkäin olen tietenkin tämänkin taiston voittaja mutta tänä jouluna jouduin taipumaan. Niimpä vietämme minun sukuni luona aattolounasta ja mieheni suvun luona aattoiltaa. Koko jouluaatto on tarkasti kellotettu.
Tärkeintähän ei ole joulun tunnelma eikä Jeesus-lapsi, vaan että ehdimme joka paikkaan ajoissa. Niimpä niin. Jos entiset merkkit paikkaansa pitävät, luulempa ettemme kerkeä edes sängystä nousta ennenkuin olemme jo jokapaikasta myöhässä.

Koska joulu on vasta edessäpäin, sammutan koneeni ja lähden aloittamaan kolmannen joulukiistan varakinkun ostamisesta.

Rauhallista joulun aikaa!

Suorittajat

Eräänä iltana rustasin kaloreita Kilolubin kalorilaskuriin. Kiloklubi on painonpudotusohjelma mihin merkataan ruokapäiväkirjaa ja 4 eriväristä pallukkaa muuttaa väriään ruoan laadun mukaan. Kaikkien pitäisi olla vihreitä mutta tuona iltana pallukkani olivat punaisia. Mieheni hiipi selkäni taakse ja tuhahti; "Että syömisestäkin saa suorittamista". Suorittaminen. Nykyajan muotisana. Minä pidän muotisanoista. Niimpä mieleeni juolahti mikä oikeasti on suorittamista. Nimittäin äitiys. Kaikkihan sen tietää.

Katselin kun näppäräsorminen nuori äiti kietaisi vauvansa 6 metrin liinaan alle minuutissa! Kuin olisi kengännauhat sitonut. Minä olen vieläkin solmussa 4 metrin liinani kanssa jos yritän sen nopeasti ja näppärästi solmia. Olen kaksi metriä ja 10 minuuttia jäljessä.

Vauvan soseiden facebook-foorumissa äidit tekevät lapsilleen itse sosemixejä. Mustikka-aprikoosi-mango-äidinmaitojogurttiunelma! Tai Parsakaali-kukkakaali-kurpitsa-pinjaminsiemenhyve. Meillä ollaan maisteltu ihan vain päärynää. 

Lapseni on 5.5 kuukautinen. Ystäväni samanikäinen vauva käy muskarissa, vauvasirkuksessa, musiikkiteatterissa, vauvajoogassa sekä äiti ompelee itse kestovaipat. Minun vauvani potkii pianon koskettimia jos häntä pitää seisomassa niiden päällä. Luulin että harrastukset pitää valita vasta 2 vuoden iässä. Mutta harrastamme me kantoliinakävelyä! Viimeviikolla kiersimme kantoliinassa kaikki paikkakuntamme kaupat ja yritimme etsiä suloisia vauvankenkiä uuteen mekkoon.  Kuminauhoista löysähtäneet kestovaipat ja uudet kestovaippakankaat raahaan suosiolla mummolaan. Jos niiden ompelu olisi minun varassa, tämä lapsi harrastaisi vieläkin sitä pispis touhua.

Joulukortit. Tämä jokavuotinen vauva vastaan äiti taistelu. Äiti haluaa suloisen joulukorttikuvan tonttulakki päässä suu korvissa hymyilevästä vauvasta ja vauva haluaa syödä rekvisiitan. Joulukorttikuvan täytyy olla täydellinen. Se tiivistää äidin sekä vauvan vuorovaikutustaidot, äidin tyylitajun, valokuvaustaidot, taiteellisen ja luovan silmän sekä äiti-lapsisuhteen toimivuuden. 

Kun olet saanut napattua täydellisen kuvan alle puolivuotiaasta vauvasta söpösti hileinen joulupallo kädessä, suu tonttumaisessa hymyssä kyttilänvalossa, oikeassa asennossa juuri sillä sekunnilla, kun suusta ei tipu kuolaa, huomaat, että kuva on tärähtänyt. Siinä mitataan niitä kuuluisia kärsivällisyysamppeereja. 

Vihdoin kamerassa on kuva. Vauva ei hymyile eikä joulupallo ole kädessä. Pari kynttilää on sammunut, mutta kuolaläikkä on piilossa joulupallon alla ja vauvan vaatteet ovat vielä täydelliset. Olet voittaja. Tai oikeastaan olet voittaja vasta kun vauvan suu on kaavittu puhtaaksi kultahileistä ja kimallenauhoista. Toisena maalissa. Nimittäin vauva ehtii aina ensimmäisenä.

Tai Irmeli-serkku jonka kortissa on viisi hymyilevää joulupallovauvaa täydellisessä rivissä pituusjärjestyksessä. Yksi on selkeästi puettu poroksi. Ne on varmaankin photoshopattu.

Niin se vain menee. Kun koen onnistumisen iloa onnistuneesta kestovaippailusta, joku kertoo tekevänsä itse myös kestokosteuspyyhkeitä. Kun hehkutan itselleni itsetehtyä päärynäsosetta, luen netistä jonkun kasvattavan ne päärynätkin itse. Toiset suorittavat vauvansa etuajassa lääketieteelliseen, minä suoritan vauvani joulukorttikuvaan, mutta se saa kyllä riittää. 

Minun ikkunalaudallani ei ole tilaa päärynöille emmekä me edes käytä kosteuspyyhkeitä. 

Tosissaan kun tätä ajattelee, ei äidit varmastikaan koe oikeasti suorittavansa yhtään mitään. Ainakaan tosissaan. Paitsi itselleen. Ja Irmeli-serkulle. 

Undercover Baby

Olen saanut palautetta Koison kuvien julkaisemisesta blogissani. Hurjimmat valitukset koskevat myös Facebookkia. Niitä kuulen iltaisin sängyssä vasemmalta puoleltani.
Asia on nyt kovin tapetilla mediassa. Tämä kammottava lasten yksityisyyden loukkaaminen ja kasvojen julkistaminen.

Olen vakaasti sitä mieltä, että sosiaalinen media on tulevaisuutta eikä siinä ole mitään ihmeellistä. En millään jaksa uskoa että ensinnäkään kouluikäisenä lapseni koulukaverit tunnistavat vauvakoisoa vaikka jostain kumman syystä sattuisivat blogiini törmäämään. Vaikka tunnistaisivatkin niin mitä sitten? On heistä itsestäänkin todennäköisesti vauvakuvia sosiaalisessa mediassa. Koska se on TULEVAISUUS!

Yksi erittäin hyvä peruste tietenkin pitää lapsi teräskuplassa on fraasi "Mitä nettiin laitat, ikinä et sitä saa pois!".
Onhan se kamala ajatus julkaista lapsesta jotain mitä ei koskaan saa pois. Mutta ei sitä kuvaa saa pois myöskään hiekkalaatikolla muiden lasten ja vanhempien verkkokalvoilta. Eikä uimahallista. Entäs kauppakeskusten valvontakamerat? Miksi ylipäätään tehdä lapsia jos ne pitäisi saada jostain pois?
Jos real life ei tarvitse piilottaa lastaan, miksi sitten sosiaalisessa mediassa siitä tehdään kauhea ongelma?

Suoraan sanoen minulla on suurempiakin ongelmia. Esimerkiksi se, kun lääkärissä lasta huudetaan nimellä! Jokuhan saattaa laittaa nimen korvan taakse, yhdistää kasvot ja levittää koko maailmalle että meidän Koiso oli tänään päivystyksessä eriparisten varpaiden vuoksi.

Lapsihan ei voi itse päättää mitä nettiin julkaisee. Ei niin. Lapsi ei voi myöskään itse päättää ettei äiti kanna tätä tarjoustalossa paperipussi päässä.
Lapsi ei voi myöskään kieltäytyä paperiversiovalokuvista. Kun koulukuvat laitetaan jakoon koko suvun Anneleille ja Irmeleille, voi olla tasan varma että niitä ei yksityisyydestään tarkka Koiso 18vuotta enää saa takaisin 60 luvun mahonkikirjahyllystä.

Älkää ymmärtäkö väärin. En minä ihan sokeana tähän lähtenyt. Koska mieheni on valokuvausalalla, on hän erittäin pedantti kaikesta valokuvaukseen liittyvästä. Niimpä olin joutunut pienen pakon edessä Koison syntyessä sopimaan ettei Facebookkiin saa laittaa uudesta pienokaisestamme kasvokuvia. Juurikin siksi että mieheni oli huolissaan niiden päätymisestä Etelä-korean valtionvarainministeriön lastenhoitohuoneen seinälle. Niimpä 14.6.2013 Facebookkiin ilmestyi kapalosta pilkistävät varpaat.

Sovimme pyhästi että yhtäkään kuvaa ei tule Facebookkiin vauvastamme. Jos joku hänet haluaisi nähdä, saisi tulla katsomaan.

Kun palasimme laitokselta kotiin, avasin Facebookin. Ensimmäisenä Facebook-uutisena näytölleni hypähti ruudunkokoinen kasvokuva lapsestani. Anoppi. Niimpätietysti. Tästä täytyy siis keskustella. Mieheni teki samana iltana selväksi, että tämän lapsen yksityisyys on varjeltava asia eikä kuvia saa julkaista. Paitsi kokeintaan varpaista.

Seuraavana päivänä Facebookin etusivuilla oli erittäin tutunnäköiset silmät. Samanlaiset tapittivat minua rinnoillani. Toinen mummo vauhdissa! Tästäkin täytyi keskustella.

Seuraavalla viikolla seurasi lisää yllätyksiä yksityisyyden suojassa. Koisoni oli ilmestynyt ystäväni Facebookkiin, josta äitini oli jakanut sen omille sivuilleen. Lapsen pitäminen pois Facebookista tuntui mahdottomalta tehtävältä. Minulle satoi puheluita; "eikö edes kaukaa? Entäs jos silmät ovat kiinni? Selkäpuolelta?"
Haistoin myös pienimuotoisen ristiriidan kun ristiäisilmoitus kuvineen oli Etelä-Suomen sanomissa jonka levikki kuitenkin lähentelee sataatuhatta. Minulla on 300 Facebook-kaveria.

Eli toisinsanoen on täysin hyväksyttävää julkaista vauvan kuva aamulehdessä jonka näkee kymmenet tuhannet vieraat mutta kuvan jakaminen 300 jollaintavalla tutun ihmisen kanssa on eettisesti väärin.

Haistan palaneen käryä. Nimittäin kärvähtäneiden hermojeni.

Saan jatkuvasti selitellä jokapuolelle, miksi lapseni ei näy missään ja Facebookkini on samanlainen kuin ennen suurta elämäni mullistavaa tapahtumaa. Niimpä pikkuhiljaa aloin tulla siihen tulokseen, että mieheni on väärässä. Vetosin hänellä olevan vanhanaikaiset mielipiteet joiden vuoksi lapsemme päätyy kasvamaan henkisessä tynnyrissä ja lopulta otin käyttöön aviollisen yhteishuoltajuuskortin. Kerroin, että yhteishuoltajuuden nojalla myös minulla on oikeuksia. Saatoin hieman vääristellä lakeja sun muita asetuksia mutta mitäs pienistä. Minä haluan pysyä ajan hermoilla. Eihän miehenikään lue paperilehtiä, saati kuvaa filmikameralla tai googlaa tietokirjojen avulla joten naurettavat vanhanaikaiset yksityisyydensuojahöpinät joutavat historiaan.

Koisomme löytyy nykyisin Facebookista. Samoin tästä blogista. Aina siihen asti että hän on tunnistettava. Tai ainakin niin lupasin avipuoliskolleni. En vielä tiedä tunnistavuuden määritelmää. Lupasin kuitenkin, etten julkista uimapukukuvia enkä varsinkaan nakukuvia. Tämä on tietenkin ihan perusteltua. Miehen suusta harvemmin mitään perusteluja kuulee joten ne harvat on hyvä toteuttaa.

Uusia juttuja

Elämästäni ennen Koisoa tuntuu olevan ikuisuus. Mitä minä silloin oikein tein? Saatoin ainakin käydä kenkäkaupoissa hieman useammin. Käyn minä yhä lapseni kanssa kenkäkaupoissa mutta se on huomattavasti hankaloitunut, nimittäin jos on mieheni mieli ahdas kenkien suhteen, niin on kenkäkauppojen käytävätkin kaposeksi kaventuneet. Eräänkin kerran olen vaunuja työntäessä hyllyjen välissä onnistunut tyhjentämään kiilakorkokenkähyllyn koosta 36-42 lattialle ja menettänyt hermoni kyykkiessä kenkiä sieltä täältä takaisin hyllyille. Olen myös siirtynyt koosta 36 kokoon 16. Harmikseni vauvojen kenkämarkkinat ovat suomessa vielä yllättävän pienet.

Arkeeni on kuitenkin tullut uusia kuvioita. Eräs iltapäivä löysin itseni aivan vieraasta kaupungista, varsin hämärissä olosuhteissa. Istuin suuren olohuoneen lattialla ja pidin sylissäni limittäin kahta alle 5kk ikäistä vauvaa. Toista syötin tuttipullosta yhdellä kädellä ja toista yritin samaan aikaan imettää korvia särkevän huudon säestämänä. Hetkeä aiemmin olin hätäpäissäni räjäyttänyt korvikemaitopurkin pitkin vieraan keittiön seiniä. Luulin, että tölkki pitää repäistä auki voimalla mutta ilmeisesti vähempikin olisi riittänyt. Hämmästyin siitä, ettei kaikki säilytäkkään tiskirättejä mikron päällä.

Huuto vaimeni vauvojen kylläisyyden myötä. Lattialla istuessani tunsin että minua tuijotetaan. Nostin katseeni ja sohvalla minua katseli rivissä 4 silmäparia. Kaksi kaljua ja kaksi karvaista. En uskaltanut silmääni räpäyttää. Harvemmin luontokappaleet ovat onnistuneet katsomaan minua pitkin nenänvartta. Tunsin alemmuutta minua ylempänä tarkkailevia otuksia kohtaan.
Onneksi kuitenkin pian kävi ovi ja sisään pyyhälsi sekaan muutama leikki-ikäinen kaveri jotka esittelivät pienet sohvanvartijat perheen kiinanharjakoiriksi. Siellä minä vietin aikaani neljän alle kouluikäisen lapsen vahtina ja se oli oikein hauskaa! En tosin enää toivo kaksosia. En myöskään olisi selvinnyt ilman 5-vuotiasta pikkuapulaista, joka käveli perässäni pyyhkimässä lattialta molempien vauvojen puklut. Ja kyyneleet.

Seuraavalla viikolla ohjelmassa oli seurustelua ystävien kesken. Kuusi äitiä ja kuusi vauvaa. Kun monta samanikäistä vauvaa laitetaan samalle leikkimatolle, sitä väkisinkin miettii, onko juuri minun vauvani normaali. Edellisillä tapaamisilla huomasin vauvani olevan vanhin ja pienin. Tämän pistin kuitenkin ennenaikaisuuden piikkiin enkä menettänyt kuin yhdet yöunet. Korkeintaan kahdet.
Nyt  silmiini pisti kaikkien muiden vauvojen tempperamentit. Ne itkivät. Minun ei. Muistelin koska viimeksi vauvani olisi itkenyt ja huomasin  siitä olevan vähintään 3 päivää. Onko vauvallani ehkä kehitysviive tai kommunikaatiohäiriö, kun hän ei tajua huutaa tai olla tyytymätön? Raskausaikana söin vahingossa pastöroimatonta parmesaanijuustoa. Kirotut italialaiset kokit.
Sanoin ajatukseni ääneen. Minun pitäisi kuulemma olla tyytyväinen tyytyväisestä vauvastani. Selvä. Olen tyytyväinen... Hetken.
Kotimatkalla kuuntelin suoraa huutoa aina Keravalta Mäntsälään ja totesin Koisoni olevan sittenkin varsin normaali. Ja voisi ehkä huutaa vähän hiljempaa, siinä metelissä olin eksyä suoralta moottoritiellä kääntyessäni levähdysrampille.

Myös ensimmäinen isänpäivä on nyt koittanut. Arvatkaa mitä en ainakaan tehnyt ennen Koisoa? Askarrellut. Ja nyt muistan miksi. Nimittäin minä vihaan askartelua.
Koska minulla on nyt lapsi, on tehtävä pieniä joustoja muuallekkin kuin housujen vyötäröön joten googlasin taikataikinan ohjeen ja korkealentoisesti päätin tehdä siitä uudelle isille kynätelineen.Sellaisen johon on painettu Koisoni pitkät varpaanjäljet. Tai pitäisi olla.

Kaikki meni hyvin, kunnes otin taikinat uunista ja yritin liimata kohonneita epätasaisia sekä erikokoisia palasia yhteen. Liimaa oli jokapuolella. Yritin leikata palasia sopivamman kokoisiksi mutta ne halkeilivat. Pellillä oli puoli litraa liimaa ja neljä jalanjälkimyttyä sotkuisessa kasassa. Hiusteni latvat liimautuivat viereiseen verhoon.
Oli pakko huutaa mies apuun ja valehdella että piti tehdä papalle tällainen ja nyt tarvitsisi hieman apua. Mies yritti pidätellä naurunsekaista järkytystään nähdessään minut askartelemassa. Minun kätteni työt ovat meillä harvinaislaatuista hupia.

Hän totesi haudanvakavalla äänellä ; "ei tätä kyllä voi pelastaa". Kehui hyväksi ideaksi ja teki samana iltana papalle uuden. Paljon hienomman. Tajuamatta että sen lahjan piti olla hänelle. Tuli aika kiire isänpäivälahjakauppaan. Ja askartelua en muuten harjoita enää ikinä.

Tiedättekö mitä tulee 3 ruokalajin isänpäiväillallisen valmistamisesta viidelle vauva kantoliinassa? En minäkään. Se selviää tänään, mutta veikkaan että valtaisa sotku ja ravintolalasku.

Koison syntymän jälkeen useassa päivässä on ollut huolensekainen kauhu, katastrofin ainekset, tai itse katastrofi. Mutta jokaisena iltana mennessäni nukkumaan, hiukset puklussa, liimassa tai edellisillan tommaattikastikkeessa toivon huomisen olevan samanlainen. Minun ihana isoposkinen palleroni tuhisee kehdossaan. Sisimmissäni, vaikken aiokkaan askarrella, minä tiedän että niin kauan kuin raavin päästäni kontaktiliimaa, olen juuri siellä missä haluankin olla.

Koisopussin pienennystä

Raskausaikana viimeisellä kolmanneksella annoin itselleni ja kaikille kuudelletoista raskauskilolle luvan olla ilman kuntosalia ja liikuntaa. Empä olisi mahtunut enää edes ajamaan autolla itseäni kuntosalille koska jalat eivät ylttäneet polkimille ilman että maha otti kiinni rattiin. Niimpä vaapuin tauottamaan salijäsenyyteni. Kuntosaliohjaaja kysyi silmät pyöreänä, että miksi rouva haluaa salijäsenyytensä tauolle, raskausaikana kun on tärkeä ylläpitää kuntoa? Kysyin silmät yhtä hölmön näköisinä, että sisältyykö jäsenyyshintaan myös tikapuut joilla pääsee kapuamaan kuntopyörän selkään? Ei kuulemma sisälly.

Enää en tarvitse tikapuita kiivetäkseni kuntoilemaan. Tarvitsen kaulaan ripustettavan urheilukassin koisopussilleni. Se nimittäin hölskyy hölkätessä pahemmin kuin minkään luokan jättimäiset tissit. Ratkaisin asian ostamalla koisopussinkiristimet. Toisinsanoen ihoa myötäilevät kammottavat beiget shotrsit. Pitää lerpun kurissa ja tasottaa ehkä yhden makkaran kahdeksasta. Loistavaa. Menee täydestä jopa itselleni!

Siispä pitkän tauon jälkeen hipsin salille. Tiedättekö mikä on kirkasta kaiken paljastavaa kaupan pukukoppia pahempi? Kuntosalin pukuhuone. Jokapuolella spottivaloja ja valtavan raskausarpisen roikun kanssa tuntuu että jokainen spotti kohdentaa juuri minuun.
Yritin paeta valoja, peilejä ja timmien BodyPump tunnilta tulleiden tyttöjen katseita.
Hoin kamppeita vaihtaessani alasti päässäni mantraa "olen juuri synnyttänyt. Olen juuri synnyttänyt. Olen juuri synnyttänyt". Joillekkin juuri on 4 päivää tai 4 viikkoa. Minulle se on 4 kuukautta. Mutta ei se haittaa. Miehelleni se on 4 vuotta. "miten se pakoputki muka putosi, juurihan minä huollon tein". Vuonna 2008.

Päätin myös kokeilla sitä kuuluisaa pakkomielteistä vaunulenkkeilyä. Paketoin Koison toppavermeisiin ja lähdin kävelylle. Koska Koiso jostain käsittämättömästä syystä nukahti jo eteisessä, päätin etten varmasti aio taapertaa ympäri kyliä seuranani vain omat ajatukseni joten kaivoin esille mp3 soittimeni. Iines tosin oli jyrsinyt niistä kuulokkeet. Vimmaisena käänsin koko omaisuuten ympäri ja ainoat toimivat vehkeet olivat mieheni peltorien kokoiset tietokoneen pelikuulokkeet. Viritin 3metrin johdon kolikon kokoiseen soittimeeni, kerin ylijääneet alas vaunun käsilaukkukoppaan ja pistin kuulottimet päähäni. Nopea vilkaisu peilistä todisti minun näyttävän skitsofreenikolta joka pakenee päästään kuuluvia ääniä. Mutta ei se haittaa. Eihän Hollolassa ole kauheasti ihmisiä joten tuskin kukaan näkee.
Ensimmäinen vastaantulija katsoi minua ja hänen suunsa nykii kummallisesti. Ei se mitään.
Popit kaakossa kävelin yläasteen ohi. Lauma tupakalla seisoskelevia nuorukaisia tuijotti minua ja osoitteli sormella. Kuulin vain frederikin. Samanvärisissä tuulipuvuissa asteleva iäkäs pariskunta vaihtoi toiselle puolelle katua. Pitkä ja hoikka nuori äiti valkoisissa nahkaisissa vaunuissa katsoi minua halveksuvasti hymyillen ja pisti iPodin näyttävästi taskuunsa.

Tämä riitti. Roiskaisin kuulokkeet koppaan ja soitin mieheni hakemaan meidät lenkiltä. Juuri niin typerää touhua kuin kuvittelin. Seuraavana päivänä mies otti vaunut ja koison koiralenkille mukaan niinkuin ennenkin. Koska onhan se vauvan ulkoilutus nyt tärkeää. Saattaa muuten tulla vaikka happivaje sanoi mummi.

Kuntoilu jatkui vauvajumpassa. Kuuden kilon painoni kanssa loikimme ympäri salia. Olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että vetäjänkin pitäisi ottaa painoksi vauva pehmoapinan sijaan. Kolmenkymmenen toiston jälkeen saattaa hymy hyytyä.

Kaiken hermoja raastavan kuntoilun, kalorien laskemisen ja kummallisten ananassmoothien valmistusten jälkeen tuloksena on +1kg. Saattoi päästä muutama ruma sana ja hentoinen itku. Soitin terveyskeskukseen ja vaadin saada kilpirauhaskokeet. Tämän ainoa selitys on oltava kiliprauhasen vajaatoiminta. Jos ihminen käy vauvajumpassa, kuntosalilla ja jopa vaunulenkillä, on tuloksena oltava jotain muuta kuin kaksi voirasiallista rasvaa. Sain kokeeni. Tuloksena täysin normaalit kilpirauhasarvot.

Toivon todella että kummallinen elimistöni varastoi vain kaiken ravinnon koska Koisoni on vielä täysimetyksellä. Imetyksen laihduttava ominaisuus on yhtä suuri huijaus kuin mahan palautuminen ja raskausarpien rasvauksen vaikutukset. Oikea pyramidihuijaus. Ensin huijataan äidit syömään +500 kaloria jotta maitoa riittää ja sitten kaiken huipuksi ne 500kaloria ei menekkään maidontuotantoon vaan lantioille. Ehkä kuntosaliyrittäjät keksivät sen, haaliakseen asiakkaita synnytyksenjälkeisiin painonpudotusryhmiinsä? Onneksi imetystä kestää vain maximissaan pari vuotta, pyramidin rakennukseen taisi mennä tuhat vuotta. Uskon vakaasti, että tämän maitovaraston sulkeutuessa kaikki loput kilot varisevat ryminällä. Yritän olla ajattelematta että sen ryminän piti tapahtua synnytyksen jälkeen kun alkaa imettämään.

Koska vartaloni todella on päättänyt jämähtää pyramidin muotoiseksi kartioksi jolla on jalat voin hyvällä omallatunnolla pukeutua telttaan ja liittää kaikkiin small talk asiayhteyksiin "olen juuri synnyttänyt" niin kukaan ei ajattele että olen valtavan paksu huvikseni. Kunhan kukaan ei tajua kysyä 'koska on juuri'.

Pispis

Vhv. Aluksi luulin sen tarkoittavan jotain uutta karppidiettiä vähähiilihydraattinen vauva tms. Onneksi ei sentään.
Kyse on nimittäin vessahätäviestinnästä! Tiedättekö ne kummalliset hipit jotka väittävät että lapsi on kuin pikkuaikuinen eikä tarvitse vaippaa koska se on nöyryyttävä märkä muovi/kangasrätti haaruksissa? Laitetaan lapsi vessanpöntön päälle ja sanotaan 'pispis' ja kas pissi tulee? Minä en tiennyt. Ennenkuin katsoin Erilaiset äidit ja luin muutaman artikkelin.

Ekologisuudesta en ole perustanut ennenkään ja varsin epäekologistahan se olisi ensin ostaa kauheat kasat kestovaippoja ja sen jälkeen ryhtyä kokonaan vaipattomaksi. Mutta ajatus kiehtoi silti. Niimpä päätimme Koison kanssa kokeilla. Muutama tunti päivässä ilman vaippaa siis näin alkuun. Kyllä hän jouluun mennessä jo pidättelee ja oppii pöntölle. Pispis.

Vaipattomuus alkoi sujua hyvin. Ensimmäiset 5 minuuttia. Sen jälkeen pissa valui lahkeensuusta napaani. Suihkussa mietin, että kyllä tämä tästä, eihän koskaan voi onnistua ensikerralla. Suihkun raikkaana Koiso kainalossa aloimme tekemään iltaruokaa. Pissasihti osui tälläkertaa melkein koirankuppiin, mutta Iineksen mieliksi vain melkein. Onnekseni vaihdoin keittiön matot viimetalven pesänrakennuspuuskassani pöydän alle.

Noin kuudet pissit pyyhittyäni sieltätäältä muistin että jotain oleellistahan tästä puuttui. Eli se vessassa käynti! Tottakai Koiso pissii minne sattuu koska emme ole vielä käyneet pytyllä.
Ehdin roikottaa hyväntuulista Koisoani pöntön päällä alle minuutin ja lauleskella pispis laulua kun pissi jo tuli! Helppoa kuin heinänteko. Ensimmäinen pissa saatu sinne minne kuuluukin! Mietin jo että täytyykin keräillä kestovaipat ja myydä ne pois, meillä ollaan päiväkuivia nelikuukautisena. So cool.

Mies saapui illalla kotiin ja kerroin loistouutiset. Myös hän oli kovin innoissaan ja kehotinkin häntä heti viemään Koison pissalle. Mitään ei kuitenkaan tällä kertaa tullut. Paitsi leikkimatolle.
Tämä ei tietenkään ollut ainoa asia mitä mieheni ei vain yksinkertaisesti osaa. Päätin näyttää mallia ja lähdin lapsemme kanssa vessaan. Kyykin selkä 90 asteen kulmassa pöntön päällä 20 minuuttia. Josta puolet vain siksi etten uskaltanut suoristaa enää selkääni. Päästyäni takaisin sohvalle ja todettuani että ei ollut pissahätä, varpaani kastuivat.

Seuraavana päivänä kylppärissä oli valtaisa pissapyykki, rättejä, pyyhkeitä, sekä päällimäisenä pissantahmainen tablettitietokoneeni.

Tässä kaikessa pissatouhussa olin unohtanut että vauvat myös kakkaavat. Ulostetta siivotessani valkoiselta päiväpeitolta hain vaipan. Pispis vain mutta vaippa päällä. Rajansa se on hörhöilylläkin. Katsotaan uudelleen ensisyksynä. Tai sitä seuraavana.

Luonnollinen Bebe

Jo ennenkuin pieninkään koisonsiemen oli itämässä kohdussani, tiesin että haluan hyväkäytöksisen lapsen. Lapsen pitää osata istua hameen kanssa, pyyhkiä nenä ja varsinkin käyttäytyä kauniisti. Plussaa olisi jos lapsi nukkuu läpi yön laitokselta asti, on kaikkiruokainen eikä kiukuttele turhista.

Lapsihan ei tietenkään ole samanlainen tilaustavara kuin vaatteensa joten tiesin tietysti että en voi tilata kiiltävää kypsää Koisoa mistään vaan minun täytyisi ihan itse kasvattaa sellainen. Ei mitään vapaan kasvatuksen hedelmää.
Niimpä marssin kirjakauppaan ja ostin opuksen "Kuinka kasvattaa Bebe".

Tässä kirjassa Amerikkalainen äiti-ihminen muuttaa ranskaan ja kasvattaa lastaan siellä. Hän avaa teoksessaan ranskalaista kasvatusta ja sitä miksi ranskalaiset lapset ovat kuvankauniita hyväkäytöksisiä pikku bambinoja. Koin kirjaa lukiessa monia ahaa-elämyksiä. Noin minunkin tarvitsee tehdä! Opettaa vauvasta asti kärsivälliseksi. Ranskalaiset vauvat nukkuvat läpi yön jo parin kuukauden ikäisenä. Mahtavaa. He eivät vastaa vauvan itkuun ensisekunneilla koska näin vauvoista tulee kärsivällisiä. Selvä. En minäkään sitten vastaa... Hiukan tosin epäröin tuota. Ja vauvan siirtämisestä omaan huoneeseen  muutaman viikon ikäisenä. Muistan jonkun sanoneen että vauva ei itke turhaan. Mutta mutta.. eikai miljoonat ranskattaret voi olla väärässä?

Koiso syntyi ja ajatus siitä etten vastaisi hänen itkuunsa alta nanosekunnin oli naurettava. Lähes karmaiseva. Myöskään lastenhuoneeseen pedattu pinnasänky ei ole järin kutsuva, ei minun eikä koison mielestä. Yritin paikata puutteita leipomalla ristiäisiin bebeleivoksia.

Jatkoin perehtymistäni Bebeihin ja törmäsin aivan erilaiseen kirjallisuuteen. "Luonnollinen lapsuus". Tässä kirjassa lapsi ei ole äidin/isän hyvin puettu pikkujatke. Tässä kirjassa lapsi on pikkusimpanssi.

Kaikeksi yllätyksekseni löysin tuosta simpanssikirjasta huomattavan paljon yhtäläisyyksiä oman ajattelutapani kanssa (jos nyt bebeasiaa ei oteta huomioon). En ole koskaan kokenut mukavaksi nukuttaa lastani vaunuissa ja tästä olenkin saanut varsin kitkerää palautetta. Lapseni kuulemma jää paitsi luonnon ihmeistä kun ei voi päiväunilla katsella lentäviä lintuja ja pilviä. Hän ei myöskään saa raitista ilmaa eikä opi ilmansuuntia. Ei tule tietoisiksi vuodenajoista eikä opi sietämään kylmää. Myös keuhkot voivat kuulemma jäädä alikehittyneiksi kun eivät saa happea. Siitäkin huolimatta että ulkoilemme hereillä ollessa. Mutta kun pitäisi ulkoilla juuri nukkuessa.

Edellämainitussa teoksessa kuitenkin kerrotaan suureksi helpotuksekseni, että eläimetkään eivät roiskase poikasiaan pesästä pois ulos nukkumaan. Ihminen (ja tarkemmin Suomalaiset sellaiset) on ainoa elävä joka niin tekee. Eläimet eivät myöskään vie poikasiaan pesän kauimmaiseen nurkaan nukkumaan imetysvaiheessa vaan he ovat lähekkäin koko poppoo.
Päätimpä siis kallistua ranskan sijaan viidakkomaisempiin tunnelmiin ja meidänkin lastenhuone saa pysyä pyykinkuivaushuoneena toistaiseksi. Onneksi tuli ostettua leveä sänky.
Viis bebeistä.

Kokeilin opuksen oppeja käytännössä. Roiskaisin vaunut kokonaisina pakun konttiin ja opettelin. kantoliinailemaan. Muutaman kerra sotkeuduin koko naruun ja hukkasin päät, keskikohdan ja minuuteni mutta sitten: Rakastuin.
Tulimpa jopa osallistuneeksi Lahdessa järjestettävään kantoliinakulkueeseen. Opettelin sitomaan 4m pitkän liinan Koisooni sekä itseeni ja taapersin pitkin Lahden katuja. Tunsin itseni kenguruksi. Tasan puolivuotta sitten maha pystyssä korkokengät kipittimissä samoilla kaduilla olemukseni oli Ankka. Perin luonnollien jatkumo siis.

Bebekirjassa ranskalaisäidit opettavat jo alusta asti vauvat syömään 4 kertaa päivässä. Kahden viikon ikäisestä alkaen ruokarytmi oli säännöllinen. Ennenkaikkea tämä kuulosti mielestäni aivan loistavalta. Kun Koisomme kanssa olimme vihdoin opetelleet rintaruokinnan ja se sujui, istuin vuorokaudet läpeensä imettämässä. Tukka roikkuen kasvoilla, silmät sikkurassa istuin aamusta iltaan sohvalla, autossa, invavessassa tai takapihalla imettämässä. Moottoritiellä puolenmetrin pituinen tissi turvakaukalossa mietin että koskahan tästä tulee säännöllistä.
Simpanssikirjassa taas kerrotaan että vauva tilaa imemällä ruokaa. Kun vauva on kokoajan rinnalla, maitoa tulee lisää ja tuotanto pysyy hanskassa. Sitä ei siis pitäisikään yrittää hallita. Koska jälkimmäinen teos oli jo vienyt minut mukanansa kaikenmaailman kiintymysvanhemmuuteen ja lapsentahtisuuteen, oli viimein päästettävä irti ajatuksesta väkisin kasvattaa bebe. Niin kiva kuin se olisikin.

Koska olin siis päättänyt jokatapauksessa hylätä ajatuksen ruokarytmistä ei auttanut muu kuin kangaskaupassa kaivaa kannu esiin ja kipittää tekoturkiskangas-rullakkojen taakse
ruokkimaan  pientä kengurupussissa köllivää vauvaani. Tätä se nyt on. Meidän elämä. Ja minä pidän siitä.

Ihmisiä ei tietenkään saisi rinnastaa eläimiin enkä evoluution puolestapuhuja ole muutenkaan, mutta toisaalta. Miksen voisi sillointällöin ottaa oppia viidakon laeista ja verrata koisoani pikkusimpanssiin, onhan isänsäkin ilmiselvä apina.

Meille ei tule bebeä. Meille tulee ihan itse vaistonvaraisesti kasvatettu Koiso joka toivonmukaan oppii syömään myös porkkanoita, pyyhkii nenänsä ja istuu hame päällä jalat ristikkäin. Nimittäin myös Saksalaiset käyttäytyvät ihan hyvin. Jos joku kirjoittaa "kuinka kasvattaa babewursti" -kirjan, luen mielenkiinnolla.  Siitä huolimatta aion kuitenkin tästälähin kuunnella itseäni enkä vanhempiani enkä varsinkaan kummallista lapsentilauskirjallisuutta. Paitsi ehkä saatan etsiä "Luonnollinen Lapsuus" -kirjan jatko-osasta vastausta luonnolliseen uhmaikään, luonnollisiin niskakakkoihin ja luonnollisiin tussipiirroksiin uusilla tapeteilla.

Hallittu kaaos

Tässä tiivistettynä meidän vauva-arkea. Mies kehotti lisäämään että "tämä ei ole keksitty", alla kerrottu on kuulemma epäuskottavan kuuloista. Helppo se on miesten sieltä töistä ja kouluista virnistellä totuuden kuulostavan epäuskottavalta. Siispä jos tätä lukee joku toinenkin epäilevä töissä käyvä arjesta kuutamolla oleva isä, kirjoitan tähän: "nämä ovat tapahtuneita asioita".

Herään aamulla lasittunut katse silmissäni. Olen nukkunut tunnin. 10 minuutin pätkissä. Raahustan keittiöön hakemaan silmälasini jääkaapista ja kännykkäni pyykkikorista.
Rintapumppu vetää lonkkaa keittiön matolla, voipurkki on mikrossa ja maito on eksynyt kuivakaappiin. Leivänpaahdin vedenvarassa tiskialtaassa. Juon teetä jota sekoittelen pihviveitsellä. Jostain syystä jokainen t-lusikka on hukkunut sen jälkeen kun niillä piti antaa vauvalle vettä.

Lähden kauppaan. Starttaan auton mutta se ei lähde käyntiin. Yritän uudestaan ja moottori vain röhkii. Mietin hetken ja muistan että sehän on Diesel ja pitää hehkuttaa. Käännyn parkkipaikalta tielle ja vastaan ajaa auto. Miksi se on minun kaistalla? Eikun minä taidankin olla sen kaistalla. Unohdan että minun kaistanihan on oikeanpuoleinen. Vilkutan ikkunasta tervehdyksen nyrkin heristelyyn.

Kaupassa unohdan mitä minun piti ostaa. Pää on tyhjä. En kehtaa olla ostamatta mitään joten ostan kurkun.
Silmät ristissä pääsen takaisin kotiin ja laitan kurkun jääkaappiin. Kolmen muun kurkun viereen. Höylään leivän päälle epähuomiossa kesäkurpitsan.

Lastenlaulujen sanat ovat hukassa. "pienet sammakot, pienet sammakot, ne kotkan ruokaa on pienet sammakot pienet sammakot, isillä on pitkät korvat ja pöperö pää".

Sidon vauvan kantoliinaan. Yhdessä pesemme pyykit, imuroimme, tiskaammesekä laitamme ruoan. Yksi t-lusikka löytyy maton alta ja toinen koiran vesikupista. Soitamme isille kolme vihaista "missä olet" puhelua eikä hän vastaa. Tunnilla ei muka voi vastata puhelimeen. Pötyä. Aina voi vastata jos vaimo soittaa ja käskee tuomaan kaupasta ne muutamat tavarat mitä sieltä aamulla unohtui. Eli kaikki.

Miehen kuvausvälineistö on pitkinpoikin lattioilla. Miten tästä kodista voi rakentaa pesän jos siellätäällä on rautaa? Itkun ja raivon partaalla raahaan Koison päiväunien aikana kaksi kertaa itseni kokoiset kameratelineet ja kuvausputket sängyn alle. Käytän päiväuniajan nettikaupoissa selailuun ja pesänrakennustarvikkeiden hankintaan. Viis unesta, pesä on saatava valmiiksi. Se piti saada jo 3 kuukautta sitten.

Mies tulee kotiin. Tappelemme siitä kumpi on väsyneempi ja kumman tehtävä on ripustaa pyykit. Mies ei tajua mitään. Koskaan. Hänen päänsä on tyhjempi kuin minun. Mitä muuta päässä voi olla kuin tyhjää jos ei tajua vaaleanpunaisen ja keltavihreän maton eroa ja niiden merkitystä lastenhuoneen sisustuksessa vauvalle?

Katsomme koison kanssa BB:n. Mies nalkuttaa taustalla miten typerää viihdettä se on. Me nauramme Koison kanssa kilpaa Andy McCoylle. Ja miehelle. Koison isille.

Koiso menee nukkumaan. Minä laitan uuden vessapaperirullan jääkaappiin, silmälasit mikroon ja kestovaipan roskiin. On aika mennä nukkumaan.

Tarkistan että Koisomme hengittää ja kaadun sänkyyn. Päivä on ollut kiireinen ja olen rättiväsynyt. Silmäni painuvat kiinni ja nenääni käy kummallinen tuoksu. Tiesin että iltaruuasta unohtui jotain. Käyn sammuttamassa levyn ja kaadan riisikattilan riiseineen päivineen lavuaariin. Viimein pääsen nukkumaan.

Väsymys painaa korvissa asti  enkä edes osaa ajatella mitä kaikkea olen unohtanut. Auton ovet saattoivat jäädä auki ja tablettitietokone etupenkille. Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista on; "haluan toisenkin vauvan".

Heinäkuun Hellemasut

Tasamailleen vuosi sitten tikkuuni ilmestyi kaksi viivaa. Tarkemmin, kymmeneen tikkuun kaksikymmentä viivaa. Klikatessani facebookissa itseni sisään odottavien äitien ryhmään, en vielä tiennyt kuinka tärkeäksi osaksi elämää se tulisi muodostumaan. Raskauden edetessä ryhmässä oli jo 150 odottavaa mammaa. 150 heinäkuun hellemasua.

Olemme jakaneet vuoden aikana yhdessä likimain kaiken. Elämän ilot ja surut. Suuret onnen ja onnettomuuden hetket. Seksielämän, karvat sekä parisuhdeongelmat. Käsittelemättä eivät ole jääneet yläpäät ei alapäät eikä peräpäätkään. Mistään muualta en olisi tohtinut kysyä voiko vauva liiskaantua jos käytän liian kireitä farkkuja tai voiko lattialle pudonneesta haarukasta saada toksoplasmoosin, ehkä myös botulismin? Voiko seksistä saada vauvan tappavan b-streptokokin? 

Päivittäin palsta täyttyi kysymyksistä, vastauksista, neuvoista, naurusta ja itkusta. Haukuimme hormonipäissämme miehemme, koiramme, talomme, naapurimme ja lattialämmityksemme. Haukumme edelleen. 

Mahoja ihasteltiin, itkettiin, naurettiin ja verrattiin raskausaikana ja verrataan raskauden jälkeenkin sivupalstalla "hellemahojen hävitys". Mittailemme toistemme lerppuja tuntien yhteenkuuluvuutta.

Sana vertaistuki on vuoden aikana saanut uuden merkityksen. Se ei ole yksistään sitä että kerromme raskauden etenemisestä ja lohdutetaan raskausarpien lopullisuudesta. Se on myös ensisynnyttäjille totuuden torvisoittokunta. Mistä muualta ensisynnyttäjä saisi tietää että alapäähän voi tulla suonikohjuja ellei ehta hellemaha sitä kertoisi? Tai voisiko kukaan muu lohduttaa raskauskiloja itkevää tulevaa äitiä kuin joku jolla on 15kg enemmän? Ja vastapainoksi 4 lapsen äiti joka kertoo päässeensä eroon yhteensä 60 raskauskilosta?

Hellemahojen myötä olen oppinut, että parhaiten lapsiin ja raskauteen liittyvistä asioista tietää toinen äiti. Lapseton neuvolantäti ei osannut arvata mistä johtui kammottavat sisäreisien vihlomiset ja epäili luulotautia. Äidit tiesivät jo puolesta lauseesta että siellä ei kiusaa jakomielitauti, siellä kiusaa liitoskipu! 

Kotona kotityöt jäivät tekemättä kun jännitimme toistemme synnytyksiä. Nukkumaan ei malttanut mennä kun joku postasi supistusten väliä ja kertoi lähtevänsä kohta ponnistamaan. Myös kun jollain meni vedet liian aikaisin, pelko toisen puolesta oli sydäntäraastavan aito.

Laitoksella ollessani synnyttämässä naputin oksitosiinitipassa palstalle, kauanko vielä pitäisi kärvistellä sillä tiesin, että sieltä ei tule ympäripyöreitä vastauksia. Toisin kuin lääkäriltä joka nyt ei tiennyt mistään mitään verrattuna 150 äitiin joista puolet olivat jo jossain vaiheessa elämää lapsen pullauttaneet ulos sieltä mistä sen ei ikinä uskoisi mahtuvan. 

Synnytyksen jälkeen minun järkeni ääni ei ollut  lastenhoitaja, ei kätilö eikä edes lastenlääkäri. Minun järkeni oli Hellemaha. Luojalle kiitos älypuhelimista joihin saa ladattua ympärivuorokautisen tietotoimiston. Google jäi kakkoseksi. Annanko lisämaitoa? Mikä on jälkisupistus? Milloin kannattaa lähteä kotiin? Miksi vauva ei osaa imeä? Ja tärkein... Jääkö SE sellaiseksi?

Joku miettii kuitenkin tätä lukiessa että jääkö se... Ei jää. 150 äitiä sen sanoi. 

Olin aina kuvitellut, että jos mieheni joskus mustasukkaiseksi tulee, se on kuntosalin personaltrainer jolla on kiiltävät valtaisat hauikset, tai ehkä uimarannan uimavalvoja punaisissa märissä shorteissa. Saattaisi olla myös ex-poikaystävä joka olisi lukenut itsensä aivokirurgiksi tai mahdollisesti Ridge Forrester. Mutta ei. Se on puolitoista sataa pallomahaa jotka hengaavat , ruokapöydässä, leffailloissa automatkoilla ja aviovuoteessamme. Saatan kuulostaa sosiaalisesta mediasta riippuvaiselta. Mutta se ei haittaa. Sekin on kuulemma normaalia!

Koisomme ollessa kovin itkuinen ja kiukkuinen, olin viemässä häntä jo päivystykseen. Mieheni sanoi, että kysäseppäs ensin niiltä tyhjentyneiltä mahoilta että voisiko se olla jotain muuta kuin sairaus. Silloin tiesin ystävieni tulleen hyväksytyksi. (Lähdimme kuitenkin sairaalaan ja diagnoosina oli tiheänimun kausi. Aivan niinkuin mahat olivat kertoneet jo ennenkuin olimme lääkäriä nähneetkään).

Palsta on tuonut minulle monet mielenrauhat (kuten silloin kun pelkäsin vauvani saaneen superpöpön koskiessani koirankakkaan ulkona ja sen jälkeen nostin vauvan vaunuista) mutta myös monta hysteriaa. Toisten hysteria on nimittäin tarttuvaa. Olisin ehkä voinut jättää lukematta osan niistä raskaudenajan komplikaatioista tai peloista joita muut kertoivat. Nykyisin nimittäin myös minä pelkään vaunuihin pomppivia tappavia jäykkäkouristusoravia.

Te ihanat ihanat mahat. Sanat ei riitä kertomaan kuinka arvokkaita te olette joten turvaudun ajatuksiin. Kyllä äidit tietävät. 

Toiselle toista ja joillekkin viittä.

Suurin rahareikä vauvaperheessä on ehdottomasti "mikä kenellekkin sopii" -ajattelutapa. Ikävä kyllä muutakaan mahdollisuutta ajatella ei ole. Mistään ei voi tietää mikä omalle vauvalle sopii ennenkuin kokeilee.

Minulla on esimerkiksi iso kasa potkupukuja, kaikenlaisia suloisia ihania kuoseja pöllöistä siileihin ja muumeista smurffeihin. Ostin niitä paljon jo ollessani raskaana eikä tullut mieleenkään että potkuhousut ovat sama kuin pukisi sadeasua hamsterille. Miten ne edes kuuluu pukea? Nostaa vauvan peppua ja tunkea koko viritys selän alta niin että vauva seisoo päällään? Vai pitää vauva sylissä kun pujottaa ne jalkaan ja laittaa napit kiinni pitäen samalla omalla nenällä vauvan päätä pystyssä kunnes se itse sitä oppii kannattelemaan? Noh, mikä kellekkin sopii.

Koisomme söi ensimmäiset viikkonsa tuttipullosta ja syö edelleenkin välillä jos itse en ole kotona ja mies on hoitovuorossa. Siksi olenkin hankkinut mittavat tuttipullovarastot. Tämä on varmaan se suurin 'mikä kenellekkin sopii' show. Piti ostaa kaikki markkinoiden eri merkit jotta löytyi yksi jonka vauva huolii. Miksei vain kaikki pullot voisi olla jotenkin integroitavissa sopivaksi, miksi täytyy ostaa 14 erilaista pulloa?

Esimerkiksi eräs kallis ja erittäin toimivaksi mainostetun hienon yhden tipan pullon piti olla vaativaankin makuun sopiva ja matkia imetystä nännin muotoisella tuttiosalla. Ei millään pahalla pulloa kohtaan mutta melkoinen piikkinänni on se jonka tissin mukaan tuo pullo on valettu. Tuttiosa saa koison yökkäämään koska se ylttää kutittamaan nielurisoja. Joku pullo valutti kaikki maidot kuin hanasta, vauva ei ehtinyt niellä. Toisesta ei olisi tullut pisaraakaan, ei vaikka vauva imi kuin dysonin imuri.
Ostin lastenhuoneeseen koristeeksi vuosituhannen turhakkeen. Diorin tuttipullon. Eräänä kauniina päivänä tuo koriste oli haettava hyllystä koska jokaisesta pullosta jokin osa oli hukassa/autossa/hoitolaukun pohjalla. Sen päivän jälkeen tämä aivan liian kallis tuttipullo on ollut ainut pullo josta vauva tykkää syödä ilman että se valuu, pihtaa, roiskii tai päästää ilmaa. Tässä tapauksessa vauva ei syö Diorin pullosta koska äiti haluaa hienostella. Vauva syö Diorin pullosta koska on pikkudiiva.

Hankimme raskauskolmanneksella vaunut. Edullisen merkkiset ja yksinkertaiset. Mutta ennenkaikkea pienet sirot ja kivan väriset. Ei mitkään jyrät. Ajattelin että ei vaunuilla väliä, en aio seilata niillä seitsemällä merellä, en vuoristomaastossa enkä varsinkaan lumessa. Helppo homma. Paitsi että tässäkin pätee sama kuin kaikessa muussa vauvakamassa. Toisille sopii toisenlaiset... meidän vaunut sopii sellaiselle joilla ei ole kotona laisinkaan kynnyksiä. Pienenpienet etupyörät eivät nouse edes sentin korkuisen ulko-oven kynnyksen yli joten luulen että kohta meillä on varastossa yhtä monet vaunut kuin tuttipullojakin. Aina kun ostaa uudet, huomaa että niissäkin on vikaa. Ja sen huomaa vasta käytössä. Mikä ihme siinä on että ei voi olla "sopii kaikille vauvoille" vaunuja? (tai tuttipulloja?). Hyvässä lykyssä saat lisää lapsia ja heille ei kelpaakkaan yhdetkään niistä seitsemästä vaunuista jotka olet ostanut. Eikä edes se diorin pullo. Pitää olla Prada. Katainen kiittää, näin kilahtelee veroeuroja valtion kassaan. Paitsi että Diorin ja Pradan pullosta kiittää Obama.

Rintapumppu... Kyllä vain. 60 euron vekotin ja toisille rinnoille sopii toiset ja toisille toiset. Yksi pumppu saattaa olla liian tehoton, toisesta saa jännetuppitulehduksen, kolmas imee nänneistä väritkin mennessään. Tämäkin selviää vain kokeilemalla. Minulla kävi tuuri. Kolmas sopii. Paitsi että se on juuri se millä se väri lähtee mutta mitäs pienistä. Mies kielsi ostamasta enää ainuttakaan. Pitää kuulemma oppia ennakoimaan... Hah. Minä opettelen ennakoimaan sitten kun valmistajat opettelevat tekemään "joka vauvan malliston". Sitäpaitsi. Jos mies ostaa auton ja ajaessa pakkasaamuna töihin huomaa penkinlämmittimen kärventävän nyytit, kyllä se mieskin silloin suuntaa pettyneenä autokauppaan eikä kuuntele vaimon valituksia ennakoinnista.

Hyödyllinen turhake ja turha hyödyke

Postasin raskaana katkeran kirjoituksen siitä miten raskaana oleville ei ole tarjolla arjen helpotuksia. Hyödykkeitä.
Niitä ei tullut eteen myöskään loppuraskaudessa. Nyt olen kuitenkin Koisoni saanut ja päässyt mukaan vauvamarkkinoiden arjen mukavuuksien pyörteisiin. Niitä on jos jonkinlaista. Ihan perusasioita kuten sähkökäyttöinen rintapumppu joka säästää kummasti rannetupintulehduksilta. Tai itkuhälytin. Voi rauhassa tiskata kun vauva nukkuu toisessa huoneessa. Ehdoton lempparini on koliikkikeinu, joka keinuu ja värisee. Kylkimyyryni ei sylin lisäksi muualla viihdy kuin keinussaan joten tavan sitterit lähtivät aika äkkiä tilaa viemästä. Ei väliksi vaikka vanhanaikainen äitini kutsuu sitä sähkötuoliksi.

Erityisesti pidän turvakaukalosta jonka saa kiinnitettyä matkarattaisiin. Muutama kirjoitus takaperin tosin näsäviisaasti ilmoitin että me emme sellaisia tarvitse koska meillä on pakettiauto ja meidän autoomme mahtuu niin rattaat kuin vaunutkin kokonaisina peräkonttiin joten mitään tilaratkaisuja ei tarvita. Mutta kaskun ei se ollutkaan tilaratkaisu. Vauva nukahtaa kaukaloon ajomatkalla ja jos päiväuniaika olisi koittamassa, ei siihen auta vaikka olisi kymmenet Emmaljungat peräkontissa jos kaukalo on Graco.

Koiso heräsi joka kerta kun hänet siirtsi kaukalosta vaunuihin/rattaisiin eikä missään tapauksessa nukahtanut uudelleen ilman rintaa. Joten yhteensopivien vehkeiden hankkiminen vähensi huomattavasti takakontissa kyykyssä uneen imetystä kun tarkoituksena on käydä esim markkinoilla tai jossain muualla pakollisissa menoissa vauvan ollessa nokkaunilla.

Vaikka lapsiperheille on paljon hyödykkeitä, löytyy sitäkin enemmän tyhjiä lupauksia. Ensimmäisenä tulee mieleen yhdellä kädellä kokoon taitettavat rattaat. Yeah right. Hirveän kaunis ajatus, että vauva kainalossa saisit vasemmalla kädellä rattaat kasaan ja takakonttiin. Pitää painaa kahvan yläpuolella olevasta napista samaan aikaan kun painaa kämmenellä alapuolelta ja vielä onnistua ranne korkkiruuvilla painamaan hököttimet kasaan. Kyllä siihen kaksi kättä tarvitaan. Vähintään.

Niimpä olen kyllästynyt edes yrittämään ja lataan rattaat peräkonttiin kokonaisina. Jos tätä lukiessasi tunnet vahingonilon kourahduksen siitä että omistat tuollaiset rehelliset yhdenkäden ihmeet, vinkkaathan minullekkin, että mikä merkki on kyseessä. 

Kaikkein suurin pettymys lupauksiltaan ja suosituksiltaan on silti ehdottomasti olleet kietaisubodit. Vielä pahempana versiona nepparikietaisubodit. Niitähän suositellaan esikoislasten vanhemmille, varsinkin isille. Kun on vaan niin helppo avata bodi ja kietoa se vauvan päälle. Ei tarvitse pujottaa päätä ahtaasta aukosta (siinä ahtaassa aukossa on muuten napit levennyksiä varten jos kietaisubodifanaatikot eivät ole huomanneet..). Mutta oletteko laskeneet montako nepparia sellaisessa on? 10 nepparia! Eikä mitään logiikkaa mikä tulee minnekkin. Tämmöisen sekasotkun päällepukemiseen menee triplasti se aika kuin normaalin bodin ja vauva turhautuu taatusti varmemmin kun äiti raapii päätä ja yrittää selvittää nepparilabyrinttia. Kun viimein vaate on päällä, jää yksi neppari vapaaksi ja koko homma alkaa alusta. 

Naruversiot taas itselläni päättyvät sieltä täältä solmittujen umpisolmussa olevien narujen auki saksimiseen. Jos haluaa oikeasti helposti puettavan vaatteen, suosittelen ohutta unipussia.

Oma lukunsa on yleisesti tiedetyt turhakkeet jotka lapsiperheissä muuttuvat hyödykkeiksi. Esim munakello. Kuinka monta kanamunaa olenkaan polttanut pohjaan ilman munakelloa, unohtuessani imettämään tai katsomaan silmät sikkurassa ostos-tv:tä. Miksei näitä markkinoida niille ketkä niitä eniten tarvitsevat? Imetysdementikot.

Vauva-arjessa ei ole väliä onko hyödyke turhake, kunhan se toimii. Olenkin päättänyt hankkia kotiimme kaiken minkä luulen olevan merkittäväksi hyödyksi perhe-elämällemme ja hankkiudun eroon raivostuttavista hyödykkeistä joista ei kertakaikkiaan ole muuta kuin pettymystä ja pahaa mieltä. Esimerkiksi huomenna aion kantaa roskikseen jok'ikisen bodin joka sisältää enemmän kuin 5 nepparia. 

Mieheni kirje varustelekan nettiputiikkiin

Hei!

Otan teihin yhteyttä kriisitilanteen vuoksi. Olen melko tuore, monesti onniteltu ja kiitelty, isä. Nyt kun taapero on täyttänyt parisen kuukautta, vauvoilla tapahtuu mielenkiintoinen efekti. Tuo ennen niin aktiiviseksi osoittautunut suklaamyllytuotanto muuttuu parista kerrasta päivässä, noin kertaan viikossa.

Ongelmaksi muodostuu ulostulevan, yksittäisen tuotteen, räjähdysmäinen käytös, niin tilavuudessa kuin... "luonteessa".

Jouduin pesemään tänään tuollaisen putkistossa viikon kypsyneen tuotannon tuloksen. Ensinnäkin luonteesta; kestovaippaa ei saanut huuhtelemalla puhtaaksi. Se on liisteriä. Väri on myrkyn-kellertävän-vihreä. Tahmaista. Ennen vielä menetteli se sellainen keltainen, kohtuu lempeältä tuoksuva ja juoksevampi sinappi.

Ja sitä tulee paljon. Kerralla varmaan desi-pari. En tiedä kuka on keksinyt että vaipat nykykoossaan ovat riittäviä. Sanoisin että sellainen kunnon litran pussi jonka sitoo taaperoon olisi kohtuullinen.

Mutta nyt päästään tähän varsinaiseen ongelmaan. Tämän uusi juuri lanseerattu biokemiallinen ase on tuotekehittelyssä saatu uskomattomalle tasolle. Syyriassakin näitä on varmaan käytetty. Haju on niin karmaiseva, että pelkkä katse jo aiheuttaa sisäelinten kouristelua, mahdollista sisäistä verenvuotoa ja vastaavaa reaktiota kuin kyynelkaasulla on. Se on jotain niin järkyttävää. Jouduin sitomaan kasvojeni eteen täysimittaisen pyyhkeen, jotta se edes hieman auttaisi asiaa. Silti, silmiäni poltti. Olen myös huolissani käsistäni, sillä tuo tahma ei tunnu pesemällä lähtevän pois. Syöpyykö ihoni karrelle?

Tämän pitkän alustuksen jälkeen kysyisin, olisiko teillä varusteita, jotka saattaisivat toimia näitä ongelmia vastaan? jonkinlaista kaasunaamaria, joka suojaisi myös silmät, ja tietysti sen hajun. Kokovartalo-kondoomin tyylistä asustetta myös saattaisi kaivata, ja eritoten kaiken kestäviä, mutta kuitenkin riittävän siroja hanskoja, jotta tuon pienen mytyn voisi pestä näppärästi. Hanskat, en tiedä, voivatko olla kestokäyttöä varten, sillä en usko että niitä saa oikeasti ikinä puhtaaksi ensimmäisen altistumisen jälkeen. Kertakäyttöiset, ydintuhoakin kestävät, hanskat, olisivat ehkä tarpeen. Mieluusti kohtuuhintaiset, niitä kun menee 1 pari viikossa.

Terveisin,

Toni **

Tasa-arvoa kerrakseen

Olen aina pyrkinyt avioliitossani siihen nykyaikaiseen järjestykseen, että ei olisi miesten töitä ja naisten töitä. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että miehet tekevät ruokaa, siivoavat, hoitavat lasta ja silittävät. Naiset eivät kuitenkaan tässä järjestelyssä useinkaan tee miesten töitä; vaihda renkaita, ripusta lamppuja eikä varsinkaan avaa viemäreitä. Ainakaan minä en.

Vaikka kuinka olen yrittänyt tasa-arvoistaa perheemme kotityöt edellämainitusti, ei siitä ole tullut kerrassaan mitään. Mies ei esimerkiksi voinut synnyttää. Ja jos hän nyt sen saakin anteeksi tekemällä isyyslomalla maailman parasta pizzaa, on vielä lukuisia naisten töitä joita mies ei vain saa otettua omakseen. Vaikkapa tiskaus. Joskus olen pakottanut hänet tiskaamaan, tai pesemään pyykkiä mutta molempien tulos on suhteellisen onneton. Helpommalla pääsee kun itse tekee. Naisten töihin kuuluu myös vaihtaa kakkavaippa, tyhjentää vaippaämpäri, pitää huolta koko arjen pyörityksestä ja eritoten vauvasta sekä miehestä.

Mutta entäs ne miesten työt? Meillä miesten töitä on perusjutut, kuten renkaiden vaihto, betoniseinän poraaminen ja oikeastaan kaikki jotka voi vahingossa tehdä väärin ja aiheuttaa vaurioita. Tai ainakin niiden pitäisi olla miesten töitä.

Viimetalvena ensilumi tuli hieman yllättäen jo marraskuussa ja tietenkin kesken työpäivän. Minulla oli alla kesärenkaat. Onnistuin luistelemaan niillä puoleen väliin kotimatkaa. Mielessä kävi että ensivuonna todella vien auton korjaamolle jos homma ei hoidu ensimmäisellä varoituksella. Olin vielä päättänyt odotella miehen toimeen tarttumista koska olin luvannut etten enää vie autoa kalliille merkkikorjaamolle koska mies osaa tehdä siihen kaiken itsekin. Edellisellä viikolla olin menettänyt hermoni ja kuskannut luuskani öljyn lisäykseen. Maksoin siitä aikalailla tuplasti sen mitä öljy. Ihan vain koska en löytänyt öljyluukkua ja miehen mielestä jopa naisen täytyy löytää se. Sehän nähtiin. Ei nimittäin täydy jos miehen ei tarvitse löytää tiskiharjaa.

Entäs tuholaistorjunta? Onko se miesten vai naisten työ? Keittiönpöydän maalaus? Meillä ilmeisesti naisten hommia koska remonttireiskan sijaan vauvantulon ja pesänrakennuksen jäljiltä meillä asuu nykyisin remonttiraili. Nyt keittiömme näyttää tältä:

Ihan nätti. Puolisko avasi vain maalipurkin kannen jotta saisin sudittua meille kalusteet. No alla zoomikuva samaisesta keittiöstä.

Viimekesänä keittiöömme tulvi laumoittain muurahaisia. Olin viimesilläni raskaana ja erittäin sitä mieltä että vauvaperheessä ei mikään elävä kipittele pitkin poikin pöytiä ja sokeriastioita. Mies oli vakaasti sitä mieltä että koloja on turha tilkkiä umpeen koska muurahaiset löytävät toisen reitin. Mielestäni taas oli itsestään selvää että jos kolot muurataan umpeen siististi jollain sementillä muurahaiset pysyvät ulkopuolella. Jääräpäinen aviopuoliso oli erimieltä joten muurahaiset tulivat ja menivät omia reittejään. Minä taas eräs kaunis iltayö laskeuduin valtavan rantapalloni kanssa niiden tasolle tapettiliisterin kanssa sekä tilkin reiät umpeen. Lopuksi imuroin eksyneet reikiään etsivät muurahaiset lattialta. Voitonriemuisena menin nukkumaan. Vaikka jälki ei ole kaunis, eipähän asunnossamme ole ylimääräisiä eläimiä ja mikä tärkeintä, pöyhkeä mieheni oli väärässä. Ne lähti. Aamulla keittiö oli tyhjä taapertajista.

3 päivän päästä muurahaiset tulivat sankoin joukoin jääkaapin takaa.

Taulujen ripustaminen on helppoa hommaa mutta luokittelen senkin miesten hommiin. Niimpä meillä mies ripustaa seinille kaiken mitä sinne kuuluu ripustella. Viimeistään silloin kun aion itse naulata naulat betoniseinään lihanuijalla.

Mutta vaikka rakas puolisoni ei hoida naisten hommia, ja edellämainituista päätellen miestenkin hommia vähänlaisesti, ei hän laiska ole. Ainoastaan hieman.. Noh. Valikoiva. Kun nimittäin aioin maalata lapsemme seinälle jonkin kivan maalauksen, sisustuksellisista syistä otti hän pensselin kouraansa todeteni että parempi kai hänen on se hoitaa että tuloksena olisi jotain kivaa lapselle eikä vaaleanpunainen sotkuinen möntti seinässä. (Ei sillä ettei hän arvostaisi taiteellisia lahjojani). Niimpä hän yön pimeinä tunteina maalasi ja suoritti työn. Ei miesten eikä naisten vaan isin työn ja mielestäni se on aika hyvä vaikkei olekaan kotityö. Tässä kuva siitä:

Kastehommia

Aloin suunnittelemaan ristiäisiä jo raskauden alkuvaiheessa. Halusin, että ne järjestetään mieheni lapsuudenkodissa, kastetilaisuus maalaisromanttisessa idyllissä omenapuiden alla. Halusin kaiken sävy sävyyn, tarjoiluja ja alttarikukkia myöten. Kerrankin juhlat joissa saisin ihan itse päättää kaiken alusta loppuun. Toivoin valkoisten kanojen tepastelevan vieraiden joukossa ja lapsi saisi nimensä kuvan kauniin auringonlaskun taustalla. Paitsi että appivanhemmat eivät omista kanoja. Ja kastetilaisuus oli sovittu klo 13, ei lähelläkään auringonlaskua.

Monta viikkoa olin listannut erilaisia kakkuja leivoksia ja keksejä joita aion tehdä. Ihan itse. Koska onhan se idyllisempää kuin tilata valmiina ja äitiyslomallahan ei muuta olekaan kuin aikaa leipoa ja askarrella rusetteja. Myös sukulaiseni olivat saaneet tästä osansa, pitihän Koison saada uniikki kastemekko ja äitini voileipäkakkubravuurit. 

Mummi siis otti kutimet kouraan ja äiti suunnitteli omia uniikkeja leipomuksiaan. Anoppi ompeli pöytäliinoihin tyllejä ja minä.. No minä järkeilin että leipomiset voi aloittaa aikaisintaan edellisenä päivänä. Eiväthän ne säily. Ja kyllä vuorokaudessa ehtii tehdä muutaman juustokakun, pari kreikkalaista lammaspiirakkaa, täytekakun, bebeleivoksia joissa lukee Koiso ja tietenkin kookospalloja, turkkilaisia lihapullia ja gluteenittomat setit vielä lisäksi. 

Aloitimme Bebe-leivoksista. Vaati noin 100 bebeä jotta sai parikymmentä onnistunutta. Ensimmäiset neljäkymmentä vettyivät ja epämuodostuivat. Toiset 40 jotenkin hävitti kuorrutteensa kakkosjääkapissa joka oli yön aikana käsittämättömästi sammunut. Loput sentään onnistuivat, ehkä siksi ettemme enää edes yrittäneet saada niistä bebejä. Kookosleivokset marsipaanilla ajoi saman asian. Kiitos anopin. Itsellä meni hermo jo ensimmäisen vaaleanpunaisen möntin kanssa.

Juustokakkujen kanssa oli pakko luovuttaa, vaateostokset oli jätetty viimetippaan ja huutava vauva toisessa kädessä hyytelönä oli minun hermoni, ei limekuorrute. Onneksi kummitäti riensi apuun.

Juhlien vastaisena yönä kun klo 2 aikaan mieheni muovaili sokerimassasta munakoisoja, minä tein kakkuun mansikkamarmoria (sekä siivoilin lattialle pudonneita kanamunia) ja anoppi yritti pelastaa bebejä, lupasin että ensikerralla konditoria saa luvan olla yhtä maalaisromanttisen idyllinen. 

Klo 13 pappi soitti ovikelloa. Minä olin puolialasti, anoppi ompeli koison rusettipantaa sekä alttariliinaa, mies sovitteli kärttyisenä päälleen mielestään räikeää pöytäliinoihin sopivaa uutta kauluspaitaa ja appiukko otti vieraita vastaan; esitti hienosti että kaikki on valmista. 

Paria tuntia aikaisemmin päätetty nimi rustattiin papereihin ja vihdoin tilaisuus saatiin alkamaan. Astuessani vasta leikatulle sateen kastelemalle nurmikolle tajusin, miksi piikkikorot eivät sovi omenapuiden alle.
Suurin osa papin puheesta meni ohi, kun kaikki keskittyminen meni pystyssä pysymiseen korkojen upotessa märkään maahan. Onneksi pappi ei puhunut vettenpäällä kävelemisen ihmeestä. Olisin voinut laukoa jotain typerää. Mielessä kävi myös että miksi ihmeessä en laittanut uusiin mokkakenkiini edes suojausta. Nimen sentään kuulin. En ollut kaikessa tohinassa enää varma siitäkään mikä tuli annettua. 

Kaikenkaikkiaan juhlat menivät siis oikein hyvin! Kanoja en saanut, eipä valkoisia olisi myytykään (vihdissä olisi ollut ruskeita 15e kpl mutta kesäkanat kuulemma on  paha ilmiö) mutta onneksi Iimu-koiramme käyskenteli ympäriinsä kuin iso musta maatiaistipu joten se sai luvan riittää.

Juhlat ovat ihania mutta pienellä älykkäällä organisoinnilla olisi voinut selvitä paljon helpommalla. Esimerkiksi nurmikolle olisi pitänyt valaa neliön kokoinen asfaltti.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Loputtomia huolen häivähdyksiä

Raskausaikana pelkäsin jatkuvasti oikeastaan kaikkea. Listeriasta yksisilmäisyyteen ja kaikkea siltä väliltä. Kaikki ne kuukaudet odotin kuumeisesti, että saisin lapseni maailmaan, jotta voisin olla varma että kaikki on hyvin. Moni sanoi että sitten se pelkääminen vasta alkaakin ja kestäisi lopun elämän. Kissanviikset sanoin minä. Mitä pahaa voisi tapahtua? Minähän vahdin Koisoani kokoajan eikä tarvitse enää juosta äitiyspolilla tarkistuttamassa että vieläkö sydän lyö koska näen itsekin kaiken olevan kunnossa. Olin varma että huolet ovat ohi jahka olen selvinnyt hengissä synnytyksestä.

Niin. Näinhän minä tietysti luulin mutta arvata taas kerran saattaa osuinko edes sinne päin. Se alkoi kun istukka syntyi ja joku sanoi että se on liian iso. Pienen pieni prosentuaalinen mahdollisuus siis vauvan munuaissairauteen. Minun mielessäni prosentuaalinen oli ainakin 50 prosentin mahdollisuus. Lapsi kellastui. Maksasairaus! Vaikka vastasyntyneillä, varsinkin ennenaikaisilla on usein bilirubiini koholla ja se on vaaratonta. Koison varpaat olivat silmiinpistävän pitkät. Marfan syndrooma? Myös lastenlääkäri hälytettiin paikalle koska mielestäni vauva korisi eikä saanut henkeä. Lääkäri totesi että kaikki vauvat röhkivät.

Kun kaikki mahdolliset ja mahdottomat synnynnäiset elinvauriot, vammat ja sairaudet olin tentannut läpi niin lääkäriltä kuin kätilöiltäkin, saatoin huokaista.

Mutta entäs Kätkytkuolema? Sitä ei voi estää. Eikä ennakoida. Paitsi olla nukuttamatta vatsallaan. Mutta voiko syliinkään nukuttaa jos siinä on vatsa rintaani vasten? Keskustelupalstoilla joku sanoi että vatsallaan ei saa nukuttaa koska vauva voi unohtaa hengittää kun menee liian syvään uneen. Pitääkö minun sitten herätellä vauvaani yöllä ettei se mene vahingossa iltaitkujen jälkeen liian syvään uneen kyljelläänkin? Kysyin neuvolalääkäriltä asiaa ja viimein sain tietää miltä tuntuu näyttää vähäjärkiseltä.
Päälle tuli vielä pitkä saarna vauvan unen tarpeesta ja ehdoton kielto törkkiä nukkuvaa vauvaa hereille. Myös tutti ehkäisee kätkytkuolemaa joten olen yrittänyt totuttaa lasta tuttiin, mutta kun ei vain maistu. Eikä puhe hengenpelastajatutista tietenkään mene perille.
Tuhansia tutkimuksia, satoja mielipiteitä, kymmeniä artikkeleita, kaikki yhtä epäselviä.
Perhepeti lisää riskiä, oma sänky lisää riskiä, välimuodot lisäävät riskiä, sohvat vaunut ja sopet lisäävät riskiä. Vaunuihin loikkivia oravia ja kissoja en viitsi enää edes mainita. Niimpä olen todennut että nukkuminen on vauvalle hengenvaarallista. Mutta ei sitä voi hereilläkään pitää. Vaikka mieli kyllä tekisi.

Jos nukkuminen on vaarallista, niin on hereillä oleminenkin. Varsinkin syöminen. Koisoa piti alkuun herätellä syömään 3h välein. Nälkäkuolemaa peläten herätimme uskollisesti hänet, tyrkytimme ruokaa puklaamiseen asti ja senkin jälkeen. Koiso piti usein suuta tiukasti supussa, Tulkitsimme sen syömisvaiston puutteeksi, ei käynyt mielessäkään että hänellä ei ehkä vain ole nälkä. Vasta kun paino oli noussut räjähdysmäisesti yli 300g/vko uskalsimme antaa vauvan olla rauhassa kylläinen.
Mutta nälkäkuolema koputti silti takaraivossa. Entä jos rinnoista ei tule tarpeeksi? Toisaalta, vauva voi kuolla myös liialliseen syömiseen. Tiesittekö että jos vauva juo maitoa liikaa, voi saada munuaisvaurion? Munuaiset kuulemani mukaan kestävät vain tietyn määrän nestettä vuorokaudessa. Jos ei alisyö tai ylensyö, voi ruokaan myös tukehtua, siinä voi olla bakteereja ja sille voi olla allerginen. Näinollen turvallista ei ole syöminenkään. Ei niin missään muodoissa.

Jos listerian ja toksoplasmoosin riskit ovat hälvenneet, on tilalle tullut toiset pöpökammot. Sain kohtauksen kun näin vesirokkoisen lapsen kaupassa. Jos nyt ilmaa pitkin Koisoni saa rokon niin... En tiedä mitä tekisin. Mutta ärsyttää suunnattomasti. Kysyin neuvolasta voiko se tarttua vain jos on samassa kaupassa. Ei kuulemma voi. Melkein näen jo paljailla silmillä kaikki norovirukset ja tuhkarokot mitä tuntuu olevan jokapuolella. Tekisi mieli laittaa Koiso kuplaan. Tyydyn kuitenkin harsoilla peitettyyn vaunuun. Kaupassa puolituttu raotti harsoa. Hyppäsin varmaan metrin ilmaan ja kirkaisin ettei sitä voi avata, lapsi voi saada kuolemantaudin! Tuttu kysyi että mistä se sellaisen saisi? Ennenkuin ajattelin
 mitä olin sanomassa, vastasin että "sinusta tietenkin!".

Liikaa päällä= lämpöhalvaus. Liian vähän päällä= korvatulehduskierre. Liian aikainen hymy=kehitysvamma. Liian myöhäinen hymy= kehitysvamma. Vähäiset kulmakarvat = karvattomuussairaus, mahassa oleva outo läiskä= sisäelinvaurio. Hysterialla ei ole rajaa. Edellinen postaus hysteriasta raskausaikana päättyi järjen voittoon. Tämä ei. Järki ei voita ikinä.

Uusi arki

Jossakin kasvavan mahan ihastelun ja mittanauhan lukemien kasvusta hymyilemisen lomassa on itänyt myös epämiellyttävien asioiden muuttuminen arkipäiväksi. Vielä hetki sitten olisin kavahtanut kauhusta, tai ainakin räjähtänyt atomeiksi jos keittiönpöydällä olisi ollut auki oleva kakkavaippa. Eikä olisi kyllä tullut mieleenkään että joku saattaisi vaihtaa sellaisen minun valkoisen pöytäliinani päällä. Nykyisin se on arjen kiireessä tapahtuva lapsus. Pyrin kyllä vaihtamaan pöytäliinan kun tulee vieraita. Ainakin näin julkisesti.

Kun vauva kakkasi kaaressa sohvan selkänojalle, nauroin katketakseni. Myös pissa miehen silmässä oli erittäin hauskaa. Ainakin minun mielestä. Vauvan myötä eritteistä siellätäällä on tullut osa jokapäiväistä elämää. Tosin hoitajan ammatti saattoi auttaa siihen etten niitä niin kavahtanut ennenkään mutta tyynyliinassa oleva kakka olisi joskus voinut herättää jotain muuta kuin hilpeyttä. 

Irronnut napatynkä jäi useaksi päiväksi lavuaarin reunalle ja se melkein näytti ihan siihen kuuluvalta. Jokapuolella on puklurättejä ja joskus mietin, missä vaiheessa räteistä joilla on pyyhitty oksennusta on tullut puklurättejä joita löytyy käsilaukusta tai mikron päältä. 

Kaiken tämän epähygienian ilmestyessä yhtäkkiä talouteemme, tuntuu turhalta desinfioida joka käytön jälkeen tuttipullot, kerran päivässä tutit ja rintapumput, pestä saippualla kädet vaipanvaihtojen jälkeen ja heittää tutti pesuun jos se putoaa lattialle. Mutta tietty, ennemmin sen pöpön saa keittämättömästä pullosta, kuin kakkavaipasta keittiössä. Niimpä desinfioin kattiloittain kamaa päivittäin, jynssään käsiäni, imuroin imuroimasta päästyäni jotta lattialla ei olisi likaa ja karvoja, vaihdan lakanat joka kerta kun koira hyppää sänkyyn. Ja vaihdan vaipan ajoittain keittiön pöydällä. Koska kakka on luonnollista. Koirankarvat ovat likaa.

Hygienian katoaminen ei ole ainut asia joka vauvan myötä yllätti. Eräs kaunis aamuyö vauva nukkui kainalossani, koska runsaana pulauttelijana ja oksentelijana pieni kohoasento auttaa ja kainalossa sen on saanut nopeiten. Tälläkertaa vain satuin nukkumaan suu auki. heräsin puklun tulviessa suuhuni ja kasvoilleni. vauvan tähtäys oli varsin tarkka. Ennen vauvaa en osannut kuvitella miltä tuntuu kun joku oksentaa suuhuni. Nyt osaan.

Kylmän rauhallsesti syljin puklut rättiin, pyyhin kasvoni ja aloin putsaamaan vauvaa. Joskus muinoin olisin saattanut moisesta vaikka oksentaa takaisin. Tähän kai pätee sama kuin väitteseen "oman vauvan kakka ei haise". Joskin se väite kyllä on väärä. Haisee se. Ja jos joku väittää ettei haise, ei ole koskaan löytänyt kakkavaippaa 50 asteisen auton penkin alta tai avannut kannellista vaippaämpäriä.

.

Luomusynnytys

Internet on täynnä ihania videoita ja artikkeleja luonnonmukaiseta synnytyksestä jossa kivunlievityksenä on vesiallas ja poikkihuilu. Jos on oikein hardcore, voi käyttää tens-laitetta mutta moni tyytyy kuitenkin aamupuuroaineksilla täytettyyn ryynipussukkaan. Tai ainakin minä tyydyin. Yritin tyytyä.

Kun raskautta oli jatkunut 7kk alkoi tajuntaan iskostua että vauvan on jotenkin tultava ulos. Hepatogestoosin takia se tapahtuikin nopeammin kuin olisin osannut odottaa. Olin kuitenkin ehtinyt virittää huilut ja halusin luonnonmukaisen synnytyksen jossa synnytetään lämpimään altaaseen vaaleanpunainen vauva puhtaaseen lämpimään veteen ja juodaan päälle kahvit.

Pelkäsin hätäsektiota henkeni edestä. Kirjaimellisesti. Olin varma että kuolen sektioon jos sellaiseen joudun ja sanoin lääkärillekin että sektiota ei tehdä, siinä lähtee henki. Lääkäri sanoi että sektiosta ei kannata huolia, synnytyksessä on niin paljon muutakin mihin kannattaa varautua ja miettiä esim kivunlievityksiä. Minä sanoin että haluan synnyttää luomuna ja kipua en pelkää, pelkään kuolemaa.

Luomusynnytyksen nimittäin todella halusin. Sanoin aina että ei se niin paljon voi sattua, naisethan synnytti vuosisatoja saunassa. Keho on tehty synnyttämään ja varmuudenvuoksi luutkin kuvattiin jotta sieltä pieni ihmisenpoikanen mahtuu tulemaan. Ja mahtuuhan sieltä. Pieni. Koska synnytys käynnistettiin vkolla 35+5 ei koon puolesta tarvinut huolehtia. Mutta siinä meni luonnollisuus kertaheitolla.

Ja mitä muuhun luomuun tulee.. Bullshit sanon minä. Ei kukaan täysjärkinen tee sitä hommaa ilman epiduraalia, varsinkaan oksitosiinitipassa roikkuen. Minä tyhmä pelkäsin kuolemaa, olisi vaan pitänyt olla järkevä ja tajuta todella pelätä sitä kipua. Anestesialääkäriäkään ei käännytetty ovelta, siinä kohtaa se ammatti oli aika korkealla minun ammattien arvostuslistassa.

Ja koska luonnollisuus oli jo menetetty, ei tullut järkytyksenä että vauvaa en saanut rinnalle vaan se vietiin lastenlääkärin luo samoilla vauhdeilla kuin tuli uloskin, sekä annettiin pestynä ja puettuna ensimmäisenä isälle. Tosin onhan se ihan järkeenkäypää tasa-arvoisessa suomenmaassa.

Koko setti siis meni aivan päinvastoin kuin piti. Minä en kyllä tuon homman jälkeen näe synnytyksessä mitään luonnollista. Ei vaan voi olla fiksua ponnistaa vaikka tuntuu että halkeaa kahtia. Älytöntä hommaa ja ilman epäluonnollisuutta minä olisin kuollut supistuksiin. Tai silkkaan järkytykseen.

Mutta kaiken päätteeksi tulos oli kuitenkin mitä luonnollisin kun vihdoin kaiken sekamelskan jälkeen sain oman jälkeläiseni, ihanan rakkaan tipusen syliin. Ihan sama millä keinoin se sieltä tuli.

Lopuksi vielä haluan kumota muutaman argumentin liittyen synnytyksiin:

"Turha laittaa ripsienpidennyksiä tai lakata kynsiä, ei siellä ajattele miltä näyttää".
-No minä ainakin ajattelin. Jossain supistusten välissä ja epiduraalipöllyssä nimittäin olin hyvin helpottunut että ainakin näytin jollain tasolla huolitellulta. Se toi lohtua. Uskokaa tai älkää.

"Omat vaatteet ovat täynnä verta kakkaa ja suolia. Siksi kannattaa olla sairaala vaatteissa"
-Minun pinkin mekkoni ainut tahra oli epiduraalin laitossa ollut betadine. Oma kolttu tuntui iholla paljon miellyttävämmältä kuin sairaalan. Ja hellekelillä sillä on väliä onko siellä pitkähihainen paksu kaapu vai oma hihaton löysä ohut mekko

"aika kuultaa muistot"
-Tämä on yhtä suuri valhe kuin se että synnytyksen jälkeen pystyi istumaan.. Sen valheen teki ne kaikki epiduraalit, seuraavana päivänä totuus oli toinen. Tai ehkä minulla vain on äärimmäisen terävä muisti.

"synnytyksen jälkeen olo palautuu normaaliksi"
-Se hormonimyrsky on muuten sitten kaukana normaalista. Päihittää kevyesti raskauden aikaisten keksien putoamisten aiheuttamat itkuraivarit.

"Maha roikkuu synnytysten jälkeen"
-Väärin. Se laahaa.

Vaippasirkus

Olen huomannut että eniten päänvaivaa vauvan kanssa aiheuttaa ehdottomasti vaipat. Muut ongelmat, kuten rintaraivarit, turvaistuimen solmussa olevat turvavyöt, ja d-tipat ja niiden ohi tiputtamisesta tuleva keripukki kalpenee vaippaongelmien rinnalla.

Olin päättänyt vakaasti kestovaippailla mutta koska Koisomme syntyi ennenaikaisesti viikolla 35+, oli hänen ruokkimisessa, herättelyssä, ruoan laskemisessa ja maidonpumppaamisessa niin paljon työtä että kestovaippojen sovittelu, pesu ja oikeanlaisten etsiminen tuntui liian työläältä joten siksi meillä ollaan menty alkuun kertakäyttövaipoilla ja nyttemmin vähän molemmilla. Vaippa kuin vaippa, lopputulos on aina sama. Märät vaatteet.

Ensiksikin.. Miksi keskosvaippoja saa vain tilaamalla? Vaikka 2.5kg vauva kuulostaa melkein normaalin kokoiselta, on tämänkokoisen reidet usein kaposet ja näin kyljellään falskaa pissan. Ei auta vaikka reunat taittelisi origameiksi, ei pidä niin ei pidä. Tämä tietää niin monen bodyn pyykkiin menoa päivässä kuin on vaippojakin joten tuli ainakin kumottua kaikenmaailman terävät argumentit kestovaippailua vastaan: väitteiden mukaan kertakäyttövaipoilla pyykkivuori pysyy pienenä.. Hah, niin vissiin. Onneksi kuitenkin olen ostanut kymmeniä bodeja raskausaikana, tiesin että niille tulisi käyttöä!

Entäs sitten vaipan vaihto yöllä? Olen tullut siihen tulokseen että pissavaippa on helpoin vaihtaa sängynpäällä. Vauva virkistyy liiaksi yhden pissan vuoksi jos sen lähtee raahaamaan hoitopöydälle. Ainut ongelma vain on ne vaipat. Ne nimittäin unohtuu sinnetänne. Ei sitä yöllä muista lähteä viemään vaippaa roskiin, vaan se jää useimmiten lattialle odottamaan aamua. Teoriassa. Ennen aamua tosin koira on ehtinyt repiä sen riekaleiksi, tai piilottaa sohvan nurkkaan. Tai sitten aamu venyy illaksi ja nukkumaanmennessä selän alla painaa edellisyön pissamöykky. Yritin sommitella makkariin myös roskakoria kannella, mutta kyllä se niin on että yksi vaippa makuuhuoneessa irallaan sillointällöin on parempi kuin samassa kasassa monta. Eihän se sentään mikään vessa ole! Onneksi tämä helpottuu jahka kestoilun saa sujumaan, kestovaipasta kun ei heti tunnista onko se käytetty vai käyttämätön joten voin kaikessa hiljaisuudessa poimia ne pyykkiin jahka kerkiän ennenkuin mieheni, tuo nalkuttamisen maailmanmestari, ehtii sen tajuta.

Tilasin yhden yhden koon vaipan jota saisi säädettyä erikokoiselle sopivaksi. Kuinka kätevää! Kaikeksi kauhukseni postissa odotti älykkyystesti. Enkä ole muuten koskaan pitänyt älykkyystesteistä. Ahdistavia ja aina väärä tulos. Vaippa oli äkkiä katsottuna täynnä neppareita. Toistakymmentä nepparia siellä täällä vaippaa. eikä minkäänlaista hahmotuskykyä että mikä kuuluu minne. Minkäänlaisia kokoamisohjeita ei tietenkään ollut. Sehän on vain vaippa... Noh onneksi miehen kokoamisohjeaivosolu auttoi tässäkin. Ylemmän rivin nepparit laitettiin kiinni alemman rivin neppareiden kanssa ja näin vaipasta tuli lyhyempi. Sama sivuneppareille ja vielä ylemmät sivunepparit sitten vastakkaiden neppareiden kanssa sen mukaan kuinka kireän halusi ja vapaanaolevat saa jäädä vapaaksi odottamaan kasvua. Vieläkään vauvan pinna ei kestä tätä taiteilua joten käytän niitä vain kun vauva on erityisen tyytyväisellä päällä.

Toinen ratkiriemukas vaippamahdollisuus on harso+kuori. Muotoileppa sitten 12 kohdan ohjeella neliönmuotoisesta puklurätistä vaippa ja pidä se koossa kun pujotat kosteuttapitävän kuoren päälle yön pimeydessä nälkää itkevä vauva kainalossa (älkää ehdottako ensin syöttää vauva jottei itke, kaaressa lentävä oksennus vaippakääntelyn yhteydessä silmille on parempi ehkäistä jos mahdollista) harson päälle.

Entäs sitten sisävaippa+kuori? Muuten ihan kaunis ajatus mutta sisävaipoissa joita ostin ei satu olemaan mitään kiinnitystä! Ne pitäisi vain taitella kiinni :O meillä tämä sisävaippa siis löytyy kuorensa sisältä omenan kokoisena myttynä haaruksista ja tietysti vaatteet märkänä. Netistä löysin ohjeita vaipan kiinnittämiseen, moni suositteli maalarinteippä! Mutta enhän minä nyt sentään teippaa lapsen vaippaa kiinni. On oltava jokin muu ratkaisu. Ja niinkuin vaippavaltameren imagoon kuuluu, niitähän riittää. Parhaimmaksi olen havainnut taskuvaipan jossa on samassa kosteuden pitävä kuori sekä tasku jonne voi sujauttaa imuliinan. Monissa on myös kiinteä imuliina joka ei irtoa eikä tarvitse lisäystä. Suuren maailman kielellä ALL IN vaippa. Helppo käyttää mutta pyykkiongelma on ja pysyy. Usein istuessani vauva sylissä sohvalla, tunnen kädessäni miten lämmin pissa valuu vaipan lahkeensuusta suoraan omille vaatteilleni. Puklua tissien välissä ja pissaa hameen helmassa, tiedän todella olevani äitiyslomalla.

Mutta ei, me emme luovuta vaikka sitten joutuisin pyörittämään kolmea konetta ympäri vuorokauden. Ja muuten, täytyy sanoa että se vaippapyykki ei kyllä tunnu missään. Illalla vaipat pois ämpäristä (tai makuuhuoneen lattialta) ja heitetään kaikki pesukoneeseen ja kone päälle, aamulla ripustus ja illalla kaappiin. Koko homman yhteenlaskettu aika 3min. Heti kun saan vaipat pitämään, uskon kyllä pitäväni kestoilusta. Mukavan värikkäitä vaippoja, ihanan tuntuisia päällä ja kaikenlisäksi se miksi tähän rumbaan lähdin: herkkäihoinen vauvani pysyy ihottumavapaana.