Hävikkiruokien juttusarassa omanlaiset suklaabrowniet

Hävikkiruokapostauksessa on ollut luvaton viive. Mutta tässä tämä tulee!

Jääkö teille koskaan jämäsuklaata? Ei meillekkään. Yleensä. Nyt kuitenkin muutamien juhlaleipomusten jäljiltä erilaisia leivontasuklaita oli unohtunut kaapin perälle. Päätin tehdä niistä hieman muokattuja kaura-brownieita. Muokattuja, koska halusin käyttää hävikkiruoan estoruokaan vain kaapista löytyviä aineksia. Alkuperäinen ohje on kinuskikissan ja se löytyy tästä linkistä. Itse käytin siis tumman suklaan tilalla vähän kaikenlaista suklaata, ja fariinisokerin korvasin siirapilla. Voi loppui kesken joten lisäsin hieman öljyä. Tuli oikein kelvollinen. 

TAIKINA

175 g voita (itse tosin käytin 100g voita ja 0.5dl öljyä mutta olen tehnyt myös alkuperäisellä ohjeella ja suositt

elen kyllä voita jos sitä löytyy)
120 g  suklaata
2 ¾ dl sokeria
¼ tl suolaa
2 tl vaniljasokeria
2 munaa
3 dl vehnäjauhoja

KUORRUTE
125 g voita
1dl siirappia+2rkl sokeria (mielummin kuitenkin fariinisokeria Kinuskikissan ohjeen mukaisesti)
ripaus suolaa
3 ½ dl kaurahiutaleita

Lisää suklaapalat kattilassa sulaneeseen voihin, anna sulaa. Lisää loput taikinan ainekset. Kaada taikina vuokaan.
Esipaista 200 asteessa 15min. Silläaikaa sulata kattilassa voi johon lisää siirappiin sekoitetut kaurahiutaleet+sokeri ja ripaus suolaa. Levitä seos esipaistetun pohjan päälle ja paista vielä 10min. Jäähdytä. Parasta kylmänä!

Mielestäni tämä oli ihan toimiva resepti ollakseen jämäruoka. Olen kuitenkin tehnyt myös prikulleen kinuskikissan ohjeilla tätä samaa ja pakko on sanoa että jos vieraille teen tarjolle, teen Kinuskikissan ohjeella. Mutta tässä nyt kuitenkin teille tämä hätävaraksi jos kaikkia tarveaineita ei kaapista alkuperäiseen reseptiin löydy ja jotain pitäisi kyhätä kokoon.

Lapsen oikeus

Lapsella on oikeus olla lapsi. Tänään on lasten oikeuksien päivä ja olen luonnollisestikkin pohtinut lasten oikeuksia. Tai oikeastaan kaikki lähti liikkeelle keskustelusta facebookissa jossa pohdittiin, onko joulupukkiin uskominen lapsen oikeus.

Puolisoni mielestä joulupukki on valehtelua eikä lapselle saa valehdella. Monen muun mielestä taas juurikin hupsuttelu hassuttelu ja hyväuskoisuus on lapsen oikeus.

Lapsella on oikeus leikkiä että pingviini voi imettää kirahvia. Lapsella on oikeus sotkea ja leikkiä että legot ovat osa lattiaa. Myös isin jalkapohjia. Lapsella on oikeus litistää viinirypäle keittiön pöytään ja upottaa sormi tomaattiin. Lapsella on oikeus huonoon hiuspäivään, ja ylipäätään huonoon päivään. Lapsella on oikeus vedenpitäviin ulkovaatteisiin vaikka ne isin mielestä ovatkin ylihintaisia. 

Silläaikaa kun minä luettelin puolisolleni lapsen oikeuksia, hän kysyi vanhemman oikeuksia? Aloitin luettelon vanhemman velvollisuuksista. Velvollisuus ostaa vedenpitävät ulkotamineet, velvollisuus kerätä lapsen kanssa legot, velvollisuus siivota litistynyt viinirypäle roskiin, velvollisuus valehdella joulupukista...

Mutta lähestyin asiaa väärältä kantilta. Todellisuudessa vanhempien velvollisuuksien sijaan kysymys on kuin onkin vanhemman oikeuksista. Vanhemmalla on oikeus rakastaa lasta ehdoitta. Oikeus pitää tämä kotona 18 vuotta. Oikeus kuulla päivän ilot ja surut sekä itkut ja naurut. Vanhemmalla on oikeus laskea joka aamu lapsen varpaat ja keittää hiirelle puuroa lapsen kämmenellä.

Vanhemmalla on oikeus opettaa lapselle, että huono hiuspäivä on vain päivä muiden joukossa ja silloin jokaisella, ikään katsomatta on oikeus laittaa hattu päähän. Lapsella on oikeus olla äidin silmiin täydellinen. Lapsella on oikeus olla kaikkina päivinä maailman tärkein.

Keskustelu lapsen oikeudesta uskoa joulupukkiin jatkuu meillä kotona Koison mentyä nukkumaan.

Valokuvauskatastrofi

Valokuvaus.
Ennen Koisoa en ollut järin kiinnostunut kuvauksesta. En, vaikka mieheni on valokuvaaja. Valokuvat olivat minulle yhtä merkityksellinen asia kuin vaikkapa kesäkurpitsa. Kiva että niitä on olemassa mutta ei mitenkään tarpeellisia tai oleellisia.

Synnytyslaitokselta se alkoi. Puhelimeni tulvi viestejä joissa vaadittiin kuvia vastasyntyneestä lapsestani. Räpsin niitä silmät sikkurassa vastasyntynyt toisessa kädessä ja kännykkäkamera toisessa.
Kuvat olivat tärähtäneitä, vinoja yli -ja alivalottuneita. Mutta niin tärkeitä.

Samoihin aikoihin synnyttävät ystäväni miettivät mahat pystyssä ripsien ja hiuksien laittoa synnytykseen, jotta näyttää kuvissa hyvältä. Nyt ymmärrän miksi minulle hymyiltiin kun kerroin ennen synnytystä mieheni lakanneen kynteni... Se oli turhaa, koska eiväthän kynnet näy valokuvissa!

Aiemmin olin erittäin ärsyyntynyt kun puolisoni raahasi järjestelmäkameran jokapuolelle. Kameralaukku näytti kolholta ja sirkusmaiselta, puhumattakaan siitä jatkuvasta odottamisesta.."Oota, tuolla on vihersorsa, mä otan siitä kuvan..." Nykyisin hermostun koska mies unohtaa kameransa kotiin aina kun sitä tarvitsisi. Esim ristiäisissä. Koska meillä ei ristiäisissä ollut kameraa, ei myöskään ollut kuvaa mikä olisi kiva laittaa lehteen 'kastetut' palstalle.

Mieheni mielestä oli mautonta ottaa kuva jälkikäteen joten koko ilmoitus piti hänestä unohtaa. Sanomattakin on selvää, että minä en toimi niin. Eräänä kauniin aurinkoisena päivänä ristiäisten jälkeisellä viikolla otin ensimmäistä kertaa käteeni Canon 600d järjestelmäkameran. Puin vauvalleni päälle kastemekon ja mietin oliko mieheni koskaan opettanut minulle mitään valokuvauksesta. Olihan hän. Valoa piti olla. Avasin ikkunasta sälekaihtimet ja asettelin Koison ikkunan alle Burberry-kankaisen huivin päälle. Kertalaakista tuli hyvä kuva. Lähetin sen lehteen ja se julkaistiin muutaman päivän kuluttua. Tunsin suurta ylpeyttä. Minä ihan itse sain aikaan hyvän kuvan esikoiseni kasteilmoitukseen!
Rinta röyheänä esittelin lehden puolisolleni.
Joka suuttui. Hän pauhasi raivoissaan miten olin saattanut julkaista isossa sanomalehdessä hänen lapsestaan niin amatöörimäisen ja kammottavan kuvan.
Aloin itkemään. Se ei auttanut. Olin kuulemma tuhonnut koko hänen maineensa koska nyt kaikki jotka näkevät ilmoituksen, luulevat että hän on ottanut maailman rumimman kuvan. Hänen mielestään edes lapsemme ei näytä kuvassa itseltään. Minun olisi pitänyt mukamas tietää, että koskaan ei pidä kuvata lasta niin että valo tulee alhaalta ylös. Hänen mielestään kuva muistuttaa enemmän kauhutrillerin mainosta kuin kastekuvaa. Kieltämättä kuva on hieman tumma ja varjoisa.

Tuosta episodista on aikaa puolitoista vuotta ja nyt olen jo oppinut valokuvauksen alkeita. Tiedän mikä merkitys on aukolla, isolla ja suljinajalla. Ymmärrän eri suunnista tulevien valojen merkityksen ja tiedän, ettei kameran omaa salamaa pidä käyttää. Koskaan. Mutta silti saan usein kuvistani kaikkitietävää "etkö sä näe tota rakeisuutta, katso nyt, tuossa on suhinaa" -palautetta. Valokuvaus ei ole ollenkaan niin helppo laji kuin voisi kuvitella. Ja sopusointuinen avioliitto jossa on yhdistetty molempien harrastukset ja työ, se se vasta helppoa ei olekkaan.

Jouluaskartelua

Näpertelijäluonteet. Stereotyyppinen näpertelijä virkkaa ompelulangasta tilkkupeiton ja ompelee vanhoista kumisaappaista puolijoukkueteltan. Nämä luovat taiteilijat keksivät miten tehdään iltalaukku tölkkien nipsuista ja kursivat kahvipaketeista kokoon lätkäkasseja. Minä en ole sellainen.

Olen ehkä enemmänkin käsityöihminen. Näpertelijät ovat ihan toisessa ulottuvuudessa. 

Blogimaailma on avannut aivan uuden maailman niin näpertelijöille, kuin käsityöihmisillekkin. Erilaiset DIY (do it yourself) postaukset sisältävät toinen toistaan ihanempia käsitöitä ja askarteluja. Varsinkin näin joulun alla. Uskaltauduin kokeilemaan muutamaa helppoa näperrystä.

Frutti di mutsi blogista löysin hurmaavasti koristeltuja pilttipurkkeja. Päätin hetimmiten kokeilla. Valmistui viidessä minuutissa putousta katsellessa. Valitettavasti askartelublogien lukemisessa on myös kääntöpuoli. Niihin saattaa jäädä koukkuun. Frutti di mutsin ansiosta meille kotiutuu maanantaina kilokaupalla saippuantekoaineksia sekä hedelmäjoulukuusi -tarvikkeita.

Toinen tämän päivän ilta-askartelu löytyi Kädenjälkiä sydämmessä blogista. En ole koskaan ennen tehnyt havukranssia mutta kerta se oli tämäkin. Sormet ovat rautalangan vääntelystä verillä, mutta se kannatti. Lopulta aikaa ei mennyt tehokasta tuntia kauempaa. Tarkemmat ohjeet löytyvät tuolta ylemmän linkin takaa.

Onnellinen vetelehtijä kaupungin sykkeessä

Tiedättekö kaikki yleiset virret joissa paatoksellisesti runoillaan kuinka äiti on pankkiautomaatti, siivooja, tiskikone, pyykkiteline, mikro, sisäkkö, hovimestari palomies, lääkäri ja taksi?

Minä kyllä yhteisöllisyyden ja lojaaliuden vuoksi samaistun niihin. Mutta totuuden nimissä, joskus tunnen olevani vetelehtijä. Oravanpyörästä ja veronmaksamisesta ulos loikannut karkuri.

Lapsen kanssa kotona oleminen on ollut elämäni parasta aikaa. Ja kieltämättä tunnen siitä syyllisyyttä. Minunhan kuuluisi olla väsynyt ja rupsahtanut. Aivojeni tilalla pitäisi olla savua ja hiillos kaikista palaneista kävyistä. Tukassani täytyisi roikkua banaaninkuoria ja housunlahkeesta kuuluu pilkottaa viidakko. 

Tällähetkellä kuitenkin tunnen harmoniaa ja romantisoitunutta sopusointua. Ehkä se on jokin hormonijuttu? Koska tiedän, ettei olotila ole pysyvä, se täytyy kirjoittaa äkkiä ylös.

Kotiäitiydessä ehdottomasti harmonisinta on ikuisen kiireen loppuminen. Kolmivuorotyötä 10 vuotta tehneenä, en ole äitinä kertaakana kokenut samanmoista ikuista tulenpalavaa hoppua. Lapsen kanssa ei ole kiire mihinkään. Tai on toki, muttei ole sidottu samanlailla aikaan ja paikkaan kuin työelämässä. Minun tarvitsee toki herätä kuudelta Koisonikin kanssa, mutta voin aloittaa aamun leikkimällä legoilla tee-kuppi kädessä. Minun ei tarvitse kiirehtiä puistelemaan autoa lumesta eikä raappaamaan ikkunoita aamuyön pimeydessä. 

Sanoinko tosiaan nauttivani legoilla leikkimisestä tee-kuppi kourassa? En kuulosta lainkaan muutaman vuoden takaiselta itseltäni. Mutta tällainen minusta on tullut.

Kaikkein parasta on hypätä bussiin ja lähteä vaunulenkille keskustaan. Tänään kiertelemme pari tuntia tuttuja katuja, joissa silti en aiemmin ole huomannut olevan niin paljon pieniä putiikkeja ja kahviloita. Olen asunut kotikaupungissani 27 vuotta.  Mutta ei minulla koskaan ennen ole ollut aikaa kävellä hitaasti. Lapseni nukkuessa rattaissa päiväunia, vedän keuhkoni täyteen pakokaasun hajuista ilmaa ja ihastelen kaupungin sykettä. 

Nautin näyteikkunoista ja yritän painaa päähäni missä kaikissa liikkeissä täytyy käydä. Vanhan divarin ovi on auki. Voin tuntea iäkkäiden kirjojen ja rapisevien sivujen tuoksun. Sinuhesta leijailee ulos vasta keitetyn kahvin aromi. Alkaa tekemään mieli Lattea. 

Niinkuin kaupunkilenkkien jälkeen yleensä, käymme lounaalla ja menemme johonkin keskustan leikkipuistoista tai perhekahvilaan. Minulla on käynyt valtavan ihana onni, sillä olen saanut äitiyden myötä elämääni paljon uusia äitiystäviä jotka jakavat muskarin ja vauvauinnin lisäksi kanssamme samat päivittäiset menot. Lapsiystävälliset lounaat, leikkipuistot ja lastenvaateshoppailureissut. Luulen myös Koison nauttivan samanikäisestä seurasta. Meillä ei ole hänelle vielä sisaruksia. Uskon lapsikontaktien olevan tärkeitä myös näin pienelle lapselle. Olen iloinen tyttäreni jokaisesta kaverista. 

Joskus minulla oli mielikuva, että kävelen pääkatua vaunujen kanssa sateella sateenvarjo kädessä kainalossani patonki. Se olisi ihanan romantisoitua. Kerran ihan vahingossa niin kävikin. Tosin tuuli niin paljon, että sateenvarjo kääntyi ympäri ja patonki katkesi vesilätäkköön. Minua nauratti valtavasti. 

Tiedän kuulostavani ällöttävältä ja imelältä. Mutta minä vain olen juuri tänään täydellisen rakastunut kotiäitiyteen. Lasken kauhuissani kuukausia, koska töihinpaluu koittaa. Niitä on jäljellä enää 18.

Minun on julkaistava tämä teksti nopeasti. Huomenna kulmakarvoistani roikkuu kaurapuuroa, pyykkikone hajoaa ja autossa haisee penkin alle unohtunut käytetty kestovaippa. Todennäköisesti odotan Koiso kainalossa ovella puolisoani töistä kotiin ja olen valmiina singahtamaan uimahallille tai kirjastoon. Aivan yksin. 

Mutta ennen huomista, suuntaan nukkuvan lapseni kanssa katkennut patonki kourassa kohti lounasravintolaa, syön lounaan maailman parhaassa seurassa, äitiystävieni sekä ympäri ravintolaa temmeltävien lasten kanssa ja nautin jokaisesta päivästä jona en ole osa mitään tehokasta.

Maailman paras isi

Isin kanssa hassutellaan

Isin kanssa laulellaan

Isin kanssa soitellaan

Isin kanssa torkutaan

Isin kanssa riekutaan
Isin kanssa riemuitaan

Meidän isillä on pitkä tukka

ja alituiseen hukassa sukka.

Isi on maailman paras kitaristi

ja ninja-isiltä taittuu myös taistelutwisti.

Pyykkejä isi ei osaa pestä

mutta pesukoneen korjausta se ei estä.

Tiskeistä isi ei tykkää

mutta vasaralla osaa mitä tahansa lykkää.

Isin syli on maailman suurin

siinä kölliessä saa partakuurin.

Isin hauskuus on vertaansa vailla

rakkaampaa ei voi olla näillä mailla.

Sanon EI sukupuolineutraalille kasvatukselle

Sukupuolineutraali. Tämä sana pyörii paljon esillä erilaisissa blogeissa ja leikkikentillä. Asia selkeästi jakaa mielipiteitä. Sukupuolineutraalissa kasvatuksessa lasta ei kasvateta pojaksi tai tytöksi. Monet pukevat lapset vaatteisiin joista sukupuolta ei voi päätellä.

Minun mielestäni koko termi on yksinkertaisesti naurettava. Ei sukupuoli ole neutraali asia. En kertakaikkisesti käsitä mikä kumma tämä uusi villitys on jonka mukaan lapset pitäisi pukea niin etteivät ne näytä tytöltä, eikä pojalta. Miksi ihmeessä sitä sukupuolta pitäisi jotenkin piilotella? Ei tyttö ja poika ole samannäköisiä vaatteiden altakaan, joten miksi niiden pitäisi olla samannäköisiä vaatteiden päältä?

Ääripäässä ovat varmasti ne äidit jotka eivät kerro lapsensa sukupuolta muille. Ei varmasti tarvitse sanoa, että tätä minä vasta älyttömänä pidänkin. Tähän ei onneksi törmää kovin usein. Toisessa ääripäässä olen kai sitten minä. Sukupuolen korostajat.

Minulla on pinkkiprinsessa. Valtaosa Koisomme vaatteista on vaaleanpunaisia ja pinkkejä. Jos joku lila tai keltainen onkin eksynyt joukkoon, on se poikkeuksetta mekko.

Saan henkisen hepulin aina kun joku luulee lastani pojaksi. Viimeisimmäksi sen teki kangaskaupan täti. Koisolla oli farkut ja pinkki t-paita. Silti myyjä kysyi poikamme ikää! Olisi tehnyt mieli kysyä,onko myyjä kenties värisokea?
Mutta muistin, että tämä neutraalihömpötys saa ihmiset hämmentyneiksi. He tiedostavat itsekkin että lapsille voidaan pukea pinkkiä sukupuolesta riippumatta, joten heitellään villejä arvauksia.
Mutta jos hämmentyy, pitäisi asiasta ottaa selvää. Sukupuolineutraalisti kasvattavat vanhemmat toivovat murmeleitansa kutsuttavan lapsiksi. Ei tytöiksi/pojiksi.

Meillä asuu tyttölapsi ja minä haluan että se näkyy. Ainakin niin kauan kuin se minusta on kiinni.
Jos Koisoni haluaa muutaman vuoden päästä kaupasta autopaidan joka on sininen, minä ostan sen. Mutta vain siksi, että periaatteessa lapsenkin mieltymyksiä on kuunneltava. Jos paita on mielestäni aivan karmaiseva jätän sen kauppaan.
Toivon kuitenkin, että lapsemme mieltymykset pysyvät edes hieman tyttömäisinä.

Lelut onkin sitten asia erikseen. Meillä leikitään paljon palikoilla ja legoilla. Lempparileluihin kuuluu vedettävä juna ja lelutyökalut. Näitä säilytetään pinkissä lastenhuoneessa.
En pidä sitä sukupuolineutraalina leikkinä. Koisoni yksinkertaisesti vain tykkää leikkiä poikien leluilla. Saa leikkiä.
Ei sen tarvitse erikseen olla sukupuolineutraalia kasvatusta. Se vain on mennyt näin. Uskon  että ne barbit löytävät kyllä tiensä meillekkin.

Kotona meillä on naisten ja miesten hommat. Koisoni tulee varmastikkin kuulemaan, että tankkaaminen ja viemäreiden avaus on isin hommia. Ja pyykkäys äidin.

En näe mitään syytä miksi yrittäisin saada lapsestani jotenkin sukupuolineutraalin. Miehet ja naisetkin ovat erilaisia. Tämä sukupuolineutraalius ja pinkit lastenvaatteet, molemmat tuntuvat poikkeuksetta innostavan naissukupuolta. Miehiä taas luonnostaan lastenvaatetus ei voisi vähempää kiinnostaa. En usko sen olevan kasvatuksen tulos. Piittaamattomuus em asioita kohtaan on yhtä kohdussa rakennettu kuin pippelikin.

Summasummarum; pyörittelen jatkossakin silmiäni (niiden ollessa kiinni jotten loukkaisi ketään) "ostetaan sukupuolineutraaleja poikienvaatteita" -ilmoituksille ja ihmettelen ääneen onko 'kuppi' tytön vai pojan nimi.

Hävikkiruokien juttusarjassa perunarieskat!

Liityimme taannoin osuuskuntaan josta haemme luomukasviksia. Olemme perunan ystäviä ja perunaa onkin kertynyt oikein mukavasti. Tai ehkä puolisoni mielestä sanan "mukavasti" voi käsittää monella tavalla. Ilmeisesti perunoiden kuoriminen jo tutuksi tulleella juustohöylällä ei ole hänen lempupuuhiaan. Mutta ei hätää, enää 8kg jäljellä.

Pidemmittä puheitta, tämän päivän hävikkiruoka on eiliset perunat. Saman asian ajaa perunamuussi, Jos käytät muussia, jätä maito ja rasva tästä ohjeesta pois.

Ainekset:

Perunoita 7kpl

maito       2dl

voi           1rkl

suola       1tl

kanamuna

vehnäjauhoja 3dl

Sekoita ainekset keskenään kunnes taikina on perus leipätaikina. Ei tarvitse vaivata sitkoa. Tee pellille jauhoja apuna käyttäen lätysköitä.

Paista 250 asteessa 20min kunnes pinta on ruskea.

I'll find you mom! Menetetty vessarauha

Hetken rauha. Aivan neverhööd nykyään. Facebookissa kiertää hullunkurinen kuva. Sen pitäisi naurattaa. Mutta siinä ei kyllä ole niin mitään hauskaa. Tämän alla olevan kuvan otin omasta vessastani. Se on lähes identtinen tuon facebookin kuvan kanssa. Tämän nähdessäni, kuvaamisen sijaan minun olisi tehnyt mieli huuta ääneen; ANTAKAA MUN NYT PIKAISEN PISSAN VERRAN IRTAUTUA SIRKUKSESTA! Tätä mainittua vessataukoa oli edeltänyt kokonaisen leivinpaperirullan levitys keittiön lattialle, kukkamullat sängynpäällä ja koiranpissa olohuoneen lattialla. Jalat ristissä olin siivonnut kaiken. Yksin.

Joten minä takuulla tiedän miltä tuntuu sulkeutua vessaan toteuttamaan luonnollisia tarpeitani (hengityksen lisäksi) kun pienenpienet luiset sormenpäät tunkevat toiselle puolelle. Juuri silloin kun minä haluan hetken vessarauhan, tuon jokamiehen oikeuden ei isin seura rakkaalle luontokappaleelleni riitä. Minun lapseni haluaa juuri silloin äidin. Vaikka sitten pissat housussa.

Tietenkin kaikkein hauskin komiikan muoto on tragikomiikka. Saatuani perheeni miestä myöten nukkumaan, istuin sohvalle ja aloin nauramaan. Sitä hullujenhuoneelta tuttua sekopäistä naurua. No ei sentään. Mutta kaiken sotkun ja pyhän vessarauhan häirinnän jälkeen tunsin jotain tragikoomista. 

Toisen tragikomiikan hetken koin kirjoittaessani edellistä blogipostaustani. Yhtäkkiä läppärini sammui. Ehdin nähdä läpän takaa tulevan powernapilta pois vilahtavan 3cm pituisen sormen. 

Usein kuulee myyttejä joissa väitetään lasten syntymän riistävän kaiken vapaa-ajan. Se ei pidä paikkaansa. Mutta vapaa-aika silloin kun sitä tarvitset.. Sen lapset kyllä vievät. 

Onneksi meillä äideillä on yöt aikaa kirjoitella blogeja ja omistamme litran vetoisen virtsarakon sekä runsaasti vararavintoa lanteilla. Ehkä raskauskilojen karistaminen on niin vaikeaa juuri siksi, että tarvitsemme niitä kiire-aikoina taaperovuosina. Kaikkein tärkein ominaisuus meillä äideillä on kuitenkin lehmän hermot. Miksi muuten lehmä on haukkumanimi? Tästä lähtien otan kyseisen pilkan kunnianosoituksena.