Epäsopivasti lihava

Raskauden jälkeiset ulkonäkökompleksit. Paitsi etteivät ne ole komplekseja. Ne ovat totista totta. Lapsi muuttaa elämää ja vartaloa. Raskausarvet kertovat uudesta elämästä. Riipputissit hyvin ruokitusta lapsesta. Raskauskilot uuden elämän hengissä pitämisestä.

Ja imetyskilot totuuden pimittämisestä.

Hihkuin riemusta, kun laitokselle jäi 11kg. Kangistuin kauhusta viiden niistä tullessa takaisin pikavauhtia.

Miksi kaikki väittävät, että imetys pudottaa raskauskilot ja vähän päälle? 500 miinuskaloria vuorokaudessa mukamas? 

Pötyä. Ainakin minun kohdallani. Edes 1000 kalorin dietti ei pudottanut kiloakaan. Tai pudotti yhden. Se tuli takaisin seuraavana päivänä ylimääräisestä kolmioleivästä. 

Myöskään riipputissit eivät kerro hyvinruokitusta lapsesta. Siitä kertoo sopivasti kohoava painokäyrä neuvolassa ja hyvinvoiva vauva. Riipputissit kertovat Luojan huonosti suunnittelemasta rintanahkasta.

Mikä ihme siinä on, että esim silmäluomet pysyvät ylhäällä mutta puoli metriä (tai minun kohdallani metrin) alempana ei homma pelaa toivotulla tavalla? Ystäväni kertoi kerran riippuvien rintojen määritelmän: "Pysyykö lyijykynä rintojen alla itsestään? Jos pysyy, rinnat riippuvat."
Minun rintojeni alla pysyisi vaikka penaali.

Raskausarvista en osaa sanoa. Minä ihme kyllä säästyin niiltä. Luulen syyn olevan jo valmiiksi löysä maha jossa oli tilaa venyä tarpeeksi. (ja voin sanoa, että 130cm mahanympärys viimesilläni 150cm pituudella oli ihan riittävästi).
Raskauskiloja pitää vain sietää. Sehän on 9kk ajan oikein hyväksyttävä syy olla sopivasti lihava.
Ja minähän siedin. Koko 16 kg edestä. Mutta sitä en siedä, että ne eivät lähde pois. Tai siedän minä koska on pakko.
Jostain käsittämättömästä syystä imetysaika minun kohdallani varastoi jokaisen suupalan sinne jonnekkin. Kysyin jopa lääkäristä, miksi näin käy ja sain vastaukseksi, ettei imetys oikeasti laihduta läheskään kaikkia. Ei edes puolia. Päin vastoin.
Olen luetellut blogissani paljon valtakunnallisia huijauksia mutta tämä kyllä osuu top kymppiin. Toisaalta, kyllä minä sen kestän. Pääasia että Koisoni saa ruokaa ja hänen painonsa kasvaa samassa tahdissa omani kanssa.

Ystäväni kanssa aloitimme kuitenkin Tapout treenin. Vapaaottelijoiden suunnittelema treeni 6 päivänä viikossa. Tappotahtinen hikitreeni 45min vuorokaudessa. Illalla 22 aikaan kun Koisoni kävi nukkumaan, aukesi televisio ja treeni alkoi. Ei paljon naurattanut. Eikä naurattanut naapureitakaan kun loikin laminaatilla lenkkarit jalassa ja huudatin treeniohjeita joiden ääni hukkui oman sykkeeni ja huohotukseni sekaan.
Hullun hommaa. Eikä paino edes tippunut. Mutta maitoläpyskät tulivat kipeiksi loikkimisesta.

Kesällä, tasan vuosi synnytyksestä on tiedossa häät. Tein jo nyt pikaisen sovituskierroksen vaatekaappiini. Mikään ei sovi. Parhaitenkin istuvissa koltuissa näytän lehmältä. Mikä ei tietysti ole kaukaa haettua koska sovitus keskeytyi kaksi kertaa maidonluovutuspuuhiin.
Täytyy siis ostaa uudet rievut. Mietinnässä on enää vain, suuntaanko telttakauppaan vai säkkikauppaan.

En oikeasti ole katkera näistä kaikenkammoisista muutoksista. Haluan vain tuoda esille että aina ei tarvitse sanoa, että ihan sama vaikka olen riippuva ja paksu, minulla on vauva. Vaan voi sanoa;  Onhan minulla rinnalla tuhisemassa maailman ihanin ihmeKoiso, mutta olisi kiva olla kapeampi ja ruumiinosat oikeissa kohdissa.

Maailman ihanimman Koison lisäksi, minulla on maailman ihanin mies, joka osaa pitää nokkansa kiinni. Ja ihanat ystävät jotka yhtä epätyytyväisinä riipukoihinsa ja kurveihinsa kuin minä, suuntaavat kanssani rajan taakse veitsen alle.

En aio Lopettaa imetystä tyytymättömyyden vuoksi. Olen ajatellut olevani taaperoimettäjä. Joten VikingLine kutsuu ehkä 3 vuoden päästä. Siihen asti, puolijoukkuetelttakauppa, here i come!

Messua kerrakseen!

Lapsimessut ovat takanapäin. Perjantai-aamuna tosin tuntui että ne ovat niin kaukana edessäpäin etten tavoita niitä ollenkaan.

Sekä matkaseurani, että mieheni alkoivat torstaina oksentamaan ja seuraava yö meni miettiessä kuka on seuraava. Pääsimme kuitenkin onnellisesti matkaan. Aina 5 kilometrin verran. Olenko koskaan maininnut, että inhoan tankkaamista? Mikään ei ole typerämmän tuntuista kuin hytistä kylmässä, tuijotella maisemia käsi kiinni bensaletkussa. Inhoan sitä. Se kostautui matkalla. Onneksi minulle tuotiin bensaa keskelle risteystä ja matka pääsi jatkumaan. Eksyin vain 8 kertaa, mutta ainakin tein mukavan pienen maisemakierroksen koluten läpikotaisesti Tikkurilan, Käpylän, Herttoniemen sekä jonkun erikoisen teollisuusalueen.

Päästyäni onnellisesti messuille, häikäistyin. Jokapuolella, toinen toistaan värikkäämpiä kojuja. En osannut päättää mihin edes katsoisin. Saati kävelisin.

Vedin henkeä ja astelin varmoin askelin kohti Me and I kojua. Ajattelin sen varmaankin muuttuneen kauniiksi kivaksi brändiksi, olivathan he lapsimessuilla! Väärin. En tykännyt vieläkään pilvipyllyistä.

Saavuin kojulle jossa myytiin erilaisia vauvojen puruleluja. Jellystone Design tuo hieman vaihtelua perinteisiin. Koisoni onnistui rattaissa kahmaisemaan käteensä käsilaukun mallisen ihanuuden ja tajusi heti mitä sillä tehdään. Toivon tämän ostoksen pelastavan Lemmikkimme korvat. Ja nännini. Ainakin vielä näyttää hyvältä. Lelussa ei muutaman päivän ahkerasta järsimisestä huolimatta näy jälkeäkään, ja myös minä tihkun verta millimoolin vähemmän. (jos joku innostui tästä lelusesta, lisätietoa löytyy facebookista sivuilta Musthave). Ohessa Koison 10kk-kuva uusi lelu
 hyppysissä.

On paljon vaatemerkkejä joita en ole koskaan ymmärtänyt. Yksi niistä on Metsola. Froteevaatteita.
Aivan kuin olisi linjakas pyyhe päällä? Lapsimessujen myyjäpaikka maksaa kuulemma 1000e. Tajuan miksi. Lapsimessut muuttavat ihmiselämiä. Tai ei nyt ehkä sentään. Ne kääntävät päitä. Ja lompakoita.
Minun koisoni ei näytä uudet Metsolat yllään pyyhkeeseen pukeutuneelta. Jos muutkin ovat joskus kokeneet metsolat pyyhevaatteiksi, luulen, että metsolan kannatti lunastaa paikkansa messuilta. Koska Metsolan ihanat vaaterekit pyyhkivät pyyhemielikuvani kylmään suihkuun, anopin matkaan tarttui lisäksi ompelukangasta ja meille ihania froteehiippahattuja.

Mitä olisivat lapsimessut ilman vaippoja? Koska vaippahimoni on kyltymätön, löysin mutkien kautta tieni erääseen pieneen uuteen kestovaippakojuun. Markkinoille tullut Hamac vaippa herätti mielenkiintoni. Skeptisen sellaisen. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Oletteko te?

Uteliaisuuteni kulkee käsi kädessä kestovaippahimojeni kanssa, joten tällainen lähti kotiin testailtavaksi. Tässä imu asetellaan kouruun ja ilokseni jopa ruttuuntaittelun maailmanmestari -mieheni onnistui laittamaan taittoimun suoraksi suht nopeasti. Isojen vuotosuojien ansiosta vaippa piti hyvin pissat eikä mikään vuotanut.
Vaipan materiaali (varsinkin sisämateriaali) tuntuu jotenkin haperolta ja mieheni saattaisi vahingossa heittää sen roskiin, luullen kertakäyttövaipaksi.
En myöskään ole varma, pysyykö vaippa paikallaan, kun pieni apinanpoikaseni alkaa kiipeilemään puissa ja lyhtypylväissä.

Minun Koisoni ei ole koskaan niin perustanut rattaista. Messut eivät olleet poikkeus. Hän harjoitti selkeästi "pujottaudu vöistä ja nouse seisomaan" taitoa eikä suostunut istumaan paikoillaan. Aikani kannettua ympäriinsä rimpuilevaa lastani, bongasin kantoliinayhdistyksen kantoliinalainaamon. Lainasin ergoa ja sain lapseni nukahtamaan selkääni päiväunille.
Kiitokset tästä kuuluu yhdistyksen lisäksi ehdottomasti ystävilleni jotka auliisti luovuttivat henkilöllisyystodistuksensa vuorotellen pantiksi lainaamolle. En koskaan ole oppinut kantamaan mukanani ajokorttia.

Lopuksi tunnustan, että toissaviikolla myin vaunumme sekä rattaamme. Ne eivät vain toimineet. Olen aina sanonut, että vaunuilla ei ole meille väliä, kunhan niillä pääsee eteenpäin. Muutin mieleni. Ja olen siitä onnellinen. Meille kotiutui Emmaljungan scooterit ja pääsin Messuilla testaamaan niitä testiradalla. Ne selvisivät! Entiset vaununi eivät menneet hyvällä edes kotimme kynnyksen yli. Scooterit luistivat (melkein) kepeästi yli soran ja kaatuneiden koivujen! (Tosin viereisen Kantoliinakojun pitäjä kesken halkojen ylitystä huikkasi, että liinaillen olisit jo perillä...)

Loistavista messuista jäi käteen lukuisia paperikasseja, lompakollinen pankkikorttikuitteja ja vuoden mittainen odotus kohti 2015 lapsimessuja!

Lapsimessut (arvonta)

Messut. Minun tähän astisen elämäni ainut kokemus messuista on vuoden 1998 Luomumessut. Olin kuudennella luokalla ja opettajamme keksi pukea koko luokkamme harmaisiin hyljepukuihin ja buukkasi meidät laulamaan näissä asusteissa messujen estradille 'vanhoja poikia viiksekkäitä'. Häpesin silmät päästäni enkä käynyt sen jälkeen messuilla.
Paitsi joulumessuilla ja silloinkin katkera nolaus viiksekkäänä hylkeenä kirveli silmiä.

Nyt kuitenkin olin kuullut äitipiireissä puhuttavan lapsimessuista. Kestovaippashoppailua, lastenvaateshoppailua, oikeita Pikku Myitä ja CacePops ohjeita. Kuulostaa täydelliseltä. Paljon täydellisemmältä kuin 12 vuotias joikaava hylkeenpoikanen.

Mainittakoon, että näillä messuilla 2 hallissa on myös Lähiruokaa ja Luomutuotteita. En välttämättä löydä sieltä paikallista 6-luokkaa naamioituneena mutta ehkä käyn silittelemässä traumojani ja ostamassa luomusuklaata!

Olen myös jo valinnut mukaani suurimman hoitolaukkumme jonne voin sopivasti piilottaa rakkaalta puolisoltani ostokseni. Aion nimittäin shoppailla koisolleni kesävaatetusta.
Bongasin, että messukeskuksessa on Sea Lifen esittelypiste jossa on aivan pakko käydä esittelemässä Koisolle ihka oikea merisiili!

Vielä paremman 2014 lapsimessuista itselleni tekee saamani Blogipassi ja sen myötä 2 lippua jotka saan arpoa lukijoiden kesken!

Joten raapustakaa sähköpostinne kommenttikenttään jos lippu lapsimessuille on vielä hakusessa, koisotar valitsee kaksi onnekasta huomenna klo 20 mennessä!

Päivä vain ja sotku kerrallansa

Minun Koisoni on jo melkein 10 kuukauden ikäinen. Se tarkoittaa sitä, että minun vauvani on alkanut taaperoitua. Meillä kontataan ja kävellään tukea vasten. Ja halutaan syödä itse.

Tiedättekö mitä se tarkoittaa?
Sotkua.
Sinänsähän sotku ei minua haittaa. Mutta koiramme alkaa pikkuhiljaa lipua kohti sydän -ja verisuonitauteja. Siinä missä lemmikkiämme uhkaa metabolia, on Koisomme vaarassa laihtua. Ruoka pitäisi saada suuhun itse. Pienen pienet pinsetit havittelevat erilaisia pienittyjä ruokia ja nyppivät makaronit, riisit ja spaghetit suoraan, melkein suuhun. Eli toisin sanoen päätepysäkki on pöydän alla päivystävä eläin.

Olen ottanut uuden strategian. Talk-Muruja nypittäväksi ja armoton lusikoiminen siinä sivussa. 1 talk-muru kymmenestä menee suuhun asti ja loput alakertaan. Yleensä saan näin huijattua ainakin kaksi lusikallista ruokaa suuhun.

Joku antipatia lapsellani selkeästi on oikeankaltaista syömistä kohtaan, koska syvä kiinnostus kuitenkin jääkaappiin löytyy. Jääkaapin auetessa Koisoni  nousee seisomaan alinta hyllyä vasten ja yrittää saada suuhunsa sipulit.
Valmistaessani lounasta, unohdin jääkaapin oven hetkeksi auki, ja huomatessani tämän, Koiso seisoi jääkaapilla vaaleanpunainen keksi puoliksi syötynä kädessä, ja toinen käsi haroi vimmatusti alahyllyllä olevia kuorrutemakeisia.

Eräänä aamuna oli erikoisen hiljaista lapsen leikkiessä lattialla. Käännyin katsomaan ja selkeästi Koiso imeskeli jotain. Kaivoin suusta cashewpähkinän. Mietin, miten meille on voinut päätyä pähkinöitä lattioille kun emme ole edes ostaneet sellaisia sitten viimejoulun. Kunnes muistin meille menneellä viikolla kotiutuneet Lidlin pääsiäismakeiset. Jogurtticashew-pähkinät. Minulla ei ole harmainta aavistusta miten sellainen on voinut päätyä lapseni ulottuville koska avaamaton pussi oli yhä kaapissa. Valkosuklaajogurtti vauvani suupielissä tosin kertoi että varmasti oli ollut mieleinen makuelämys. Onneksi ilmeisesti luontainen vietti neuvoi tätä luontokappaletta imeskelemään suklaan eikä nielemään kokonaisena. Minunkin luontainen viettini  vie kaiken irtonaisen suklaakuorrutteisen kohti suuaukkoa ja joskus jopa nielemättä.
Mutta se siitä "makeaa vasta kun itse keksii sitä pyytää".
Meidän lapsi ei keksinyt 4 vuotiaana itse pyytää makeisia. Hän otti ne ihan itse 9kk ikäisenä. Mutta ainakin pysyin periaatteessani.

Ruoan hierominen silmiin. Perus vauvaperheen ongelma varmasti. Iltapuurolla käsi läiskäistään puurolautaselle ja hierotaan väsähtäneitä silmiä. Ja itketään sydäntäsärkevää huutoa kun pestään puuroisia ripsiä. Olisiko lapsille syömiseen tarjolla suojalaseja?

Syömiseen on keksitty muita kaikenkarvaisia (osa kaikenkammoisia) apuvälineitä. Esimerkiksi tämä:

Kuka ihme keksi laittaa ruokalautaseen virikkeitä? Mikä niiden idea on? Se että lapsi keskittyy kaikkeen muuhun paitsi syömiseen? Pistän sen aina kaapin perälle, mutta joka kerta tulee se päivä kun muut vauvanlautaset ovat tiskikoneessa ja joudun käyttämään tuota kilisevää hirvitystä. Yhtä monta kertaa kun kaivan lautasen kaapista, on ruoka ollut Koison päällä. Helmet täytyy saada suuhun ja mukana tulee lautanen ruokineen. Se käy käden käänteessä. Ei tarvitse kuin kääntää pää maitolasiin ja hupsheijaa se on siinä.
Miksi en heitä sitä roskiin? Sanokaapa muuta. Mutta kun aina voi tulla se hädän hetki kun lautaset ovat loppu.

Tähän olen ihastunut täysin:



Muistan tämän jo omasta lapsuudestani. Kaikille tuttu ruoankerääjäkaukalo. Ei kovin esteettinen mutta lounasajan sotkusta on estetiikka kaukana muutenkin.




Suurin pelastajani on ollut vahakangas jonka ostin joku aika sitten pöytäliinaksi. Totesin sen olevan kuin sieni, imee kaikki ruokatahrat itseensä eikä peseydy puhtaaksi koskaan. Siis aivan muuta kuin vahakankaan olettaisi olevan. Niimpä se sopii parhaiten pöydän alle. Syöttötuolin jalkojen alle.
Joten jos keittiössänne on matto tai arka lattiapinta, suosittelen lämpimästi epäkäytännöllisiksi todettujen tekstiilien siirtämistä suojaamaan pikku sotkupeikon syömistä. (En kehtaa julkaista siitä kuvaa, koska sakset olivat hukassa kun leikkelin sitä palasiksi ja lopulta katkoin sen sopivaksi mattoveitsellä. Piilotan sen aina vieraiden tullessa. Kyllä. Olen ulkokultainen)

Ostomaniat

Me and I, tuttavallisemmin miikkari. Sana jokaisen nykyajan kotiäidin huulilla. Vauvakerhoissa vilkkuvat Miikkarin tavaramerkki; siilitakapuolet, pilvitakapuolet ja tähtitakapuolet. Ja minun koisoni röyhelötakapuoli by Ebay.
En ymmärrä tätä hulluutta. Facebookissa on useita kyseisen tuotteen kirpputoreja, joissa myydään, ja mikä merkillisempää;ostetaan kulahtaneita, paljon käytettyjä sekä rikkinäisiä vaatteita samoilla hinnoilla kuin muilta merkeiltä saa uusia.
Olin pudottaa silmäni nähdessäni bodyn jossa oli sosetahra, haalistuneet värit sekä reikä saumassa. Se ostettiin hinnalla 17 euroa. Mutta kun se oli vanhasta mallistosta. Aivan. Se selittää kaiken.

Mutta ei minun ollut tarkoitus kummallisia ostotottumuksia kummastella. Tarkoitukseni on kummastella kotikutsuja.

Me and i, Pom delux, Tupperware, Blingo, Nosh, Seksivälineet, Alusvaatteet, Kahvit, Laukkufriikki, Öljyt, Mausteet, Partylite.. Ja tässä vain osa. Kotimyynti kutsuja. Kuka ihme saa päähänsä myydä kahvia, laukkuja ja seksivälineitä olohuoneessa?
Sanoisin, että kotiäidit. Poikkeuksiakin toki on. Tämä uusi olohuonekulttuuri on mahdollistanut hoitovapaalla oleville äideille pientä lisäansiota, eikä se tietenkään näinä taantuman aikoina huono juttu ole.

Huono juttu on se, että minä en voi sietää kotikutsuja.

Nimenomaan shoppailun idea on erilaiset putiikit, sovituskopit, pitkät vaaterekit ja ennenkaikkea se, että ne saa heti mukaan. Ihanat paperiset kassit roikkumassa rattaissa. Kenkälaatikoiden kahiseva paperi myyjän sujauttaessa kassalla toisenkin parin mukaan. Sovituskoppien takapuolta pienentävät peilit (ne liikkeet joissa on realistinen sovituskoppi, ovat boikotissa), alelaarit, ja kaikki asiaankuulumattomat heräteostokset.
Kotikutsuilla kaava on aina sama. Myyjä kokoaa tavaransa olohuoneen pöydälle, loput tuotteet löytyvät kuvastoista. Suurinta osaa ei pysty sovittamaan ja mikä pahinta; niitä ei saa heti mukaan. Ne tulevat vasta muutaman viikon kuluttua.
Heräteostosten tekomahdollisuus on usein lähellä nollaa näin kotiäidin budjetilla sillä usein tuotteet ovat 3 kertaa kalliimpia kuin kaupoissa.

Tämä ei ole ainut asia joka kotikutsuissa sieppaa. Koska ilmeisesti valtaosa on alkanut karsastamaan kauppakeskuksia, on jos jonkinsortin myyjää tuttavapiiri täysi. Viikottain, joskus päivittäinkin, minulta tiedustellaan halukkuuttani pitää kutsut. Ilmaisen aina olevani erittäin haluton. Mutta miten sitä ystäville viitsii sanoa, että "minä muuten en millään tasolla kannata sinun uutta tulonhankkimistapaasi enkä varmasti aio pitää olohuoneessani kippokutsuja, enkä varsinkaan kutsu anoppiani seksivälinekutsuille"?

Siispä olen olosuhteiden pakosta joutunut värväämään suvun mummot, mammat ja sukulaiset tupperware kutsuille ja mammakavereita lastenvaatekutsuille.
Tupperwarekutsuiltani ostin muutamia vauvansosepurkkeja ja luulin että se oli hyvä ja edullinen ostos. 3 kappaletta kustansi 17 euroa. Seuraavana päivänä Robinhoodissa sama satsi eri värisenä ja merkkisenä maksoi 2.90. Olen häikäistynyt. Tai ärsyyntynyt. Tosin tupperwaren puolesta täytyy hehkuttaa yrttileikkuria, se leikkaa ihan hyvin sipulit. Ja sormet.

Älkää ymmärtäkö väärin, en missään nimessä kritisoi (yli)kalliita lastenvaatteita. Laatu maksaa. Minä vain en pidä putiikeista jotka on koottu ihmisten olohuoneisiin, tai pahimmassa tapauksessa minun olohuoneeseeni.
Saattaisin ostaa lammaspyllyn Itäkeskuksen Miikkaripuodista, mutta näiden kaikkien em tuotteiden ideologia perustuu kotimyyntiin ja kotimyynnistä värvättyihin uusiin myyjiin.

Vaikka sanoin rakastavani kauppoja, olen löytänyt pahan kilpailijan. Se ei ikävä kyllä ole pyramidikauppa eri osotteissa vaan internet. Eikä mikä tahansa nettikauppa vaan Ebay!
Edullisia uusia lastenvaatteita ja juuri niin prinsessamaisia kuin pitää! Laatu ei tiettävästi ole kummoinen, ei säily isältä pojalle, mutta me kestovaippailemme joten ehkä saan olla hieman epäekologinen muissa asioissa. Sitäpaitsi Ebaysta saa myös röyhelökestovaippoja.
Älkääkä saarnatko rakkaat ystävät hiilijalanjäljestä, ei riisikään tule Itä-helsinkiin Länsi-helsingistä. Vai onko joku jo perustanut lähi-riisi yrityksen?

Shoppailla voi monella tavalla, ja koska haluan kotimyyntitrendin väistyvän yhtä pikaisesti kuin Perussuomalaisten vaalivoiton, pistän pystyyn arvonnan ja tuon tiettäväksi muitakin lastenvaatetusvaihtoehtoja kuin tähdet, pilvet ja pupu pöksyssä.
Myös trokaus on kotimyyntikutsujen lisäksi inhokkilistallani. Lastenvaatekirpputoreilla näkyy paljon Ebaysta ostettua uutta kamaa myytävänä 10 kertaiseen hintaan joten toivottavasti sana leviää ja ihmiset tajuavat ostaa ebaysta 4 eurolla sen saman kirpparilla 20 euroa maksavan leopardijuhlamekon.

Voit osallistua arvontaan kahdella tavalla. Tapa 1: liity lukijaksi. Tapa 2:  Paina kohdasta Share, jaa facebookissa ja kirjoita kommenttikenttään sähköpostiosoitteesi. (jos liityit kasvottomaksi jäseneksi, lisää silloinkin kommenttiin sähköposti). Arvonnan voittaja voi valita tämän postauksen kuvista jonkun haluamansa tuotteen. Arvonta päättyy 26.3.2014.
Jos et halua jäädä seuraajaksi, voit arvonnan jälkeen poistaa itsesi tai facebookjaon!

(Jokainen tämän tekstin kuva on lainattu www.ebay.com)

Latvasta laho

Imetysdementia. Aivan naurettavan typerä termi. Dementia on vakava asia. Miksi siitä on tehty tällainen vitsi?

Siksi että se todella on olemassa. Tai ehkä se on vauvadementia.
Pientä tutkimusta tehneenä totean, että tätä erikoista ilmiötä esiintyy myös äideillä jotka eivät syystä tai toisesta imetä.

Olen aina ollut hieman huolimaton. En ole koskaan pitänyt erityisesti huolta tavaroistani, varsinkin kännykät katoavat tai rikkoutuvat herkästi.
Lopetin laskemasta monesko on menossa, kun olin ostanut kännykän numero 32.
Siitä on 3 vuotta.

Muutama vuosi takaperin hukkasin töissä housuni. En silti mennyt kotiin ilman housuja.

2 vuotta sitten autoni seisoi viikon työpaikkani parkkipaikalla koska olin hävittänyt sen avaimet työpäivän aikana. Vara-avain oli hävinnyt jo paljon aikaisemmin. Olin juuri saanut palkattua kaverin murtautumaan autooni, mutta kevätlumien sulaessa avaimeni pilkisti lumihangesta.

Yövuoron jälkeen silmälasini löytyivät kukkaruukusta ja käsilaukku roskakorista.

Raskausaikana vitsailin hukkaavani varmasti vauvanikin jollei se olisi minussa napanuoralla kiinni.
Kun 14.6 napanuora katkaistiin, tunsin hentoista kauhua mutta syvällä sisimmissäni tiesin, että pitäisin tallessa suurimman aarteeni. Ja niin olen pitänyt. 

Kaikki muu sen sijaan... Kaaoksessa.
Ennen naiseudestani sentään kertoi se klassinen; pystyin tekemään asioita samaan aikaan ja pitämään useita naruja käsissäni, vaikka sillointällöin naru tai kaksi olikin kadoksissa. Nykyisin ystävääni lainaten, olen ameeban tasolla. 

Pystyn kyllä tekemään samaan aikaan soseita, vaihtamaan vaippan ja jutustelemaan Koisolle. Kun pitäisi tehdä jotain mihin vauva ei liity, esimerkiksi pyykin pesu ja kauppalistan kertominen puhelimitse yhtäaikaa, olen hukassa. Kun mieheni tulee kaupasta mukanaan kana ja juusto, räjähdän tyystin. MISSÄ KAIKKI LOPUT OVAT?
Minun päässäni. 

Ajaessamme autolla kauppareissulla, puhuimme että täytyy käydä tankkaamassa. Ajoimme bensa-asemalle ja mieheni tankkasi auton. Kotipihassa muistan että tankkimme oli aivan tyhjä ja huudahdan "me unohdimme käydä siellä bensa-asemalla!" Näen mieheni silmistä tutun katseen; "missä minun ennen ihan teräväpäinen vaimoni on?"

Suurin harmi tässä 'taudissa' on hellan napit. Mieheni on jo kuukausien ajan juossut perässäni sammuttelemassa niitä.
Eräänä aamuna poltin kahvinkeittimen kahvan hellalle. Asuntomme kärysi muoville, eikä auttanut muu kuin ottaa koira sekä vauva kainaloon ja soittaa miehelle että perhe täytyy viedä evakkoon kunnes savu hälvenee.
Tämän epidosin jälkeen päätin, etten enää valmista ruokaa, kun hellan sammuttaja ei ole kotona. Joskus turvallisuus on taattava radikaalin keinoin jos kotona asuu tyhjäpää. Mieheni on jo uhannut viedä sulakkeet aina kun lähtee kotoa.

Pientä häpeää sielussani herätti viimeviikkoinen ystäväni kylässä käynti. Istuimme olohuoneessa jutustelemassa ja pyysin miestäni keittämään teetä. Mies tapansa mukaan viivytteli kunnes lopulta räjähdin tyystin ja karjaisin että voisi edes sanoa jos ei viitsi  keittää niin keitän sitten itse. Niin mies kuin ystäväni katsoi minua  omituisesti. Pieni häilyvä muistikuva piirtyi päähäni, mies 10min takaperin taisi huikkasta keittiöstä, veden kiehuvan jo.

Näitä sattuu meillä päivittäin ja olen jo luovuttanut itseni suhteen. Minun pääni lohkoista yksi jäi synnytyssairaalaan. Sen kanssa nyt vain on elettävä.
Erityisen hankalan tästä tekee se, että muistin lisäksi kadoksissa on myös lukutaito. Muistilaput "muista avain, muista kännykkä, muista hoitolaukku, muista lusikka" - ovat hyödyttömiä. Saatan kävellä ovesta ulos ja rekisteröidä ovessa kiikkuvan keltaisen muistilapun mutta unohdan lukea mitä siinä lukee. Tajuan sen usein vasta sitten kun seison pihalla ilman autonavaimia ja kotiavaimia.

Lohduttaudun kuitenkin ajatuksella, ettei muurahaisillakaan ajatus varmasti kovin vauhdilla vilise, mutta silti heidän pesänsä on täynnä elämää, mahdoton rikkoa ja rakkaudella rakennettu.

R-a-k-a-s

Tämä yhteenveto ei ole käytettävissä. Näytä postaus klikkaamalla tätä.