Suorittajat

Eräänä iltana rustasin kaloreita Kilolubin kalorilaskuriin. Kiloklubi on painonpudotusohjelma mihin merkataan ruokapäiväkirjaa ja 4 eriväristä pallukkaa muuttaa väriään ruoan laadun mukaan. Kaikkien pitäisi olla vihreitä mutta tuona iltana pallukkani olivat punaisia. Mieheni hiipi selkäni taakse ja tuhahti; "Että syömisestäkin saa suorittamista". Suorittaminen. Nykyajan muotisana. Minä pidän muotisanoista. Niimpä mieleeni juolahti mikä oikeasti on suorittamista. Nimittäin äitiys. Kaikkihan sen tietää.

Katselin kun näppäräsorminen nuori äiti kietaisi vauvansa 6 metrin liinaan alle minuutissa! Kuin olisi kengännauhat sitonut. Minä olen vieläkin solmussa 4 metrin liinani kanssa jos yritän sen nopeasti ja näppärästi solmia. Olen kaksi metriä ja 10 minuuttia jäljessä.

Vauvan soseiden facebook-foorumissa äidit tekevät lapsilleen itse sosemixejä. Mustikka-aprikoosi-mango-äidinmaitojogurttiunelma! Tai Parsakaali-kukkakaali-kurpitsa-pinjaminsiemenhyve. Meillä ollaan maisteltu ihan vain päärynää. 

Lapseni on 5.5 kuukautinen. Ystäväni samanikäinen vauva käy muskarissa, vauvasirkuksessa, musiikkiteatterissa, vauvajoogassa sekä äiti ompelee itse kestovaipat. Minun vauvani potkii pianon koskettimia jos häntä pitää seisomassa niiden päällä. Luulin että harrastukset pitää valita vasta 2 vuoden iässä. Mutta harrastamme me kantoliinakävelyä! Viimeviikolla kiersimme kantoliinassa kaikki paikkakuntamme kaupat ja yritimme etsiä suloisia vauvankenkiä uuteen mekkoon.  Kuminauhoista löysähtäneet kestovaipat ja uudet kestovaippakankaat raahaan suosiolla mummolaan. Jos niiden ompelu olisi minun varassa, tämä lapsi harrastaisi vieläkin sitä pispis touhua.

Joulukortit. Tämä jokavuotinen vauva vastaan äiti taistelu. Äiti haluaa suloisen joulukorttikuvan tonttulakki päässä suu korvissa hymyilevästä vauvasta ja vauva haluaa syödä rekvisiitan. Joulukorttikuvan täytyy olla täydellinen. Se tiivistää äidin sekä vauvan vuorovaikutustaidot, äidin tyylitajun, valokuvaustaidot, taiteellisen ja luovan silmän sekä äiti-lapsisuhteen toimivuuden. 

Kun olet saanut napattua täydellisen kuvan alle puolivuotiaasta vauvasta söpösti hileinen joulupallo kädessä, suu tonttumaisessa hymyssä kyttilänvalossa, oikeassa asennossa juuri sillä sekunnilla, kun suusta ei tipu kuolaa, huomaat, että kuva on tärähtänyt. Siinä mitataan niitä kuuluisia kärsivällisyysamppeereja. 

Vihdoin kamerassa on kuva. Vauva ei hymyile eikä joulupallo ole kädessä. Pari kynttilää on sammunut, mutta kuolaläikkä on piilossa joulupallon alla ja vauvan vaatteet ovat vielä täydelliset. Olet voittaja. Tai oikeastaan olet voittaja vasta kun vauvan suu on kaavittu puhtaaksi kultahileistä ja kimallenauhoista. Toisena maalissa. Nimittäin vauva ehtii aina ensimmäisenä.

Tai Irmeli-serkku jonka kortissa on viisi hymyilevää joulupallovauvaa täydellisessä rivissä pituusjärjestyksessä. Yksi on selkeästi puettu poroksi. Ne on varmaankin photoshopattu.

Niin se vain menee. Kun koen onnistumisen iloa onnistuneesta kestovaippailusta, joku kertoo tekevänsä itse myös kestokosteuspyyhkeitä. Kun hehkutan itselleni itsetehtyä päärynäsosetta, luen netistä jonkun kasvattavan ne päärynätkin itse. Toiset suorittavat vauvansa etuajassa lääketieteelliseen, minä suoritan vauvani joulukorttikuvaan, mutta se saa kyllä riittää. 

Minun ikkunalaudallani ei ole tilaa päärynöille emmekä me edes käytä kosteuspyyhkeitä. 

Tosissaan kun tätä ajattelee, ei äidit varmastikaan koe oikeasti suorittavansa yhtään mitään. Ainakaan tosissaan. Paitsi itselleen. Ja Irmeli-serkulle. 

Undercover Baby

Olen saanut palautetta Koison kuvien julkaisemisesta blogissani. Hurjimmat valitukset koskevat myös Facebookkia. Niitä kuulen iltaisin sängyssä vasemmalta puoleltani.
Asia on nyt kovin tapetilla mediassa. Tämä kammottava lasten yksityisyyden loukkaaminen ja kasvojen julkistaminen.

Olen vakaasti sitä mieltä, että sosiaalinen media on tulevaisuutta eikä siinä ole mitään ihmeellistä. En millään jaksa uskoa että ensinnäkään kouluikäisenä lapseni koulukaverit tunnistavat vauvakoisoa vaikka jostain kumman syystä sattuisivat blogiini törmäämään. Vaikka tunnistaisivatkin niin mitä sitten? On heistä itsestäänkin todennäköisesti vauvakuvia sosiaalisessa mediassa. Koska se on TULEVAISUUS!

Yksi erittäin hyvä peruste tietenkin pitää lapsi teräskuplassa on fraasi "Mitä nettiin laitat, ikinä et sitä saa pois!".
Onhan se kamala ajatus julkaista lapsesta jotain mitä ei koskaan saa pois. Mutta ei sitä kuvaa saa pois myöskään hiekkalaatikolla muiden lasten ja vanhempien verkkokalvoilta. Eikä uimahallista. Entäs kauppakeskusten valvontakamerat? Miksi ylipäätään tehdä lapsia jos ne pitäisi saada jostain pois?
Jos real life ei tarvitse piilottaa lastaan, miksi sitten sosiaalisessa mediassa siitä tehdään kauhea ongelma?

Suoraan sanoen minulla on suurempiakin ongelmia. Esimerkiksi se, kun lääkärissä lasta huudetaan nimellä! Jokuhan saattaa laittaa nimen korvan taakse, yhdistää kasvot ja levittää koko maailmalle että meidän Koiso oli tänään päivystyksessä eriparisten varpaiden vuoksi.

Lapsihan ei voi itse päättää mitä nettiin julkaisee. Ei niin. Lapsi ei voi myöskään itse päättää ettei äiti kanna tätä tarjoustalossa paperipussi päässä.
Lapsi ei voi myöskään kieltäytyä paperiversiovalokuvista. Kun koulukuvat laitetaan jakoon koko suvun Anneleille ja Irmeleille, voi olla tasan varma että niitä ei yksityisyydestään tarkka Koiso 18vuotta enää saa takaisin 60 luvun mahonkikirjahyllystä.

Älkää ymmärtäkö väärin. En minä ihan sokeana tähän lähtenyt. Koska mieheni on valokuvausalalla, on hän erittäin pedantti kaikesta valokuvaukseen liittyvästä. Niimpä olin joutunut pienen pakon edessä Koison syntyessä sopimaan ettei Facebookkiin saa laittaa uudesta pienokaisestamme kasvokuvia. Juurikin siksi että mieheni oli huolissaan niiden päätymisestä Etelä-korean valtionvarainministeriön lastenhoitohuoneen seinälle. Niimpä 14.6.2013 Facebookkiin ilmestyi kapalosta pilkistävät varpaat.

Sovimme pyhästi että yhtäkään kuvaa ei tule Facebookkiin vauvastamme. Jos joku hänet haluaisi nähdä, saisi tulla katsomaan.

Kun palasimme laitokselta kotiin, avasin Facebookin. Ensimmäisenä Facebook-uutisena näytölleni hypähti ruudunkokoinen kasvokuva lapsestani. Anoppi. Niimpätietysti. Tästä täytyy siis keskustella. Mieheni teki samana iltana selväksi, että tämän lapsen yksityisyys on varjeltava asia eikä kuvia saa julkaista. Paitsi kokeintaan varpaista.

Seuraavana päivänä Facebookin etusivuilla oli erittäin tutunnäköiset silmät. Samanlaiset tapittivat minua rinnoillani. Toinen mummo vauhdissa! Tästäkin täytyi keskustella.

Seuraavalla viikolla seurasi lisää yllätyksiä yksityisyyden suojassa. Koisoni oli ilmestynyt ystäväni Facebookkiin, josta äitini oli jakanut sen omille sivuilleen. Lapsen pitäminen pois Facebookista tuntui mahdottomalta tehtävältä. Minulle satoi puheluita; "eikö edes kaukaa? Entäs jos silmät ovat kiinni? Selkäpuolelta?"
Haistoin myös pienimuotoisen ristiriidan kun ristiäisilmoitus kuvineen oli Etelä-Suomen sanomissa jonka levikki kuitenkin lähentelee sataatuhatta. Minulla on 300 Facebook-kaveria.

Eli toisinsanoen on täysin hyväksyttävää julkaista vauvan kuva aamulehdessä jonka näkee kymmenet tuhannet vieraat mutta kuvan jakaminen 300 jollaintavalla tutun ihmisen kanssa on eettisesti väärin.

Haistan palaneen käryä. Nimittäin kärvähtäneiden hermojeni.

Saan jatkuvasti selitellä jokapuolelle, miksi lapseni ei näy missään ja Facebookkini on samanlainen kuin ennen suurta elämäni mullistavaa tapahtumaa. Niimpä pikkuhiljaa aloin tulla siihen tulokseen, että mieheni on väärässä. Vetosin hänellä olevan vanhanaikaiset mielipiteet joiden vuoksi lapsemme päätyy kasvamaan henkisessä tynnyrissä ja lopulta otin käyttöön aviollisen yhteishuoltajuuskortin. Kerroin, että yhteishuoltajuuden nojalla myös minulla on oikeuksia. Saatoin hieman vääristellä lakeja sun muita asetuksia mutta mitäs pienistä. Minä haluan pysyä ajan hermoilla. Eihän miehenikään lue paperilehtiä, saati kuvaa filmikameralla tai googlaa tietokirjojen avulla joten naurettavat vanhanaikaiset yksityisyydensuojahöpinät joutavat historiaan.

Koisomme löytyy nykyisin Facebookista. Samoin tästä blogista. Aina siihen asti että hän on tunnistettava. Tai ainakin niin lupasin avipuoliskolleni. En vielä tiedä tunnistavuuden määritelmää. Lupasin kuitenkin, etten julkista uimapukukuvia enkä varsinkaan nakukuvia. Tämä on tietenkin ihan perusteltua. Miehen suusta harvemmin mitään perusteluja kuulee joten ne harvat on hyvä toteuttaa.

Uusia juttuja

Elämästäni ennen Koisoa tuntuu olevan ikuisuus. Mitä minä silloin oikein tein? Saatoin ainakin käydä kenkäkaupoissa hieman useammin. Käyn minä yhä lapseni kanssa kenkäkaupoissa mutta se on huomattavasti hankaloitunut, nimittäin jos on mieheni mieli ahdas kenkien suhteen, niin on kenkäkauppojen käytävätkin kaposeksi kaventuneet. Eräänkin kerran olen vaunuja työntäessä hyllyjen välissä onnistunut tyhjentämään kiilakorkokenkähyllyn koosta 36-42 lattialle ja menettänyt hermoni kyykkiessä kenkiä sieltä täältä takaisin hyllyille. Olen myös siirtynyt koosta 36 kokoon 16. Harmikseni vauvojen kenkämarkkinat ovat suomessa vielä yllättävän pienet.

Arkeeni on kuitenkin tullut uusia kuvioita. Eräs iltapäivä löysin itseni aivan vieraasta kaupungista, varsin hämärissä olosuhteissa. Istuin suuren olohuoneen lattialla ja pidin sylissäni limittäin kahta alle 5kk ikäistä vauvaa. Toista syötin tuttipullosta yhdellä kädellä ja toista yritin samaan aikaan imettää korvia särkevän huudon säestämänä. Hetkeä aiemmin olin hätäpäissäni räjäyttänyt korvikemaitopurkin pitkin vieraan keittiön seiniä. Luulin, että tölkki pitää repäistä auki voimalla mutta ilmeisesti vähempikin olisi riittänyt. Hämmästyin siitä, ettei kaikki säilytäkkään tiskirättejä mikron päällä.

Huuto vaimeni vauvojen kylläisyyden myötä. Lattialla istuessani tunsin että minua tuijotetaan. Nostin katseeni ja sohvalla minua katseli rivissä 4 silmäparia. Kaksi kaljua ja kaksi karvaista. En uskaltanut silmääni räpäyttää. Harvemmin luontokappaleet ovat onnistuneet katsomaan minua pitkin nenänvartta. Tunsin alemmuutta minua ylempänä tarkkailevia otuksia kohtaan.
Onneksi kuitenkin pian kävi ovi ja sisään pyyhälsi sekaan muutama leikki-ikäinen kaveri jotka esittelivät pienet sohvanvartijat perheen kiinanharjakoiriksi. Siellä minä vietin aikaani neljän alle kouluikäisen lapsen vahtina ja se oli oikein hauskaa! En tosin enää toivo kaksosia. En myöskään olisi selvinnyt ilman 5-vuotiasta pikkuapulaista, joka käveli perässäni pyyhkimässä lattialta molempien vauvojen puklut. Ja kyyneleet.

Seuraavalla viikolla ohjelmassa oli seurustelua ystävien kesken. Kuusi äitiä ja kuusi vauvaa. Kun monta samanikäistä vauvaa laitetaan samalle leikkimatolle, sitä väkisinkin miettii, onko juuri minun vauvani normaali. Edellisillä tapaamisilla huomasin vauvani olevan vanhin ja pienin. Tämän pistin kuitenkin ennenaikaisuuden piikkiin enkä menettänyt kuin yhdet yöunet. Korkeintaan kahdet.
Nyt  silmiini pisti kaikkien muiden vauvojen tempperamentit. Ne itkivät. Minun ei. Muistelin koska viimeksi vauvani olisi itkenyt ja huomasin  siitä olevan vähintään 3 päivää. Onko vauvallani ehkä kehitysviive tai kommunikaatiohäiriö, kun hän ei tajua huutaa tai olla tyytymätön? Raskausaikana söin vahingossa pastöroimatonta parmesaanijuustoa. Kirotut italialaiset kokit.
Sanoin ajatukseni ääneen. Minun pitäisi kuulemma olla tyytyväinen tyytyväisestä vauvastani. Selvä. Olen tyytyväinen... Hetken.
Kotimatkalla kuuntelin suoraa huutoa aina Keravalta Mäntsälään ja totesin Koisoni olevan sittenkin varsin normaali. Ja voisi ehkä huutaa vähän hiljempaa, siinä metelissä olin eksyä suoralta moottoritiellä kääntyessäni levähdysrampille.

Myös ensimmäinen isänpäivä on nyt koittanut. Arvatkaa mitä en ainakaan tehnyt ennen Koisoa? Askarrellut. Ja nyt muistan miksi. Nimittäin minä vihaan askartelua.
Koska minulla on nyt lapsi, on tehtävä pieniä joustoja muuallekkin kuin housujen vyötäröön joten googlasin taikataikinan ohjeen ja korkealentoisesti päätin tehdä siitä uudelle isille kynätelineen.Sellaisen johon on painettu Koisoni pitkät varpaanjäljet. Tai pitäisi olla.

Kaikki meni hyvin, kunnes otin taikinat uunista ja yritin liimata kohonneita epätasaisia sekä erikokoisia palasia yhteen. Liimaa oli jokapuolella. Yritin leikata palasia sopivamman kokoisiksi mutta ne halkeilivat. Pellillä oli puoli litraa liimaa ja neljä jalanjälkimyttyä sotkuisessa kasassa. Hiusteni latvat liimautuivat viereiseen verhoon.
Oli pakko huutaa mies apuun ja valehdella että piti tehdä papalle tällainen ja nyt tarvitsisi hieman apua. Mies yritti pidätellä naurunsekaista järkytystään nähdessään minut askartelemassa. Minun kätteni työt ovat meillä harvinaislaatuista hupia.

Hän totesi haudanvakavalla äänellä ; "ei tätä kyllä voi pelastaa". Kehui hyväksi ideaksi ja teki samana iltana papalle uuden. Paljon hienomman. Tajuamatta että sen lahjan piti olla hänelle. Tuli aika kiire isänpäivälahjakauppaan. Ja askartelua en muuten harjoita enää ikinä.

Tiedättekö mitä tulee 3 ruokalajin isänpäiväillallisen valmistamisesta viidelle vauva kantoliinassa? En minäkään. Se selviää tänään, mutta veikkaan että valtaisa sotku ja ravintolalasku.

Koison syntymän jälkeen useassa päivässä on ollut huolensekainen kauhu, katastrofin ainekset, tai itse katastrofi. Mutta jokaisena iltana mennessäni nukkumaan, hiukset puklussa, liimassa tai edellisillan tommaattikastikkeessa toivon huomisen olevan samanlainen. Minun ihana isoposkinen palleroni tuhisee kehdossaan. Sisimmissäni, vaikken aiokkaan askarrella, minä tiedän että niin kauan kuin raavin päästäni kontaktiliimaa, olen juuri siellä missä haluankin olla.

Koisopussin pienennystä

Raskausaikana viimeisellä kolmanneksella annoin itselleni ja kaikille kuudelletoista raskauskilolle luvan olla ilman kuntosalia ja liikuntaa. Empä olisi mahtunut enää edes ajamaan autolla itseäni kuntosalille koska jalat eivät ylttäneet polkimille ilman että maha otti kiinni rattiin. Niimpä vaapuin tauottamaan salijäsenyyteni. Kuntosaliohjaaja kysyi silmät pyöreänä, että miksi rouva haluaa salijäsenyytensä tauolle, raskausaikana kun on tärkeä ylläpitää kuntoa? Kysyin silmät yhtä hölmön näköisinä, että sisältyykö jäsenyyshintaan myös tikapuut joilla pääsee kapuamaan kuntopyörän selkään? Ei kuulemma sisälly.

Enää en tarvitse tikapuita kiivetäkseni kuntoilemaan. Tarvitsen kaulaan ripustettavan urheilukassin koisopussilleni. Se nimittäin hölskyy hölkätessä pahemmin kuin minkään luokan jättimäiset tissit. Ratkaisin asian ostamalla koisopussinkiristimet. Toisinsanoen ihoa myötäilevät kammottavat beiget shotrsit. Pitää lerpun kurissa ja tasottaa ehkä yhden makkaran kahdeksasta. Loistavaa. Menee täydestä jopa itselleni!

Siispä pitkän tauon jälkeen hipsin salille. Tiedättekö mikä on kirkasta kaiken paljastavaa kaupan pukukoppia pahempi? Kuntosalin pukuhuone. Jokapuolella spottivaloja ja valtavan raskausarpisen roikun kanssa tuntuu että jokainen spotti kohdentaa juuri minuun.
Yritin paeta valoja, peilejä ja timmien BodyPump tunnilta tulleiden tyttöjen katseita.
Hoin kamppeita vaihtaessani alasti päässäni mantraa "olen juuri synnyttänyt. Olen juuri synnyttänyt. Olen juuri synnyttänyt". Joillekkin juuri on 4 päivää tai 4 viikkoa. Minulle se on 4 kuukautta. Mutta ei se haittaa. Miehelleni se on 4 vuotta. "miten se pakoputki muka putosi, juurihan minä huollon tein". Vuonna 2008.

Päätin myös kokeilla sitä kuuluisaa pakkomielteistä vaunulenkkeilyä. Paketoin Koison toppavermeisiin ja lähdin kävelylle. Koska Koiso jostain käsittämättömästä syystä nukahti jo eteisessä, päätin etten varmasti aio taapertaa ympäri kyliä seuranani vain omat ajatukseni joten kaivoin esille mp3 soittimeni. Iines tosin oli jyrsinyt niistä kuulokkeet. Vimmaisena käänsin koko omaisuuten ympäri ja ainoat toimivat vehkeet olivat mieheni peltorien kokoiset tietokoneen pelikuulokkeet. Viritin 3metrin johdon kolikon kokoiseen soittimeeni, kerin ylijääneet alas vaunun käsilaukkukoppaan ja pistin kuulottimet päähäni. Nopea vilkaisu peilistä todisti minun näyttävän skitsofreenikolta joka pakenee päästään kuuluvia ääniä. Mutta ei se haittaa. Eihän Hollolassa ole kauheasti ihmisiä joten tuskin kukaan näkee.
Ensimmäinen vastaantulija katsoi minua ja hänen suunsa nykii kummallisesti. Ei se mitään.
Popit kaakossa kävelin yläasteen ohi. Lauma tupakalla seisoskelevia nuorukaisia tuijotti minua ja osoitteli sormella. Kuulin vain frederikin. Samanvärisissä tuulipuvuissa asteleva iäkäs pariskunta vaihtoi toiselle puolelle katua. Pitkä ja hoikka nuori äiti valkoisissa nahkaisissa vaunuissa katsoi minua halveksuvasti hymyillen ja pisti iPodin näyttävästi taskuunsa.

Tämä riitti. Roiskaisin kuulokkeet koppaan ja soitin mieheni hakemaan meidät lenkiltä. Juuri niin typerää touhua kuin kuvittelin. Seuraavana päivänä mies otti vaunut ja koison koiralenkille mukaan niinkuin ennenkin. Koska onhan se vauvan ulkoilutus nyt tärkeää. Saattaa muuten tulla vaikka happivaje sanoi mummi.

Kuntoilu jatkui vauvajumpassa. Kuuden kilon painoni kanssa loikimme ympäri salia. Olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että vetäjänkin pitäisi ottaa painoksi vauva pehmoapinan sijaan. Kolmenkymmenen toiston jälkeen saattaa hymy hyytyä.

Kaiken hermoja raastavan kuntoilun, kalorien laskemisen ja kummallisten ananassmoothien valmistusten jälkeen tuloksena on +1kg. Saattoi päästä muutama ruma sana ja hentoinen itku. Soitin terveyskeskukseen ja vaadin saada kilpirauhaskokeet. Tämän ainoa selitys on oltava kiliprauhasen vajaatoiminta. Jos ihminen käy vauvajumpassa, kuntosalilla ja jopa vaunulenkillä, on tuloksena oltava jotain muuta kuin kaksi voirasiallista rasvaa. Sain kokeeni. Tuloksena täysin normaalit kilpirauhasarvot.

Toivon todella että kummallinen elimistöni varastoi vain kaiken ravinnon koska Koisoni on vielä täysimetyksellä. Imetyksen laihduttava ominaisuus on yhtä suuri huijaus kuin mahan palautuminen ja raskausarpien rasvauksen vaikutukset. Oikea pyramidihuijaus. Ensin huijataan äidit syömään +500 kaloria jotta maitoa riittää ja sitten kaiken huipuksi ne 500kaloria ei menekkään maidontuotantoon vaan lantioille. Ehkä kuntosaliyrittäjät keksivät sen, haaliakseen asiakkaita synnytyksenjälkeisiin painonpudotusryhmiinsä? Onneksi imetystä kestää vain maximissaan pari vuotta, pyramidin rakennukseen taisi mennä tuhat vuotta. Uskon vakaasti, että tämän maitovaraston sulkeutuessa kaikki loput kilot varisevat ryminällä. Yritän olla ajattelematta että sen ryminän piti tapahtua synnytyksen jälkeen kun alkaa imettämään.

Koska vartaloni todella on päättänyt jämähtää pyramidin muotoiseksi kartioksi jolla on jalat voin hyvällä omallatunnolla pukeutua telttaan ja liittää kaikkiin small talk asiayhteyksiin "olen juuri synnyttänyt" niin kukaan ei ajattele että olen valtavan paksu huvikseni. Kunhan kukaan ei tajua kysyä 'koska on juuri'.

Pispis

Vhv. Aluksi luulin sen tarkoittavan jotain uutta karppidiettiä vähähiilihydraattinen vauva tms. Onneksi ei sentään.
Kyse on nimittäin vessahätäviestinnästä! Tiedättekö ne kummalliset hipit jotka väittävät että lapsi on kuin pikkuaikuinen eikä tarvitse vaippaa koska se on nöyryyttävä märkä muovi/kangasrätti haaruksissa? Laitetaan lapsi vessanpöntön päälle ja sanotaan 'pispis' ja kas pissi tulee? Minä en tiennyt. Ennenkuin katsoin Erilaiset äidit ja luin muutaman artikkelin.

Ekologisuudesta en ole perustanut ennenkään ja varsin epäekologistahan se olisi ensin ostaa kauheat kasat kestovaippoja ja sen jälkeen ryhtyä kokonaan vaipattomaksi. Mutta ajatus kiehtoi silti. Niimpä päätimme Koison kanssa kokeilla. Muutama tunti päivässä ilman vaippaa siis näin alkuun. Kyllä hän jouluun mennessä jo pidättelee ja oppii pöntölle. Pispis.

Vaipattomuus alkoi sujua hyvin. Ensimmäiset 5 minuuttia. Sen jälkeen pissa valui lahkeensuusta napaani. Suihkussa mietin, että kyllä tämä tästä, eihän koskaan voi onnistua ensikerralla. Suihkun raikkaana Koiso kainalossa aloimme tekemään iltaruokaa. Pissasihti osui tälläkertaa melkein koirankuppiin, mutta Iineksen mieliksi vain melkein. Onnekseni vaihdoin keittiön matot viimetalven pesänrakennuspuuskassani pöydän alle.

Noin kuudet pissit pyyhittyäni sieltätäältä muistin että jotain oleellistahan tästä puuttui. Eli se vessassa käynti! Tottakai Koiso pissii minne sattuu koska emme ole vielä käyneet pytyllä.
Ehdin roikottaa hyväntuulista Koisoani pöntön päällä alle minuutin ja lauleskella pispis laulua kun pissi jo tuli! Helppoa kuin heinänteko. Ensimmäinen pissa saatu sinne minne kuuluukin! Mietin jo että täytyykin keräillä kestovaipat ja myydä ne pois, meillä ollaan päiväkuivia nelikuukautisena. So cool.

Mies saapui illalla kotiin ja kerroin loistouutiset. Myös hän oli kovin innoissaan ja kehotinkin häntä heti viemään Koison pissalle. Mitään ei kuitenkaan tällä kertaa tullut. Paitsi leikkimatolle.
Tämä ei tietenkään ollut ainoa asia mitä mieheni ei vain yksinkertaisesti osaa. Päätin näyttää mallia ja lähdin lapsemme kanssa vessaan. Kyykin selkä 90 asteen kulmassa pöntön päällä 20 minuuttia. Josta puolet vain siksi etten uskaltanut suoristaa enää selkääni. Päästyäni takaisin sohvalle ja todettuani että ei ollut pissahätä, varpaani kastuivat.

Seuraavana päivänä kylppärissä oli valtaisa pissapyykki, rättejä, pyyhkeitä, sekä päällimäisenä pissantahmainen tablettitietokoneeni.

Tässä kaikessa pissatouhussa olin unohtanut että vauvat myös kakkaavat. Ulostetta siivotessani valkoiselta päiväpeitolta hain vaipan. Pispis vain mutta vaippa päällä. Rajansa se on hörhöilylläkin. Katsotaan uudelleen ensisyksynä. Tai sitä seuraavana.

Luonnollinen Bebe

Jo ennenkuin pieninkään koisonsiemen oli itämässä kohdussani, tiesin että haluan hyväkäytöksisen lapsen. Lapsen pitää osata istua hameen kanssa, pyyhkiä nenä ja varsinkin käyttäytyä kauniisti. Plussaa olisi jos lapsi nukkuu läpi yön laitokselta asti, on kaikkiruokainen eikä kiukuttele turhista.

Lapsihan ei tietenkään ole samanlainen tilaustavara kuin vaatteensa joten tiesin tietysti että en voi tilata kiiltävää kypsää Koisoa mistään vaan minun täytyisi ihan itse kasvattaa sellainen. Ei mitään vapaan kasvatuksen hedelmää.
Niimpä marssin kirjakauppaan ja ostin opuksen "Kuinka kasvattaa Bebe".

Tässä kirjassa Amerikkalainen äiti-ihminen muuttaa ranskaan ja kasvattaa lastaan siellä. Hän avaa teoksessaan ranskalaista kasvatusta ja sitä miksi ranskalaiset lapset ovat kuvankauniita hyväkäytöksisiä pikku bambinoja. Koin kirjaa lukiessa monia ahaa-elämyksiä. Noin minunkin tarvitsee tehdä! Opettaa vauvasta asti kärsivälliseksi. Ranskalaiset vauvat nukkuvat läpi yön jo parin kuukauden ikäisenä. Mahtavaa. He eivät vastaa vauvan itkuun ensisekunneilla koska näin vauvoista tulee kärsivällisiä. Selvä. En minäkään sitten vastaa... Hiukan tosin epäröin tuota. Ja vauvan siirtämisestä omaan huoneeseen  muutaman viikon ikäisenä. Muistan jonkun sanoneen että vauva ei itke turhaan. Mutta mutta.. eikai miljoonat ranskattaret voi olla väärässä?

Koiso syntyi ja ajatus siitä etten vastaisi hänen itkuunsa alta nanosekunnin oli naurettava. Lähes karmaiseva. Myöskään lastenhuoneeseen pedattu pinnasänky ei ole järin kutsuva, ei minun eikä koison mielestä. Yritin paikata puutteita leipomalla ristiäisiin bebeleivoksia.

Jatkoin perehtymistäni Bebeihin ja törmäsin aivan erilaiseen kirjallisuuteen. "Luonnollinen lapsuus". Tässä kirjassa lapsi ei ole äidin/isän hyvin puettu pikkujatke. Tässä kirjassa lapsi on pikkusimpanssi.

Kaikeksi yllätyksekseni löysin tuosta simpanssikirjasta huomattavan paljon yhtäläisyyksiä oman ajattelutapani kanssa (jos nyt bebeasiaa ei oteta huomioon). En ole koskaan kokenut mukavaksi nukuttaa lastani vaunuissa ja tästä olenkin saanut varsin kitkerää palautetta. Lapseni kuulemma jää paitsi luonnon ihmeistä kun ei voi päiväunilla katsella lentäviä lintuja ja pilviä. Hän ei myöskään saa raitista ilmaa eikä opi ilmansuuntia. Ei tule tietoisiksi vuodenajoista eikä opi sietämään kylmää. Myös keuhkot voivat kuulemma jäädä alikehittyneiksi kun eivät saa happea. Siitäkin huolimatta että ulkoilemme hereillä ollessa. Mutta kun pitäisi ulkoilla juuri nukkuessa.

Edellämainitussa teoksessa kuitenkin kerrotaan suureksi helpotuksekseni, että eläimetkään eivät roiskase poikasiaan pesästä pois ulos nukkumaan. Ihminen (ja tarkemmin Suomalaiset sellaiset) on ainoa elävä joka niin tekee. Eläimet eivät myöskään vie poikasiaan pesän kauimmaiseen nurkaan nukkumaan imetysvaiheessa vaan he ovat lähekkäin koko poppoo.
Päätimpä siis kallistua ranskan sijaan viidakkomaisempiin tunnelmiin ja meidänkin lastenhuone saa pysyä pyykinkuivaushuoneena toistaiseksi. Onneksi tuli ostettua leveä sänky.
Viis bebeistä.

Kokeilin opuksen oppeja käytännössä. Roiskaisin vaunut kokonaisina pakun konttiin ja opettelin. kantoliinailemaan. Muutaman kerra sotkeuduin koko naruun ja hukkasin päät, keskikohdan ja minuuteni mutta sitten: Rakastuin.
Tulimpa jopa osallistuneeksi Lahdessa järjestettävään kantoliinakulkueeseen. Opettelin sitomaan 4m pitkän liinan Koisooni sekä itseeni ja taapersin pitkin Lahden katuja. Tunsin itseni kenguruksi. Tasan puolivuotta sitten maha pystyssä korkokengät kipittimissä samoilla kaduilla olemukseni oli Ankka. Perin luonnollien jatkumo siis.

Bebekirjassa ranskalaisäidit opettavat jo alusta asti vauvat syömään 4 kertaa päivässä. Kahden viikon ikäisestä alkaen ruokarytmi oli säännöllinen. Ennenkaikkea tämä kuulosti mielestäni aivan loistavalta. Kun Koisomme kanssa olimme vihdoin opetelleet rintaruokinnan ja se sujui, istuin vuorokaudet läpeensä imettämässä. Tukka roikkuen kasvoilla, silmät sikkurassa istuin aamusta iltaan sohvalla, autossa, invavessassa tai takapihalla imettämässä. Moottoritiellä puolenmetrin pituinen tissi turvakaukalossa mietin että koskahan tästä tulee säännöllistä.
Simpanssikirjassa taas kerrotaan että vauva tilaa imemällä ruokaa. Kun vauva on kokoajan rinnalla, maitoa tulee lisää ja tuotanto pysyy hanskassa. Sitä ei siis pitäisikään yrittää hallita. Koska jälkimmäinen teos oli jo vienyt minut mukanansa kaikenmaailman kiintymysvanhemmuuteen ja lapsentahtisuuteen, oli viimein päästettävä irti ajatuksesta väkisin kasvattaa bebe. Niin kiva kuin se olisikin.

Koska olin siis päättänyt jokatapauksessa hylätä ajatuksen ruokarytmistä ei auttanut muu kuin kangaskaupassa kaivaa kannu esiin ja kipittää tekoturkiskangas-rullakkojen taakse
ruokkimaan  pientä kengurupussissa köllivää vauvaani. Tätä se nyt on. Meidän elämä. Ja minä pidän siitä.

Ihmisiä ei tietenkään saisi rinnastaa eläimiin enkä evoluution puolestapuhuja ole muutenkaan, mutta toisaalta. Miksen voisi sillointällöin ottaa oppia viidakon laeista ja verrata koisoani pikkusimpanssiin, onhan isänsäkin ilmiselvä apina.

Meille ei tule bebeä. Meille tulee ihan itse vaistonvaraisesti kasvatettu Koiso joka toivonmukaan oppii syömään myös porkkanoita, pyyhkii nenänsä ja istuu hame päällä jalat ristikkäin. Nimittäin myös Saksalaiset käyttäytyvät ihan hyvin. Jos joku kirjoittaa "kuinka kasvattaa babewursti" -kirjan, luen mielenkiinnolla.  Siitä huolimatta aion kuitenkin tästälähin kuunnella itseäni enkä vanhempiani enkä varsinkaan kummallista lapsentilauskirjallisuutta. Paitsi ehkä saatan etsiä "Luonnollinen Lapsuus" -kirjan jatko-osasta vastausta luonnolliseen uhmaikään, luonnollisiin niskakakkoihin ja luonnollisiin tussipiirroksiin uusilla tapeteilla.

Hallittu kaaos

Tässä tiivistettynä meidän vauva-arkea. Mies kehotti lisäämään että "tämä ei ole keksitty", alla kerrottu on kuulemma epäuskottavan kuuloista. Helppo se on miesten sieltä töistä ja kouluista virnistellä totuuden kuulostavan epäuskottavalta. Siispä jos tätä lukee joku toinenkin epäilevä töissä käyvä arjesta kuutamolla oleva isä, kirjoitan tähän: "nämä ovat tapahtuneita asioita".

Herään aamulla lasittunut katse silmissäni. Olen nukkunut tunnin. 10 minuutin pätkissä. Raahustan keittiöön hakemaan silmälasini jääkaapista ja kännykkäni pyykkikorista.
Rintapumppu vetää lonkkaa keittiön matolla, voipurkki on mikrossa ja maito on eksynyt kuivakaappiin. Leivänpaahdin vedenvarassa tiskialtaassa. Juon teetä jota sekoittelen pihviveitsellä. Jostain syystä jokainen t-lusikka on hukkunut sen jälkeen kun niillä piti antaa vauvalle vettä.

Lähden kauppaan. Starttaan auton mutta se ei lähde käyntiin. Yritän uudestaan ja moottori vain röhkii. Mietin hetken ja muistan että sehän on Diesel ja pitää hehkuttaa. Käännyn parkkipaikalta tielle ja vastaan ajaa auto. Miksi se on minun kaistalla? Eikun minä taidankin olla sen kaistalla. Unohdan että minun kaistanihan on oikeanpuoleinen. Vilkutan ikkunasta tervehdyksen nyrkin heristelyyn.

Kaupassa unohdan mitä minun piti ostaa. Pää on tyhjä. En kehtaa olla ostamatta mitään joten ostan kurkun.
Silmät ristissä pääsen takaisin kotiin ja laitan kurkun jääkaappiin. Kolmen muun kurkun viereen. Höylään leivän päälle epähuomiossa kesäkurpitsan.

Lastenlaulujen sanat ovat hukassa. "pienet sammakot, pienet sammakot, ne kotkan ruokaa on pienet sammakot pienet sammakot, isillä on pitkät korvat ja pöperö pää".

Sidon vauvan kantoliinaan. Yhdessä pesemme pyykit, imuroimme, tiskaammesekä laitamme ruoan. Yksi t-lusikka löytyy maton alta ja toinen koiran vesikupista. Soitamme isille kolme vihaista "missä olet" puhelua eikä hän vastaa. Tunnilla ei muka voi vastata puhelimeen. Pötyä. Aina voi vastata jos vaimo soittaa ja käskee tuomaan kaupasta ne muutamat tavarat mitä sieltä aamulla unohtui. Eli kaikki.

Miehen kuvausvälineistö on pitkinpoikin lattioilla. Miten tästä kodista voi rakentaa pesän jos siellätäällä on rautaa? Itkun ja raivon partaalla raahaan Koison päiväunien aikana kaksi kertaa itseni kokoiset kameratelineet ja kuvausputket sängyn alle. Käytän päiväuniajan nettikaupoissa selailuun ja pesänrakennustarvikkeiden hankintaan. Viis unesta, pesä on saatava valmiiksi. Se piti saada jo 3 kuukautta sitten.

Mies tulee kotiin. Tappelemme siitä kumpi on väsyneempi ja kumman tehtävä on ripustaa pyykit. Mies ei tajua mitään. Koskaan. Hänen päänsä on tyhjempi kuin minun. Mitä muuta päässä voi olla kuin tyhjää jos ei tajua vaaleanpunaisen ja keltavihreän maton eroa ja niiden merkitystä lastenhuoneen sisustuksessa vauvalle?

Katsomme koison kanssa BB:n. Mies nalkuttaa taustalla miten typerää viihdettä se on. Me nauramme Koison kanssa kilpaa Andy McCoylle. Ja miehelle. Koison isille.

Koiso menee nukkumaan. Minä laitan uuden vessapaperirullan jääkaappiin, silmälasit mikroon ja kestovaipan roskiin. On aika mennä nukkumaan.

Tarkistan että Koisomme hengittää ja kaadun sänkyyn. Päivä on ollut kiireinen ja olen rättiväsynyt. Silmäni painuvat kiinni ja nenääni käy kummallinen tuoksu. Tiesin että iltaruuasta unohtui jotain. Käyn sammuttamassa levyn ja kaadan riisikattilan riiseineen päivineen lavuaariin. Viimein pääsen nukkumaan.

Väsymys painaa korvissa asti  enkä edes osaa ajatella mitä kaikkea olen unohtanut. Auton ovet saattoivat jäädä auki ja tablettitietokone etupenkille. Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista on; "haluan toisenkin vauvan".