Pispis

Vhv. Aluksi luulin sen tarkoittavan jotain uutta karppidiettiä vähähiilihydraattinen vauva tms. Onneksi ei sentään.
Kyse on nimittäin vessahätäviestinnästä! Tiedättekö ne kummalliset hipit jotka väittävät että lapsi on kuin pikkuaikuinen eikä tarvitse vaippaa koska se on nöyryyttävä märkä muovi/kangasrätti haaruksissa? Laitetaan lapsi vessanpöntön päälle ja sanotaan 'pispis' ja kas pissi tulee? Minä en tiennyt. Ennenkuin katsoin Erilaiset äidit ja luin muutaman artikkelin.

Ekologisuudesta en ole perustanut ennenkään ja varsin epäekologistahan se olisi ensin ostaa kauheat kasat kestovaippoja ja sen jälkeen ryhtyä kokonaan vaipattomaksi. Mutta ajatus kiehtoi silti. Niimpä päätimme Koison kanssa kokeilla. Muutama tunti päivässä ilman vaippaa siis näin alkuun. Kyllä hän jouluun mennessä jo pidättelee ja oppii pöntölle. Pispis.

Vaipattomuus alkoi sujua hyvin. Ensimmäiset 5 minuuttia. Sen jälkeen pissa valui lahkeensuusta napaani. Suihkussa mietin, että kyllä tämä tästä, eihän koskaan voi onnistua ensikerralla. Suihkun raikkaana Koiso kainalossa aloimme tekemään iltaruokaa. Pissasihti osui tälläkertaa melkein koirankuppiin, mutta Iineksen mieliksi vain melkein. Onnekseni vaihdoin keittiön matot viimetalven pesänrakennuspuuskassani pöydän alle.

Noin kuudet pissit pyyhittyäni sieltätäältä muistin että jotain oleellistahan tästä puuttui. Eli se vessassa käynti! Tottakai Koiso pissii minne sattuu koska emme ole vielä käyneet pytyllä.
Ehdin roikottaa hyväntuulista Koisoani pöntön päällä alle minuutin ja lauleskella pispis laulua kun pissi jo tuli! Helppoa kuin heinänteko. Ensimmäinen pissa saatu sinne minne kuuluukin! Mietin jo että täytyykin keräillä kestovaipat ja myydä ne pois, meillä ollaan päiväkuivia nelikuukautisena. So cool.

Mies saapui illalla kotiin ja kerroin loistouutiset. Myös hän oli kovin innoissaan ja kehotinkin häntä heti viemään Koison pissalle. Mitään ei kuitenkaan tällä kertaa tullut. Paitsi leikkimatolle.
Tämä ei tietenkään ollut ainoa asia mitä mieheni ei vain yksinkertaisesti osaa. Päätin näyttää mallia ja lähdin lapsemme kanssa vessaan. Kyykin selkä 90 asteen kulmassa pöntön päällä 20 minuuttia. Josta puolet vain siksi etten uskaltanut suoristaa enää selkääni. Päästyäni takaisin sohvalle ja todettuani että ei ollut pissahätä, varpaani kastuivat.

Seuraavana päivänä kylppärissä oli valtaisa pissapyykki, rättejä, pyyhkeitä, sekä päällimäisenä pissantahmainen tablettitietokoneeni.

Tässä kaikessa pissatouhussa olin unohtanut että vauvat myös kakkaavat. Ulostetta siivotessani valkoiselta päiväpeitolta hain vaipan. Pispis vain mutta vaippa päällä. Rajansa se on hörhöilylläkin. Katsotaan uudelleen ensisyksynä. Tai sitä seuraavana.

Luonnollinen Bebe

Jo ennenkuin pieninkään koisonsiemen oli itämässä kohdussani, tiesin että haluan hyväkäytöksisen lapsen. Lapsen pitää osata istua hameen kanssa, pyyhkiä nenä ja varsinkin käyttäytyä kauniisti. Plussaa olisi jos lapsi nukkuu läpi yön laitokselta asti, on kaikkiruokainen eikä kiukuttele turhista.

Lapsihan ei tietenkään ole samanlainen tilaustavara kuin vaatteensa joten tiesin tietysti että en voi tilata kiiltävää kypsää Koisoa mistään vaan minun täytyisi ihan itse kasvattaa sellainen. Ei mitään vapaan kasvatuksen hedelmää.
Niimpä marssin kirjakauppaan ja ostin opuksen "Kuinka kasvattaa Bebe".

Tässä kirjassa Amerikkalainen äiti-ihminen muuttaa ranskaan ja kasvattaa lastaan siellä. Hän avaa teoksessaan ranskalaista kasvatusta ja sitä miksi ranskalaiset lapset ovat kuvankauniita hyväkäytöksisiä pikku bambinoja. Koin kirjaa lukiessa monia ahaa-elämyksiä. Noin minunkin tarvitsee tehdä! Opettaa vauvasta asti kärsivälliseksi. Ranskalaiset vauvat nukkuvat läpi yön jo parin kuukauden ikäisenä. Mahtavaa. He eivät vastaa vauvan itkuun ensisekunneilla koska näin vauvoista tulee kärsivällisiä. Selvä. En minäkään sitten vastaa... Hiukan tosin epäröin tuota. Ja vauvan siirtämisestä omaan huoneeseen  muutaman viikon ikäisenä. Muistan jonkun sanoneen että vauva ei itke turhaan. Mutta mutta.. eikai miljoonat ranskattaret voi olla väärässä?

Koiso syntyi ja ajatus siitä etten vastaisi hänen itkuunsa alta nanosekunnin oli naurettava. Lähes karmaiseva. Myöskään lastenhuoneeseen pedattu pinnasänky ei ole järin kutsuva, ei minun eikä koison mielestä. Yritin paikata puutteita leipomalla ristiäisiin bebeleivoksia.

Jatkoin perehtymistäni Bebeihin ja törmäsin aivan erilaiseen kirjallisuuteen. "Luonnollinen lapsuus". Tässä kirjassa lapsi ei ole äidin/isän hyvin puettu pikkujatke. Tässä kirjassa lapsi on pikkusimpanssi.

Kaikeksi yllätyksekseni löysin tuosta simpanssikirjasta huomattavan paljon yhtäläisyyksiä oman ajattelutapani kanssa (jos nyt bebeasiaa ei oteta huomioon). En ole koskaan kokenut mukavaksi nukuttaa lastani vaunuissa ja tästä olenkin saanut varsin kitkerää palautetta. Lapseni kuulemma jää paitsi luonnon ihmeistä kun ei voi päiväunilla katsella lentäviä lintuja ja pilviä. Hän ei myöskään saa raitista ilmaa eikä opi ilmansuuntia. Ei tule tietoisiksi vuodenajoista eikä opi sietämään kylmää. Myös keuhkot voivat kuulemma jäädä alikehittyneiksi kun eivät saa happea. Siitäkin huolimatta että ulkoilemme hereillä ollessa. Mutta kun pitäisi ulkoilla juuri nukkuessa.

Edellämainitussa teoksessa kuitenkin kerrotaan suureksi helpotuksekseni, että eläimetkään eivät roiskase poikasiaan pesästä pois ulos nukkumaan. Ihminen (ja tarkemmin Suomalaiset sellaiset) on ainoa elävä joka niin tekee. Eläimet eivät myöskään vie poikasiaan pesän kauimmaiseen nurkaan nukkumaan imetysvaiheessa vaan he ovat lähekkäin koko poppoo.
Päätimpä siis kallistua ranskan sijaan viidakkomaisempiin tunnelmiin ja meidänkin lastenhuone saa pysyä pyykinkuivaushuoneena toistaiseksi. Onneksi tuli ostettua leveä sänky.
Viis bebeistä.

Kokeilin opuksen oppeja käytännössä. Roiskaisin vaunut kokonaisina pakun konttiin ja opettelin. kantoliinailemaan. Muutaman kerra sotkeuduin koko naruun ja hukkasin päät, keskikohdan ja minuuteni mutta sitten: Rakastuin.
Tulimpa jopa osallistuneeksi Lahdessa järjestettävään kantoliinakulkueeseen. Opettelin sitomaan 4m pitkän liinan Koisooni sekä itseeni ja taapersin pitkin Lahden katuja. Tunsin itseni kenguruksi. Tasan puolivuotta sitten maha pystyssä korkokengät kipittimissä samoilla kaduilla olemukseni oli Ankka. Perin luonnollien jatkumo siis.

Bebekirjassa ranskalaisäidit opettavat jo alusta asti vauvat syömään 4 kertaa päivässä. Kahden viikon ikäisestä alkaen ruokarytmi oli säännöllinen. Ennenkaikkea tämä kuulosti mielestäni aivan loistavalta. Kun Koisomme kanssa olimme vihdoin opetelleet rintaruokinnan ja se sujui, istuin vuorokaudet läpeensä imettämässä. Tukka roikkuen kasvoilla, silmät sikkurassa istuin aamusta iltaan sohvalla, autossa, invavessassa tai takapihalla imettämässä. Moottoritiellä puolenmetrin pituinen tissi turvakaukalossa mietin että koskahan tästä tulee säännöllistä.
Simpanssikirjassa taas kerrotaan että vauva tilaa imemällä ruokaa. Kun vauva on kokoajan rinnalla, maitoa tulee lisää ja tuotanto pysyy hanskassa. Sitä ei siis pitäisikään yrittää hallita. Koska jälkimmäinen teos oli jo vienyt minut mukanansa kaikenmaailman kiintymysvanhemmuuteen ja lapsentahtisuuteen, oli viimein päästettävä irti ajatuksesta väkisin kasvattaa bebe. Niin kiva kuin se olisikin.

Koska olin siis päättänyt jokatapauksessa hylätä ajatuksen ruokarytmistä ei auttanut muu kuin kangaskaupassa kaivaa kannu esiin ja kipittää tekoturkiskangas-rullakkojen taakse
ruokkimaan  pientä kengurupussissa köllivää vauvaani. Tätä se nyt on. Meidän elämä. Ja minä pidän siitä.

Ihmisiä ei tietenkään saisi rinnastaa eläimiin enkä evoluution puolestapuhuja ole muutenkaan, mutta toisaalta. Miksen voisi sillointällöin ottaa oppia viidakon laeista ja verrata koisoani pikkusimpanssiin, onhan isänsäkin ilmiselvä apina.

Meille ei tule bebeä. Meille tulee ihan itse vaistonvaraisesti kasvatettu Koiso joka toivonmukaan oppii syömään myös porkkanoita, pyyhkii nenänsä ja istuu hame päällä jalat ristikkäin. Nimittäin myös Saksalaiset käyttäytyvät ihan hyvin. Jos joku kirjoittaa "kuinka kasvattaa babewursti" -kirjan, luen mielenkiinnolla.  Siitä huolimatta aion kuitenkin tästälähin kuunnella itseäni enkä vanhempiani enkä varsinkaan kummallista lapsentilauskirjallisuutta. Paitsi ehkä saatan etsiä "Luonnollinen Lapsuus" -kirjan jatko-osasta vastausta luonnolliseen uhmaikään, luonnollisiin niskakakkoihin ja luonnollisiin tussipiirroksiin uusilla tapeteilla.

Hallittu kaaos

Tässä tiivistettynä meidän vauva-arkea. Mies kehotti lisäämään että "tämä ei ole keksitty", alla kerrottu on kuulemma epäuskottavan kuuloista. Helppo se on miesten sieltä töistä ja kouluista virnistellä totuuden kuulostavan epäuskottavalta. Siispä jos tätä lukee joku toinenkin epäilevä töissä käyvä arjesta kuutamolla oleva isä, kirjoitan tähän: "nämä ovat tapahtuneita asioita".

Herään aamulla lasittunut katse silmissäni. Olen nukkunut tunnin. 10 minuutin pätkissä. Raahustan keittiöön hakemaan silmälasini jääkaapista ja kännykkäni pyykkikorista.
Rintapumppu vetää lonkkaa keittiön matolla, voipurkki on mikrossa ja maito on eksynyt kuivakaappiin. Leivänpaahdin vedenvarassa tiskialtaassa. Juon teetä jota sekoittelen pihviveitsellä. Jostain syystä jokainen t-lusikka on hukkunut sen jälkeen kun niillä piti antaa vauvalle vettä.

Lähden kauppaan. Starttaan auton mutta se ei lähde käyntiin. Yritän uudestaan ja moottori vain röhkii. Mietin hetken ja muistan että sehän on Diesel ja pitää hehkuttaa. Käännyn parkkipaikalta tielle ja vastaan ajaa auto. Miksi se on minun kaistalla? Eikun minä taidankin olla sen kaistalla. Unohdan että minun kaistanihan on oikeanpuoleinen. Vilkutan ikkunasta tervehdyksen nyrkin heristelyyn.

Kaupassa unohdan mitä minun piti ostaa. Pää on tyhjä. En kehtaa olla ostamatta mitään joten ostan kurkun.
Silmät ristissä pääsen takaisin kotiin ja laitan kurkun jääkaappiin. Kolmen muun kurkun viereen. Höylään leivän päälle epähuomiossa kesäkurpitsan.

Lastenlaulujen sanat ovat hukassa. "pienet sammakot, pienet sammakot, ne kotkan ruokaa on pienet sammakot pienet sammakot, isillä on pitkät korvat ja pöperö pää".

Sidon vauvan kantoliinaan. Yhdessä pesemme pyykit, imuroimme, tiskaammesekä laitamme ruoan. Yksi t-lusikka löytyy maton alta ja toinen koiran vesikupista. Soitamme isille kolme vihaista "missä olet" puhelua eikä hän vastaa. Tunnilla ei muka voi vastata puhelimeen. Pötyä. Aina voi vastata jos vaimo soittaa ja käskee tuomaan kaupasta ne muutamat tavarat mitä sieltä aamulla unohtui. Eli kaikki.

Miehen kuvausvälineistö on pitkinpoikin lattioilla. Miten tästä kodista voi rakentaa pesän jos siellätäällä on rautaa? Itkun ja raivon partaalla raahaan Koison päiväunien aikana kaksi kertaa itseni kokoiset kameratelineet ja kuvausputket sängyn alle. Käytän päiväuniajan nettikaupoissa selailuun ja pesänrakennustarvikkeiden hankintaan. Viis unesta, pesä on saatava valmiiksi. Se piti saada jo 3 kuukautta sitten.

Mies tulee kotiin. Tappelemme siitä kumpi on väsyneempi ja kumman tehtävä on ripustaa pyykit. Mies ei tajua mitään. Koskaan. Hänen päänsä on tyhjempi kuin minun. Mitä muuta päässä voi olla kuin tyhjää jos ei tajua vaaleanpunaisen ja keltavihreän maton eroa ja niiden merkitystä lastenhuoneen sisustuksessa vauvalle?

Katsomme koison kanssa BB:n. Mies nalkuttaa taustalla miten typerää viihdettä se on. Me nauramme Koison kanssa kilpaa Andy McCoylle. Ja miehelle. Koison isille.

Koiso menee nukkumaan. Minä laitan uuden vessapaperirullan jääkaappiin, silmälasit mikroon ja kestovaipan roskiin. On aika mennä nukkumaan.

Tarkistan että Koisomme hengittää ja kaadun sänkyyn. Päivä on ollut kiireinen ja olen rättiväsynyt. Silmäni painuvat kiinni ja nenääni käy kummallinen tuoksu. Tiesin että iltaruuasta unohtui jotain. Käyn sammuttamassa levyn ja kaadan riisikattilan riiseineen päivineen lavuaariin. Viimein pääsen nukkumaan.

Väsymys painaa korvissa asti  enkä edes osaa ajatella mitä kaikkea olen unohtanut. Auton ovet saattoivat jäädä auki ja tablettitietokone etupenkille. Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista on; "haluan toisenkin vauvan".

Heinäkuun Hellemasut

Tasamailleen vuosi sitten tikkuuni ilmestyi kaksi viivaa. Tarkemmin, kymmeneen tikkuun kaksikymmentä viivaa. Klikatessani facebookissa itseni sisään odottavien äitien ryhmään, en vielä tiennyt kuinka tärkeäksi osaksi elämää se tulisi muodostumaan. Raskauden edetessä ryhmässä oli jo 150 odottavaa mammaa. 150 heinäkuun hellemasua.

Olemme jakaneet vuoden aikana yhdessä likimain kaiken. Elämän ilot ja surut. Suuret onnen ja onnettomuuden hetket. Seksielämän, karvat sekä parisuhdeongelmat. Käsittelemättä eivät ole jääneet yläpäät ei alapäät eikä peräpäätkään. Mistään muualta en olisi tohtinut kysyä voiko vauva liiskaantua jos käytän liian kireitä farkkuja tai voiko lattialle pudonneesta haarukasta saada toksoplasmoosin, ehkä myös botulismin? Voiko seksistä saada vauvan tappavan b-streptokokin? 

Päivittäin palsta täyttyi kysymyksistä, vastauksista, neuvoista, naurusta ja itkusta. Haukuimme hormonipäissämme miehemme, koiramme, talomme, naapurimme ja lattialämmityksemme. Haukumme edelleen. 

Mahoja ihasteltiin, itkettiin, naurettiin ja verrattiin raskausaikana ja verrataan raskauden jälkeenkin sivupalstalla "hellemahojen hävitys". Mittailemme toistemme lerppuja tuntien yhteenkuuluvuutta.

Sana vertaistuki on vuoden aikana saanut uuden merkityksen. Se ei ole yksistään sitä että kerromme raskauden etenemisestä ja lohdutetaan raskausarpien lopullisuudesta. Se on myös ensisynnyttäjille totuuden torvisoittokunta. Mistä muualta ensisynnyttäjä saisi tietää että alapäähän voi tulla suonikohjuja ellei ehta hellemaha sitä kertoisi? Tai voisiko kukaan muu lohduttaa raskauskiloja itkevää tulevaa äitiä kuin joku jolla on 15kg enemmän? Ja vastapainoksi 4 lapsen äiti joka kertoo päässeensä eroon yhteensä 60 raskauskilosta?

Hellemahojen myötä olen oppinut, että parhaiten lapsiin ja raskauteen liittyvistä asioista tietää toinen äiti. Lapseton neuvolantäti ei osannut arvata mistä johtui kammottavat sisäreisien vihlomiset ja epäili luulotautia. Äidit tiesivät jo puolesta lauseesta että siellä ei kiusaa jakomielitauti, siellä kiusaa liitoskipu! 

Kotona kotityöt jäivät tekemättä kun jännitimme toistemme synnytyksiä. Nukkumaan ei malttanut mennä kun joku postasi supistusten väliä ja kertoi lähtevänsä kohta ponnistamaan. Myös kun jollain meni vedet liian aikaisin, pelko toisen puolesta oli sydäntäraastavan aito.

Laitoksella ollessani synnyttämässä naputin oksitosiinitipassa palstalle, kauanko vielä pitäisi kärvistellä sillä tiesin, että sieltä ei tule ympäripyöreitä vastauksia. Toisin kuin lääkäriltä joka nyt ei tiennyt mistään mitään verrattuna 150 äitiin joista puolet olivat jo jossain vaiheessa elämää lapsen pullauttaneet ulos sieltä mistä sen ei ikinä uskoisi mahtuvan. 

Synnytyksen jälkeen minun järkeni ääni ei ollut  lastenhoitaja, ei kätilö eikä edes lastenlääkäri. Minun järkeni oli Hellemaha. Luojalle kiitos älypuhelimista joihin saa ladattua ympärivuorokautisen tietotoimiston. Google jäi kakkoseksi. Annanko lisämaitoa? Mikä on jälkisupistus? Milloin kannattaa lähteä kotiin? Miksi vauva ei osaa imeä? Ja tärkein... Jääkö SE sellaiseksi?

Joku miettii kuitenkin tätä lukiessa että jääkö se... Ei jää. 150 äitiä sen sanoi. 

Olin aina kuvitellut, että jos mieheni joskus mustasukkaiseksi tulee, se on kuntosalin personaltrainer jolla on kiiltävät valtaisat hauikset, tai ehkä uimarannan uimavalvoja punaisissa märissä shorteissa. Saattaisi olla myös ex-poikaystävä joka olisi lukenut itsensä aivokirurgiksi tai mahdollisesti Ridge Forrester. Mutta ei. Se on puolitoista sataa pallomahaa jotka hengaavat , ruokapöydässä, leffailloissa automatkoilla ja aviovuoteessamme. Saatan kuulostaa sosiaalisesta mediasta riippuvaiselta. Mutta se ei haittaa. Sekin on kuulemma normaalia!

Koisomme ollessa kovin itkuinen ja kiukkuinen, olin viemässä häntä jo päivystykseen. Mieheni sanoi, että kysäseppäs ensin niiltä tyhjentyneiltä mahoilta että voisiko se olla jotain muuta kuin sairaus. Silloin tiesin ystävieni tulleen hyväksytyksi. (Lähdimme kuitenkin sairaalaan ja diagnoosina oli tiheänimun kausi. Aivan niinkuin mahat olivat kertoneet jo ennenkuin olimme lääkäriä nähneetkään).

Palsta on tuonut minulle monet mielenrauhat (kuten silloin kun pelkäsin vauvani saaneen superpöpön koskiessani koirankakkaan ulkona ja sen jälkeen nostin vauvan vaunuista) mutta myös monta hysteriaa. Toisten hysteria on nimittäin tarttuvaa. Olisin ehkä voinut jättää lukematta osan niistä raskaudenajan komplikaatioista tai peloista joita muut kertoivat. Nykyisin nimittäin myös minä pelkään vaunuihin pomppivia tappavia jäykkäkouristusoravia.

Te ihanat ihanat mahat. Sanat ei riitä kertomaan kuinka arvokkaita te olette joten turvaudun ajatuksiin. Kyllä äidit tietävät. 

Toiselle toista ja joillekkin viittä.

Suurin rahareikä vauvaperheessä on ehdottomasti "mikä kenellekkin sopii" -ajattelutapa. Ikävä kyllä muutakaan mahdollisuutta ajatella ei ole. Mistään ei voi tietää mikä omalle vauvalle sopii ennenkuin kokeilee.

Minulla on esimerkiksi iso kasa potkupukuja, kaikenlaisia suloisia ihania kuoseja pöllöistä siileihin ja muumeista smurffeihin. Ostin niitä paljon jo ollessani raskaana eikä tullut mieleenkään että potkuhousut ovat sama kuin pukisi sadeasua hamsterille. Miten ne edes kuuluu pukea? Nostaa vauvan peppua ja tunkea koko viritys selän alta niin että vauva seisoo päällään? Vai pitää vauva sylissä kun pujottaa ne jalkaan ja laittaa napit kiinni pitäen samalla omalla nenällä vauvan päätä pystyssä kunnes se itse sitä oppii kannattelemaan? Noh, mikä kellekkin sopii.

Koisomme söi ensimmäiset viikkonsa tuttipullosta ja syö edelleenkin välillä jos itse en ole kotona ja mies on hoitovuorossa. Siksi olenkin hankkinut mittavat tuttipullovarastot. Tämä on varmaan se suurin 'mikä kenellekkin sopii' show. Piti ostaa kaikki markkinoiden eri merkit jotta löytyi yksi jonka vauva huolii. Miksei vain kaikki pullot voisi olla jotenkin integroitavissa sopivaksi, miksi täytyy ostaa 14 erilaista pulloa?

Esimerkiksi eräs kallis ja erittäin toimivaksi mainostetun hienon yhden tipan pullon piti olla vaativaankin makuun sopiva ja matkia imetystä nännin muotoisella tuttiosalla. Ei millään pahalla pulloa kohtaan mutta melkoinen piikkinänni on se jonka tissin mukaan tuo pullo on valettu. Tuttiosa saa koison yökkäämään koska se ylttää kutittamaan nielurisoja. Joku pullo valutti kaikki maidot kuin hanasta, vauva ei ehtinyt niellä. Toisesta ei olisi tullut pisaraakaan, ei vaikka vauva imi kuin dysonin imuri.
Ostin lastenhuoneeseen koristeeksi vuosituhannen turhakkeen. Diorin tuttipullon. Eräänä kauniina päivänä tuo koriste oli haettava hyllystä koska jokaisesta pullosta jokin osa oli hukassa/autossa/hoitolaukun pohjalla. Sen päivän jälkeen tämä aivan liian kallis tuttipullo on ollut ainut pullo josta vauva tykkää syödä ilman että se valuu, pihtaa, roiskii tai päästää ilmaa. Tässä tapauksessa vauva ei syö Diorin pullosta koska äiti haluaa hienostella. Vauva syö Diorin pullosta koska on pikkudiiva.

Hankimme raskauskolmanneksella vaunut. Edullisen merkkiset ja yksinkertaiset. Mutta ennenkaikkea pienet sirot ja kivan väriset. Ei mitkään jyrät. Ajattelin että ei vaunuilla väliä, en aio seilata niillä seitsemällä merellä, en vuoristomaastossa enkä varsinkaan lumessa. Helppo homma. Paitsi että tässäkin pätee sama kuin kaikessa muussa vauvakamassa. Toisille sopii toisenlaiset... meidän vaunut sopii sellaiselle joilla ei ole kotona laisinkaan kynnyksiä. Pienenpienet etupyörät eivät nouse edes sentin korkuisen ulko-oven kynnyksen yli joten luulen että kohta meillä on varastossa yhtä monet vaunut kuin tuttipullojakin. Aina kun ostaa uudet, huomaa että niissäkin on vikaa. Ja sen huomaa vasta käytössä. Mikä ihme siinä on että ei voi olla "sopii kaikille vauvoille" vaunuja? (tai tuttipulloja?). Hyvässä lykyssä saat lisää lapsia ja heille ei kelpaakkaan yhdetkään niistä seitsemästä vaunuista jotka olet ostanut. Eikä edes se diorin pullo. Pitää olla Prada. Katainen kiittää, näin kilahtelee veroeuroja valtion kassaan. Paitsi että Diorin ja Pradan pullosta kiittää Obama.

Rintapumppu... Kyllä vain. 60 euron vekotin ja toisille rinnoille sopii toiset ja toisille toiset. Yksi pumppu saattaa olla liian tehoton, toisesta saa jännetuppitulehduksen, kolmas imee nänneistä väritkin mennessään. Tämäkin selviää vain kokeilemalla. Minulla kävi tuuri. Kolmas sopii. Paitsi että se on juuri se millä se väri lähtee mutta mitäs pienistä. Mies kielsi ostamasta enää ainuttakaan. Pitää kuulemma oppia ennakoimaan... Hah. Minä opettelen ennakoimaan sitten kun valmistajat opettelevat tekemään "joka vauvan malliston". Sitäpaitsi. Jos mies ostaa auton ja ajaessa pakkasaamuna töihin huomaa penkinlämmittimen kärventävän nyytit, kyllä se mieskin silloin suuntaa pettyneenä autokauppaan eikä kuuntele vaimon valituksia ennakoinnista.

Hyödyllinen turhake ja turha hyödyke

Postasin raskaana katkeran kirjoituksen siitä miten raskaana oleville ei ole tarjolla arjen helpotuksia. Hyödykkeitä.
Niitä ei tullut eteen myöskään loppuraskaudessa. Nyt olen kuitenkin Koisoni saanut ja päässyt mukaan vauvamarkkinoiden arjen mukavuuksien pyörteisiin. Niitä on jos jonkinlaista. Ihan perusasioita kuten sähkökäyttöinen rintapumppu joka säästää kummasti rannetupintulehduksilta. Tai itkuhälytin. Voi rauhassa tiskata kun vauva nukkuu toisessa huoneessa. Ehdoton lempparini on koliikkikeinu, joka keinuu ja värisee. Kylkimyyryni ei sylin lisäksi muualla viihdy kuin keinussaan joten tavan sitterit lähtivät aika äkkiä tilaa viemästä. Ei väliksi vaikka vanhanaikainen äitini kutsuu sitä sähkötuoliksi.

Erityisesti pidän turvakaukalosta jonka saa kiinnitettyä matkarattaisiin. Muutama kirjoitus takaperin tosin näsäviisaasti ilmoitin että me emme sellaisia tarvitse koska meillä on pakettiauto ja meidän autoomme mahtuu niin rattaat kuin vaunutkin kokonaisina peräkonttiin joten mitään tilaratkaisuja ei tarvita. Mutta kaskun ei se ollutkaan tilaratkaisu. Vauva nukahtaa kaukaloon ajomatkalla ja jos päiväuniaika olisi koittamassa, ei siihen auta vaikka olisi kymmenet Emmaljungat peräkontissa jos kaukalo on Graco.

Koiso heräsi joka kerta kun hänet siirtsi kaukalosta vaunuihin/rattaisiin eikä missään tapauksessa nukahtanut uudelleen ilman rintaa. Joten yhteensopivien vehkeiden hankkiminen vähensi huomattavasti takakontissa kyykyssä uneen imetystä kun tarkoituksena on käydä esim markkinoilla tai jossain muualla pakollisissa menoissa vauvan ollessa nokkaunilla.

Vaikka lapsiperheille on paljon hyödykkeitä, löytyy sitäkin enemmän tyhjiä lupauksia. Ensimmäisenä tulee mieleen yhdellä kädellä kokoon taitettavat rattaat. Yeah right. Hirveän kaunis ajatus, että vauva kainalossa saisit vasemmalla kädellä rattaat kasaan ja takakonttiin. Pitää painaa kahvan yläpuolella olevasta napista samaan aikaan kun painaa kämmenellä alapuolelta ja vielä onnistua ranne korkkiruuvilla painamaan hököttimet kasaan. Kyllä siihen kaksi kättä tarvitaan. Vähintään.

Niimpä olen kyllästynyt edes yrittämään ja lataan rattaat peräkonttiin kokonaisina. Jos tätä lukiessasi tunnet vahingonilon kourahduksen siitä että omistat tuollaiset rehelliset yhdenkäden ihmeet, vinkkaathan minullekkin, että mikä merkki on kyseessä. 

Kaikkein suurin pettymys lupauksiltaan ja suosituksiltaan on silti ehdottomasti olleet kietaisubodit. Vielä pahempana versiona nepparikietaisubodit. Niitähän suositellaan esikoislasten vanhemmille, varsinkin isille. Kun on vaan niin helppo avata bodi ja kietoa se vauvan päälle. Ei tarvitse pujottaa päätä ahtaasta aukosta (siinä ahtaassa aukossa on muuten napit levennyksiä varten jos kietaisubodifanaatikot eivät ole huomanneet..). Mutta oletteko laskeneet montako nepparia sellaisessa on? 10 nepparia! Eikä mitään logiikkaa mikä tulee minnekkin. Tämmöisen sekasotkun päällepukemiseen menee triplasti se aika kuin normaalin bodin ja vauva turhautuu taatusti varmemmin kun äiti raapii päätä ja yrittää selvittää nepparilabyrinttia. Kun viimein vaate on päällä, jää yksi neppari vapaaksi ja koko homma alkaa alusta. 

Naruversiot taas itselläni päättyvät sieltä täältä solmittujen umpisolmussa olevien narujen auki saksimiseen. Jos haluaa oikeasti helposti puettavan vaatteen, suosittelen ohutta unipussia.

Oma lukunsa on yleisesti tiedetyt turhakkeet jotka lapsiperheissä muuttuvat hyödykkeiksi. Esim munakello. Kuinka monta kanamunaa olenkaan polttanut pohjaan ilman munakelloa, unohtuessani imettämään tai katsomaan silmät sikkurassa ostos-tv:tä. Miksei näitä markkinoida niille ketkä niitä eniten tarvitsevat? Imetysdementikot.

Vauva-arjessa ei ole väliä onko hyödyke turhake, kunhan se toimii. Olenkin päättänyt hankkia kotiimme kaiken minkä luulen olevan merkittäväksi hyödyksi perhe-elämällemme ja hankkiudun eroon raivostuttavista hyödykkeistä joista ei kertakaikkiaan ole muuta kuin pettymystä ja pahaa mieltä. Esimerkiksi huomenna aion kantaa roskikseen jok'ikisen bodin joka sisältää enemmän kuin 5 nepparia. 

Mieheni kirje varustelekan nettiputiikkiin

Hei!

Otan teihin yhteyttä kriisitilanteen vuoksi. Olen melko tuore, monesti onniteltu ja kiitelty, isä. Nyt kun taapero on täyttänyt parisen kuukautta, vauvoilla tapahtuu mielenkiintoinen efekti. Tuo ennen niin aktiiviseksi osoittautunut suklaamyllytuotanto muuttuu parista kerrasta päivässä, noin kertaan viikossa.

Ongelmaksi muodostuu ulostulevan, yksittäisen tuotteen, räjähdysmäinen käytös, niin tilavuudessa kuin... "luonteessa".

Jouduin pesemään tänään tuollaisen putkistossa viikon kypsyneen tuotannon tuloksen. Ensinnäkin luonteesta; kestovaippaa ei saanut huuhtelemalla puhtaaksi. Se on liisteriä. Väri on myrkyn-kellertävän-vihreä. Tahmaista. Ennen vielä menetteli se sellainen keltainen, kohtuu lempeältä tuoksuva ja juoksevampi sinappi.

Ja sitä tulee paljon. Kerralla varmaan desi-pari. En tiedä kuka on keksinyt että vaipat nykykoossaan ovat riittäviä. Sanoisin että sellainen kunnon litran pussi jonka sitoo taaperoon olisi kohtuullinen.

Mutta nyt päästään tähän varsinaiseen ongelmaan. Tämän uusi juuri lanseerattu biokemiallinen ase on tuotekehittelyssä saatu uskomattomalle tasolle. Syyriassakin näitä on varmaan käytetty. Haju on niin karmaiseva, että pelkkä katse jo aiheuttaa sisäelinten kouristelua, mahdollista sisäistä verenvuotoa ja vastaavaa reaktiota kuin kyynelkaasulla on. Se on jotain niin järkyttävää. Jouduin sitomaan kasvojeni eteen täysimittaisen pyyhkeen, jotta se edes hieman auttaisi asiaa. Silti, silmiäni poltti. Olen myös huolissani käsistäni, sillä tuo tahma ei tunnu pesemällä lähtevän pois. Syöpyykö ihoni karrelle?

Tämän pitkän alustuksen jälkeen kysyisin, olisiko teillä varusteita, jotka saattaisivat toimia näitä ongelmia vastaan? jonkinlaista kaasunaamaria, joka suojaisi myös silmät, ja tietysti sen hajun. Kokovartalo-kondoomin tyylistä asustetta myös saattaisi kaivata, ja eritoten kaiken kestäviä, mutta kuitenkin riittävän siroja hanskoja, jotta tuon pienen mytyn voisi pestä näppärästi. Hanskat, en tiedä, voivatko olla kestokäyttöä varten, sillä en usko että niitä saa oikeasti ikinä puhtaaksi ensimmäisen altistumisen jälkeen. Kertakäyttöiset, ydintuhoakin kestävät, hanskat, olisivat ehkä tarpeen. Mieluusti kohtuuhintaiset, niitä kun menee 1 pari viikossa.

Terveisin,

Toni **